Ihan harmaa päivä.

Harmaata. Sekä ulkona, että pään sisällä tänään. Tuo kuukausi sitten otettu kuva houkuttelisi laiturille istumaan, sumun keskelle, utuiseen syliin, suojaan.

Sytytän kynttilän.

Sunnuntainen muisto

Lapsuuden sunnuntaihin liittyy vahva makumuisto. Tämä juolahti mieleeni tänään, erään ystävän Facebook-päivityksen esille kutkuttelemana. Kävimme sisarusteni kanssa pyhäkoulua joka sunnuntai. Askel painoi toisinaan kovasti sinne sunnuntaiaamuisin talsiessamme. Takaisin tullessa askel oli kevyt, osittain varmaan keventyneen mielen takia, mutta myös siksi, että tiesimme, että äiti oli sillä välin laittanut hyvää ruokaa - perunamuusia, puolukkahilloa ja jotain hyvää lihaa, tavallisesti jauhelihapihvejä tai kyljyksiä ( nykyään taitavat nämä silloin "hyvät liharuoat" olla kovin arkisia). Turvallinen muisto. Ihana rutiini. Silloin oli meillä sunnuntai!

Jäin miettimään, tarjoanko sellaista kokemusta omille lapsilleni. Onko meidän perheessä ruokarutiineja. Luulen, etten ole kovin paljon sellaisia hoksannut lapsilleni antaa, sillä olen ruoanlaittaja, jonka pitäisi aina keksiä jotakin uutta. Joitakin makurutiineja meillä on tietenkin juhlapyhiin liittyen, mutta että ihan tavallisena arkena?

Lapset tuntuvat pitävän juuri niistä vanhoista tutuista ruoista eniten. "Äiti, laita jauhelihapihvejä, sun tekemät on maailman parhaita". "Voisitko tehdä pinaattilättyjä, ei niitä kaupan lättyjä, vaan sun oma tekemiä". Ajatella! Lapseni ajattelee minun ruoastani samoin, kuin itse ajattelin lapsena (ja edelleenkin) oman äitini ruoista. Ei tarvita kukkoa viinissä eikä lammasta kahvikastikkeella, että syntyy makumuisto.

Sesam aukene - kurkistus käsilaukkuun

Innostuinpa minäkin käymään käsilaukkuani läpi, muutaman blogin inspiroimana. Käsilaukkuni on normaalisti varsinainen tavarataivas, tällä kertaa harvinaisen inhimillinen sisällöltään. Selittynee sillä, että tämä laukku oli kesätauolla ja pääsi takaisin käyttöön noin kuukausi sitten. Joitain tavaroita oli "unohtunut" sinne kesälomaansa viettämään...

-eläinlääkärilaskun erittely ja kuitti

-kaksi käyntikorttia samalle henkilölle

-kaksi Tikkurilan malliläpyskää mukavan värisistä maaleista 

-HSL:n ja JT-linen esitteet

-19 ruttuista kuittia (vanhin kesäkuulta), joista 4 säilytettäviä

-silmälasikotelo ja vanhat lasit

-yksi lehden nurkkaan raaputettu ja siitä irti repäisty jäsennumero

-kaksi koirankakkapussia (huom.käyttämättömiä!)

-täpötäysi lompakko, valitettavasti ei pullistele rahamääräänsä

-2,50 euroa

-muistitikku

-laventelihuulivoidepurkki

-kaksi rikkinäistä kuulakärkikynää palasina, yksi ehjä

-musta kirjoitustussi

-kaksi annospussia Finrexiniä

-yksi liuska Buranaa, yksi jäljellä

-siteitä 

-bussikortti

-kuvallinen henkilökortti

-muistivihko

-kalenteri

-tyhjä korupussi

-hammaslankaa

-yksi legoauton rengas

-varasukat

-huulipuna

-suurentava,pyöreä käsipeili, jonka toinen puolikas, se norminäyttöinen on "en tiedä missä"

-kuusi Kinder lelua ( nämä laitoin kassiin keväällä, tarkoitus oli viedä töihin työkaverilleni, joka keräilee niitä, annan ensi viikolla...)

-muovieläin kissa

-yksi kaulakoru, jonka ketju on sotkeentunut itseensä

Onneksi naisella ON käsilaukku, missä minä näitä muuten kantelisin...???

syksyä puutarassa...

