Joulupuurolle!

 Kaikki väki sai kutsun joulupuurolle ja lisukkeille. Kaikki väki piti sisällään oman perheeni lisäksi sisarteni perheet, nuorimmasta 5kk vanhasta meihin keski-ikäisiin tonttuihin, kaikkiaan 17 kappaletta, ainoastaan yksi kutsuttu tonttu ei päässyt saapumaan paikalle. Nautiskelimme jouluisista tarjoiluista ja toistemme seurasta, liedellä pitkään porissut puuro katosi viimeistä lusikallista myöten parempiin suihin. Illan hämärässä pelasimme myös Wii-konsolilla puuron vajumista edesauttavia pelejä.

Ihanaa, kun on rakkaita lähellä!

Glögi lasit odottavat vielä siistissä järjestyksessä. Glögin keitti tyttäreni omenmehusta aivan itse ja siitä tuli erinomaista. Glögimausteiden tuoksu houkutteli keittiöön lieden ääreen janoista väkeä...mikä täällä tuoksuu niin ihanalle? Mausteiksi käytimme tähtianista, vanilja - ja kanelitankoa, kaardemumman siemeniä ja neilikankukintoja.

Tonttuja oli muitakin... Tässä leipälaatikon päällä puuroa vahtimassa olleet tontut...

Ja tämä tonttu oli saanut vahdittavakseen servetit ja lautaspinon.

Äitiyden kipupisteissä, part 2: murrosiästä tuulee!

Juu. Noiden lasten kans on välillä ihan pikkuisen ihmeissään. Poikani - tähän asti tunnollinen koululainen ja hyvä oppilas, joka sai stipendin kuudennella kuudensien poikien parhaasta keskiarvosta - on alkanut saada seiskalle mentyään huomautuksia tekemättömistä läksyistä ( ei vielä kovin monta kertaa), puuttuvista kynistä ja muista tykötarpeista ja nyt viimeisimmäksi liikuntatunnilla uinnista lintsaamisesta. Läksyistä kun puhutaan, ei muista mitä on tullut läksyksi "en oo merkannut ylös, mitä hyötyä niitä on tehdä". On ollut otettava kantaa nuoren miehen edesottamuksiin, mietitty sanktioita, keinoja... Positiivista houkutinta vai jotain, joka tuntuu oikeasti rangaistukselta. Siinäpä miettimistä. Ja nuori mies on sitä mieltä, että älkää nyt ottako noin vakavissaan, vitsi, mulla on tyhmät vanhemmat, muilla on rennommat... Jaa, sanon minä, mutta sulla on nyt tällainen äiti ja satun tietämään, että muidenkin murkkujen kotona asuu samanlaisia äitejä... Määräsimme hänelle lievän sanktion, jonka jälkeen uhmakkuus selvästi laantui muutamassa tunnissa, poika tuli kanssani vetämään lakanoita ja sanoi, että äiti, kun en nyt oikein tiedä, mikä mulla on ollut viime aikoina...Murrosikä on täällä!

Isän muistolle

Isänpäivänä, isäni muistolle.

Espan enkeleitä!

Pistäydyin tänään ohikulkiessani harmaansynkästä marraskuun säästä Espan Enkeleiden puotiin. Tulin hyvälle tuulelle! Ei pelkästään sen kaiken kauniin katselusta, vaan siitä, että näin siellä ihmisiä ( naisia! ), jotka selvästi omaan maailmaansa uponneena katselivat, koskettelivat, sivelivät näkemäänsä lapsenkirkas ja onnellinen hymy kasvoillaan...Eivät he tietoisesti niin tehneet, ja se oli se, joka teki tilanteesta niin aitoa ja koskettavaa. Jokanaisessa asuva Pikkutyttö pääsi kurkistamaan Aikuisenvakavan Yleisolemuksen takaa. Varmaan itsekin taisin hymyillä hypistellessäni niitä ihania soittorasioita, joista pikku tytöstä saakka olen haaveillut. Kerroinkin niistä heti Joulupukille - tiedä, vaikka toiveeni tänä jouluna kuultaisiin!

En minä yleensä kaupoissa kulkiessa ihmisiä juurikaan katsele. Onneksi tänään satuin nostamaan katseeni normaalista marraskuisen alaviistoisesta asennosta ylemmäs.

 Kiitos teille, tuntemattomat Espan Enkelit, jotka teitte päivästä vähemmän harmaan !

Muumeilua

Hiekalla lepäsi muumipeikko, samanlainen kuin minä itse, mutta vielä kauniimpi, pieni naisellinen muumipeikko, jonka minä olin pelastanut! Hän nousi istumaan ja huusi: - Pelastakaa käsilaukku! Pelastakaa käsilaukku!. Mutta sehän on teidän kädessänne, minä sanoin. -Kiitos ja kunnia... Ja sitten hän aukaisi suuren mustan laukkunsa ja alkoi penkoa ja etsiä siitä jotakin. Lopulta hän löysi puuterirasiansa. - Vesi on luultavasti turmellut puuterin, hän sanoi surullisena. -Mitäpä tuosta, te olette kaunis ilman sitäkin, minä sanoin kohteliaasti. Silloin hän loi minuun sanoinkuvaamattoman katseen ja punastui heleästi.

Muumien kieli on niin kaunista. 

 

Ihan harmaa päivä.

Harmaata. Sekä ulkona, että pään sisällä tänään. Tuo kuukausi sitten otettu kuva houkuttelisi laiturille istumaan, sumun keskelle, utuiseen syliin, suojaan.

Sytytän kynttilän.

Sunnuntainen muisto

Lapsuuden sunnuntaihin liittyy vahva makumuisto. Tämä juolahti mieleeni tänään, erään ystävän Facebook-päivityksen esille kutkuttelemana. Kävimme sisarusteni kanssa pyhäkoulua joka sunnuntai. Askel painoi toisinaan kovasti sinne sunnuntaiaamuisin talsiessamme. Takaisin tullessa askel oli kevyt, osittain varmaan keventyneen mielen takia, mutta myös siksi, että tiesimme, että äiti oli sillä välin laittanut hyvää ruokaa - perunamuusia, puolukkahilloa ja jotain hyvää lihaa, tavallisesti jauhelihapihvejä tai kyljyksiä ( nykyään taitavat nämä silloin "hyvät liharuoat" olla kovin arkisia). Turvallinen muisto. Ihana rutiini. Silloin oli meillä sunnuntai!

Jäin miettimään, tarjoanko sellaista kokemusta omille lapsilleni. Onko meidän perheessä ruokarutiineja. Luulen, etten ole kovin paljon sellaisia hoksannut lapsilleni antaa, sillä olen ruoanlaittaja, jonka pitäisi aina keksiä jotakin uutta. Joitakin makurutiineja meillä on tietenkin juhlapyhiin liittyen, mutta että ihan tavallisena arkena?

Lapset tuntuvat pitävän juuri niistä vanhoista tutuista ruoista eniten. "Äiti, laita jauhelihapihvejä, sun tekemät on maailman parhaita". "Voisitko tehdä pinaattilättyjä, ei niitä kaupan lättyjä, vaan sun oma tekemiä". Ajatella! Lapseni ajattelee minun ruoastani samoin, kuin itse ajattelin lapsena (ja edelleenkin) oman äitini ruoista. Ei tarvita kukkoa viinissä eikä lammasta kahvikastikkeella, että syntyy makumuisto.