Neljä viikkoa harjoittelua takana, seitsemän edessä. Olenko oppinut jotakin. Olen. Ja en. Kuvittelin, että oppia suorastaan virtaisi päähäni. Ei ole virrannut. Hiki sen sijaan on. Lapion isku lapion iskulta, laatikko laatikolta, sahan veto sahan vedolta, haravan veto haravan vedolta, nyppäisy nyppäisyltä, huokaisu huokaisulta oppi siirtyy hitaasti aivojeni kiemuroihin. Joinakin päivinä huomaan, etten tiedä vielä oikeastaan mitään. Että olisi niin paljon tiedettävää! Niiden päivien jälkeen olen voinut kuitenkin tyytyväisenä todeta, että tänään tiedän enemmän kuin eilen. Nimittäin silloin olen joutunut selvittämään asioita, kysymään. Ei ole ketään, joka voisi opin kerralla siirtää päähäni, haalin hataria tiedon hippusia sieltä täältä, kokoan palapeliä pala palalta toivoen, että kuva joku päivä näyttää puutarhurilta. Tietämättömyys on tiedon alku, ei kysyvä tieltä eksy... niillä sanoilla tuuditan itseäni.
Neliviikkoinen on ollut fyysisesti vaativaa, mitä osasin odottaakin. Oudolla tavalla se tuo tyydytystä. Tätä varten on ihmisen kroppa luotu! Liikkumaan, kääntämään maata, nostamaan taakkoja. Samalla koen jotenkin olevani lähempänä esiäitejäni... Heidän leipänsä oli monesti oman kropan varassa. He käänsivät peltoa (ei suinkaan naisille suunnatuilla Fiskarsin kevytlapioilla, vaan kenties kyläsepän takomalla kuokalla. En usko, että tuohon aikaan naisille taottiin omia työkaluja ?), kantoivat talousvedet, lämmittivät ne halkomillaan puilla, kuurasivat lattioita polvillaan.
Kuvittelin isäni hymyilevän tyytyväisenä pilven reunalla vesakkoa ja nuoria vaahteranhutkaleita sahalla taltuttaessani, nuorena miehenä hän tienasi opiskelurahojaan Lapissa savotoilla. Nyt tytär kulkisi hetken pienesti hänen jalan jäljillään.
Saa nähdä rakentuuko minuun joskus uudenlainen synapsijärjestelmä, sellainen, että kroppa palaisi halusta, suorastaan huutaisi näihin fyysisiin töihin... olen niin mukavuudenhaluinen ihminen, että luulen sen vievän vuosia, vaikka kropan käyttäminen hyvältä tuntuukin. Ulkotyö sen sijaan on ollut koukuttavaa! On niin ihana, ihana olla ulkona, vaikka sää ei olisikaan siloinen... Sen vuoksi on valmis kestämään pieniä epämukavuuksiakin...hatun alla littanaksi painuvaa tukkaa, turpeen hippusia kasvoilla ( samallahan siinä saa kasvohoidon! ), sadevaatteiden hiostusta. Ja joinakin päivinä - myös aurinkoa :)!
Olen ollut yllättynyt kroppani sitkeydestä tehdä fyysisiä töitä. Kummasti se vaan jaksaa... taitaa olla pohjalaisakan geenejä tässä kropassa! En ole voimasanojen viljelijä, mutta pari kertaa suomalainen "prkl!" on päässyt suusta. Kumma kyllä, ihan kuin toinen vaihde olisi löytynyt silloin jostain. Konkreettisesti ymmärrän, miksi niitä kutsutaan voimasanoiksi!
Eivät kaikki päivät ole suinkaan olleet raatamista, on myös fyysisesti keveämpiä töitä, kasvien nimilaputtamista, köynnösten tukemista, siistimistä, asiakaspalvelua - siinä tosin on omat haasteensa :).
Niinkuin aikaisemmin jo epäilinkin, harjoittelijan asemaan ei parinkymmenen työvuoden jälkeen ole ollut ihan kitkatonta sujahtaa. Se, ettei tiedä, kun on aiemmin ollut se, joka tietää. Välillä tulee takaumia parikymppisestä itsestä, sillä erotuksella, että parikymmentä vuotta on tullut kokemusta lisää - pitäisihän minun tietää! Odotetaankohan minun tietävän ikäni vuoksi enemmän vaikka olenkin tietotasoltani ihan samassa kelkassa parikymppisen opiskelijan kanssa? Harjoittelen henkisesti harjoittelemista. Yritän antaa itselleni luvan olla tietämättä, kysyä tyhmiä, erehtyä, tehdä virheitä. Puutarhurina olen yhä lapsen kengissä. Hataria ensi askelia, välillä nurin kupsahduksia, taas yrittämistä... Ehkä jossain vaiheessa kävelen jo pitemmän matkan - kompastumatta.
ja tästä kaikesta...nautin!