Tänään on vihdoin tullut annettua hetki puutarhalle, muutaman viikon paussin jälkeen. Alkukesällä niin suurella innolla istutettuja kesäkukkia heittelin nyt "en niin suurella innolla" menemään. Muutamia jätin vielä ruukkuihin, tosin pelkään, että ne ovat siellä siihen asti, kunnes jäätyvät. Istuttelin viimeisiä sipuleita ja yhden kärhön, joka on sitkeästi odottanut istuttamistaan muutaman viikon ajan. Rapsuttelin ja ruopsuttelin rakkaudella ja hartaudella, heittelin syyslannoitetta vähän sinne ja pikkuisen tänne, toivoen, että kasvit huomiostani kiitollisina jaksaisivat ensi kesänä palkita huolenpitoni. Jännittää... mitähän sipuleita tänä syksynä istutinkaan ( olen nimittäin tehnyt istutustöitä jo useaan kertaan)... ja minne. Kevät sen paljastaa.

 Alla ikuistettuna tämän päivän väriloistoa ja muutama sitkeä ruukkukukkija, ne, joita en vielä heittänyt pois.

 

Hiljaiseloa täällä, vilkasta muualla

Tämä eteinen on ollut kovin hiljainen viime aikoina. Se ei johdu siitä, etteikö mitään olisi tapahtunut tai mielessä liikuskellut mitään. Päinvastoin - tapahtumia on ollut kovinkin vilkkaasti ja tännekin olen kirjoitellut mielessäni usein. Ne ajatukset vaan ei taida vielä automaattisesti siirtyä tänne... Vaaditaan hetki ja toinenkin ihan kirjoittamiselle pyhitettyä aikaa. Jotenkin iltaisin on ollut niin puhkipoikki, ettei ole jaksanut keskittyä enää kirjoitushommiin, niin antoisaa kuin se lopulta onkin. Tämä aamu on tyhjä, lapset isällään ja mies lähti juuri erotuomaroimaan, itsellä olisi ollut tälle päivälle vaikka ja mitä, mutta vietin eilen sairaslomapäivää kotona ja vaikka olo on tänään jo parempi, ajattelin viettää päivän slow-meiningillä.

Sain jo muutamia viikkoja sitten ihanan tunnustuksen Arkitaivaan Leonidalta - kaunis kiitos, olen erittäin otettu :). Sen vastaanotettuani kerron siis seitsemän asiaa itsestäni, jota en ole vielä täällä kertonut. Tässäpä niitä.

1. Minulla on kaksi hiukkasen nuorempaa sisarta, meitä syntyi kolme tyttöä 3v ja 3 kk sisällä. Se on ollut elämässä iso siunaus, sisaruudessa on mahdollisuus elämän pisimpään ihmissuhteeseen. Vaikkemme ole olleet aina fyysisesti toisiamme lähellä ja elämäntilanteet ovat olleet toisistaan kovin erilaisia, on se silti ollut asia, johon on voinut luottaa. Silloinkin, kun on tullut sanottua puolin ja toisin vähän turhankin suoraan mielipiteitään ja toinen on ärsyttänyt aivan silmittömästi, on voinut luottaa siihen, että sisaruus ei mihinkään häviä. Monet tilanteet on yhdessä läpikäyty - itketty hajonneita perheitä, isän menetystä, iloittu uusista aluista, lasten syntymistä, naurettu keski-ikäistymistä ja asioita, joiden huvittava sisältö ei ole välttämättä muille auennut, joskus jopa pudottu sen takia tuoliltakin... ja naurettu lisää. Hyväntuulista ja hyväntahtoista naurua, ei koskaan ivallista. Meillä on niin pitkä yhteinen historia takana, että joillakin asioilla on samantien mielleyhtymä johonkin aiemmin tapahtuneeseen ja samassa kaikilla välähtää sama mielleyhtymä ja sitten nauretaan...Äitini kuuluu samaan kastiin, isäni toisinaan tuskastui meihin ja puuskahti : " mitä ne siinä tyhyjää nauraa"... Isä rakas, vähän mörökölli nallekarhu.

2. Olen löytämässä takaisin viidentoista vuoden jälkeen rakasta vanhaa harrastusta - kuorolaulua. Lasten syntymien myötä tullut tauko venyi vähän ajateltua pidemmäksi. Yhdessä laulamisessa on voimaa, mutta myös herkkyyttä, keskittynyttä energiaa. Laulaminen hoitaa koko kehoa miellyttävällä tavalla.

3. Minulle tulee ja ostan paljon lehtiä, joista en malttaisi millään luopua. Ne ovat niin kauniita. Ainoat lehdet, joita en osta juuri koskaan, ovat sisustuslehdet. Niin trendikästä kuin sisustaminen onkin, näiden lehtien lukeminen aiheuttaa minussa turhautumista - miksi minun kotini ei näytä tuolta, ei minulla ole tuollaisiin varaa, ei aikaa! Toki nautin siitä, että kotini on siisti (liian harvoin!) ja harmoninen, monet asiat kiusaavat vaakaihmisen esteettistä silmää. Kahden aikuisen ihmisen plus lapsien kotien yhdistäminen on aiheuttanut sen, että kolmen vuoden jälkeenkin meillä on aivan liikaa tavaraa, joilla ei ole paikkaa, jotka eivät varsinaisesti riitele keskenään, mutte eivät välttämättä sovi täydellisesti yhteen. Kaksi kalustettua kotia, yhteensä 160 neliötä ja kolme varastoa, mahdutetaan 104,5 neliöön ja yhteen varastoon - mahdoton yhtälö. Paljon on heitetty pois, annettu muille, mutta ihan kuin tavaroiden määrä olisi vakio. Jotain kun heittää pois, jotain tulee tilalle. Mutta siis - noiden lehtien lukeminen saa minut haluamaan niin paljon ja nyt heti - siksi jätän niiden lukemisen satunnaisten selailujen varaan.

4. Minun on ilmeisen vaikea olla lyhyt ja ytimekäs sanomisissani, ajatusten virta vie mukanaan ( katso kohta 1 ja 3). Kirjoitettua tekstiä tulee enemmän kuin oli aikomus, nuokin yhteensä pitävät sisällään enemmän kuin 7 asiaa minusta.

5. Nautin mökkeilystä, vaikkei meillä ikiomaa mökkiä olekaan. Mökin pitää olla paikka, jossa voin kulkea häpeämättä vanhoissa, mukavissa vaatteissa, jossa kaiken ei tarvitse olla tiptop, jonka olemus ja sisustus kertoo monta tarinaa. Vuokraamme aina silloin tällöin mökin viikoksi tai viikonlopuksi ja huomioimatta jäävät auttamatta "mökit", joissa elektroniikka on viimeisintä huutoa, keittiö paremmin varustettu kuin omani, huonekalut juuri Askosta sisään kannettuja. Ei, ei... mökki saa olla kotoisalla tavalla kulahtanut, sinne sieluni solahtaa vaivatta ja tuntee olonsa vapaaksi. Ja onneksi mieheni ajattelee samoin. 

6. Olen "unennäkijöiden" sukua (kuulostaapa mystisen hienolta!). Emme ole noitia emmekä ennustajia, unet vaan ovat äitini suvun puolella olleet aina tärkeitä. On pitkiä aikoja, etten näe unia ja sitten taas univilkkaita aikoja. Osa unista selvästi kertoo jotain, rohkaisee toimimaan, aukaisee mielen solmuja. Osa unista on jälkeenpäin tulkittavissa jopa enneuniksi - niiden sisältöä on vaikea selittää muutoin. Joskus unet antavat viestin siitä, että jollain läheisellä on huolia. Uskon, että intuitio toimii myös unien kautta, se mikä arjen sykkeessä jää huomioimatta, herää unessa eloon ja piirtyy tajuntaan. En juuri koskaan näe painajaisia - ihana asia.

7. Odotan joulua! ( tämä oli lyhyesti ja ytimekkäästi sanottu!)

 

Ja ne tunnustukset muille, ne jaan sitten joskus jossain sopivassa hetkessä. Niin vaikea on valita juuri niitä, joille sen antaisin - teitä upeita blogisteja on niin monta että seitsemään rajaaminen tuntuu hankalalta. Vaakaihmisen  valinnan vaikeutta :).

Murrosikää-kaiken ikää?

Voi että. Pentu kasvaa niin nopeasti. Viime viikolla totesimme, että pennulla on sitten ensimmäinen juoksu. "Ei vielä, ei ole mahdollista, sehän on pieni vauva, vasta vajaa puolivuotta" oli ensimmäiset jarruttelevat ajatukset. Tiedän, kuulostaa sentimentaaliselta. Ihan samanlaisia ajatuksia oli, kun tyttären murrosikä alkoi reilu kahdeksan vuotiaana...Voi ei! Hän on vasta lapsi, ei kai meillä ole kohta ovia paiskova, poikien perässä juokseva neitonen. Ei ollut, eikä ole vieläkään, vaikka hän on nyt 14-vuotias. Osaa hän sanoa "ärr" tai "pöh!" ja polkaista jalkaa, mutta muita oireita käyttäytymisessä ei vielä ole ollut. Fyysinen olemus vaan alkoi muuttua jo niin varhain - se oli ja on kuulema täysin normaalia nykypäivänä. Vasta, jos merkkejä ilmenee alle 8-vuotiaana, on syytä tutkia asiaa.

Toki tiesin, että tyttökoirilla tulee juoksunsa ja ihmistytöillä murrosikä. Mutta että näin varhain, se pääsi yllättämään täysin puun takaa. Pum! - ja äiti-ihminen huomasi itsekin elävänsä eräänlaista murrosikää. Äitiys ei ole staattinen olotila, se haastaa muuttumaan, sopeutumaan ja kehittymään alinomaa. Hyvä kai niin. Tosiasioilta ei voi ummistaa silmiään, niiden pitää antaa tehdä työnsä, niin äidissä, tyttäressä kuin pennussakin. Ja onneksi on murrosikä! Olisi kamalaa, jos yhtenä aamuna, täysin varoittamatta, lapsen huoneesta tulisikin täysin valmis, aikuinen tytär, nainen. Siinä sitä vasta sopeutumista tarvittaisiinkin. Luonto on viisas lempeässä hitaudessaan, vaikka minä yllätettynä väittäisinkin sen aikatauluja kiivaaksi. Mutta onneksi en saa päättää moisista asioista, voi olla, etten koskaan olisi mielestäni riittävän valmis muutosten kohtaamiseen.  

Yöllinen vieras - ja sen seuraamukset

Tämä tapahtui eräänä helteisenä yönä, juuri, kun olin siirtynyt tukahduttavan kuumasta yläkerrassa olevasta makuuhuoneestamme alakertaan, saadakseni nukuttua. Kului muutama minuutti. Kohta kuulin askeleet portaissa, neljätoistavuotiaani tuli alakertaan : " äiti, mun huoneessa lentelee lepakko... se pitää sellaista sirinää ja Viiru yrittää saada sitä kiinni!!" Olin aivan varma, että tyttö näkee unta, että lepakko, eihän sellainen sisään tule. Ehdotin tyttärelleni tätä, mutta hän vain sinnikkäästi pysyi kannassaan, vaikutti olevan aivan hereillä ja pyysi katsomaan. Nousin ylös ja ajattelin, että lähdenpä nyt sitten toteamaan tämän unennäön. Jo matkalla portaissa kuulin outoa, voimakasta sirinää... Joku siellä tosiaan oli. Huoneen ovelta näin, että kissa oli saanut lentäjän laskeutumaan ja tuntui olevan vähän hämillään, mitä sen kanssa pitäisi tehdä. Lepakko makasi matolla, suu ammollaan auki ja piti äänekästä sirinää. Hädissään raukka. Nappasin kissan pois, kissa oli kovasti kiihdyksissä, täynnä saaliin saaman petoeläimen paloa. Meidän oli pakko sulkea se toiseen huoneeseen, tytön piti vielä pitää oven salvasta kiinni, sillä tämä mirri se osaa aukaista ovet pomppaamalla salpaan. Herätin mieheni, ajatuksella "tee sille jotain". Hän istui alas, hetken hämmästeltiin, mistä kummasta vieraamme oli tullut, otettiin pari kuvaakin. Yllättävän söpö eläin. Sitten mies heitti paidan otuksen päälle, kokosi hellästi paidan kasaan ja kuljetti sen terassille, sinne se jäi.

Söpöys haihtui mielestäni aika pian episodin jälkeen. Kun pääsin petiin ja suljin silmäni, mieleen tulivat kaikki kauhukertomukset lepakon levittämistä taudeista - eikä vähäisimpänä ollenkaan vesikauhu. Hoksasin samalla, että käsivarsiani kirveli - kissa oli kiihdyksissään saanut kynsillään pari pintanaarmua aikaan. Nousin ylös, pesin käteni saippualla ja desinfoin naarmut. Takaisin sänkyyn. Ei tullut uni. Oli pakko nousta ylös ja avata kone, googlata lepakko ja rabies. Niitä sitten öiseen aikaan lueskelin. Lepakot todella saattavat levittää tautia, mutta Suomi on periaatteessa rabiesvapaa maa. Yöllä en vielä saanut selville sitä tietoa, mikä myöhemmin vähän helpotti - Suomessa lepakoilla ei ole koskaan tavattu ihmisiin tarttuvaa rabiesta, ainoastaan lepakoiden omaa rabiesta, jonka ei pitäsi tarttua muihin eläviin. Edellisen kerran tätäkin rabiesta on tavattu noin kaksikymmentä vuotta sitten. Ainoat 2000-luvulla sattuneet rabieslöydöt ovat olleet epämääräisin paperein ulkomailta tuoduilla lemmikeillä, Venäjällä tuodulta hevosella ja Kiinasta tuodulta koiralla. Mutta tätähän en tiennyt vielä yöllä. Mietin mahdollisen taudin aiheuttajan siirtymistä lepakko -> kissa -> minä. Vaikkei kissassa näkynytkään ulkoisia vaurioita, enhän voinut olla varma, oliko kissan kynsissä esim. lepakon sylkeä, jonka välityksellä pöpö voisi siirtyä.

Aamulla lepakko löytyi terassilta kuolleena. Kissa oli siis vaurioittanut sitä riittävästi, vaikkei selviä ulkoisia merkkejä siitä näkynytkään. Mielikuvat rabieksesta vaivasivat niin, että päätin soittaa terveysneuvontaan. Siellä kohtasin hämmentyneen hiljaisuuden. Hoitaja totesi, että hän ei nyt todellakaan tiedä, miten pitäisi toimia, eikä tienneet hänen kolleegansakaan. Neuvoivat soittamaan Aurooran infektiotautien klinikalle. Sieltä vastattiin, ettei heillä ole nauvontanumeroa, miettivät hekin hetken, mikä olisi viisasta ja neuvoivat soittamaan omaan terveyskeskukseen. Sinne sitten soitin seuraavaksi. Kovin olivat hiljaisia sielläkin, mutta pyysivät välittömästi käymään, sanoivat vielä, ettei minun tarvitse ottaa vuoronumeroa, voisin tulla suoraan koputtamaan tietylle ovelle. Siellä minua oli vastassa kaksi terveydenhoitajaa, sanoivat, että pääsen jonon ohi seuraavaksi päivystävälle. Vielä käytävällä odotustilassa istuessani kävi kaksi terveydenhoitajaa varmistamassa ja sanoivat, että pääset ihan kohta. Toinen sanoi, että tämä on niin mielenkiintoinen tapaus. Ilmeisesti. Vaikka olen lähes aina saanut hyvää palvelua terveyskeskuksista, tämä oli jo todella henkilökohtaista huolenpitoa. Tai sitten terveyskeskuksessa oli ollut yllätyksetön, tylsä kesä. Pääsin sitten pian lääkärille, joka soitti sinne Aurooran infektiotautien klinikalle konsultaation. Sieltä asiaa tuntevampi lääkäri sanoi, ettei ole aihetta aloittaa rabiesrokotussarjaa. Tartuntariski on niin pieni, vaatisi pureman ja sylkikontaktin. Siihen sitten päädyimme lääkärin kanssa - ei rokoteta.

Seuraavaksi soitin eläinlääkäriin, kysyäkseni, miten toimia kissan kanssa, tarvittaisiinko rokotus. Henkilö sanoi soittavansa kohta takaisin. Niin soittikin ja suosittelivat rokotetta mitä pikimmin ja kertoivat vielä, että jos haluamme päästä varmuuteen mahdollisesta taudista, lepakon voisi lähettää Eviralle tutkittavaksi. Vähän minua mietitytti se, että ihmiselle ei rokotusta suositeltu, mutta eläimen se piti ottaa, miksi, jos kerran vaaraa ei ole... En ollut hysteerinen, mutta koska asia vaivasi edelleen, se JOS tämä lottovoittoon verrattava mahdollisuuus olisikin osunut kohdalleni, haluaisin saada sen tietooni mahdollisimman varhain. Niinpä päätin, että asiahan viedään loppuun asti. Ihana mieheni otti velvollisuuden vastaan ja hoiti lepakon viimeiselle matkalleen pikana kohti Oulua Matkahuollon mukana, kylmäkallet seuranaan Aino-jäätelön muovipakkauksessa. Tämänkin selvittämiseen tarvittiin muutamat yhteydenotot ja puhelinsoitot. Sikamaisen kalliiksi tuli viimeinen matka - 40 euroa, eikä edes matkustamon puolella! Selvitys työ kannatti, sillä minun ei tarvitse enää pähkäillä tätä asiaa - lepakko todettiin raivotautivapaaksi. Huh, vaikka se todennäköisin vaihtoehto olikin.

Tulipas tästä pitkä purkaus - onnea sinulle, joka jaksoit viimeiselle riville asti ;).