keskiviikko 18. elokuuta 2010

Murrosikää-kaiken ikää?

Voi että. Pentu kasvaa niin nopeasti. Viime viikolla totesimme, että pennulla on sitten ensimmäinen juoksu. "Ei vielä, ei ole mahdollista, sehän on pieni vauva, vasta vajaa puolivuotta" oli ensimmäiset jarruttelevat ajatukset. Tiedän, kuulostaa sentimentaaliselta. Ihan samanlaisia ajatuksia oli, kun tyttären murrosikä alkoi reilu kahdeksan vuotiaana...Voi ei! Hän on vasta lapsi, ei kai meillä ole kohta ovia paiskova, poikien perässä juokseva neitonen. Ei ollut, eikä ole vieläkään, vaikka hän on nyt 14-vuotias. Osaa hän sanoa "ärr" tai "pöh!" ja polkaista jalkaa, mutta muita oireita käyttäytymisessä ei vielä ole ollut. Fyysinen olemus vaan alkoi muuttua jo niin varhain - se oli ja on kuulema täysin normaalia nykypäivänä. Vasta, jos merkkejä ilmenee alle 8-vuotiaana, on syytä tutkia asiaa.
Toki tiesin, että tyttökoirilla tulee juoksunsa ja ihmistytöillä murrosikä. Mutta että näin varhain, se pääsi yllättämään täysin puun takaa. Pum! - ja äiti-ihminen huomasi itsekin elävänsä eräänlaista murrosikää. Äitiys ei ole staattinen olotila, se haastaa muuttumaan, sopeutumaan ja kehittymään alinomaa. Hyvä kai niin. Tosiasioilta ei voi ummistaa silmiään, niiden pitää antaa tehdä työnsä, niin äidissä, tyttäressä kuin pennussakin. Ja onneksi on murrosikä! Olisi kamalaa, jos yhtenä aamuna, täysin varoittamatta, lapsen huoneesta tulisikin täysin valmis, aikuinen tytär, nainen. Siinä sitä vasta sopeutumista tarvittaisiinkin. Luonto on viisas lempeässä hitaudessaan, vaikka minä yllätettynä väittäisinkin sen aikatauluja kiivaaksi. Mutta onneksi en saa päättää moisista asioista, voi olla, etten koskaan olisi mielestäni riittävän valmis muutosten kohtaamiseen.  

5 kommenttia:

  1. Hui, tällaisiinkin pitää varautua! Puolivuotias pikkukoira on kyllä todellakin vielä ihan vauva mielestäni, mutta näköjään luonto sitten hoitaa asiat omaan tahtiin.

    On ollut varmaan paljon sopeutumista noin aikaiseen fyysiseen murrosikään. Onneksi henkinen murrosikä ei ollut ihan niin ajoissa... : )

    Onnea kasvun aikaan teille kaikille!

    Minulla on myös kasvun paikat päiväkotiasian kanssa. Pitää päästää lapsia hiukan kauemmas itsestä, pakko siis, kun menen töihin. Ristiriitaiset on tunteet, vaikka kaikki on ja varmasti meneekin hyvin. Syksy mennee sopeutuessa...

    VastaaPoista
  2. Niin se aina on, napanuoran venyminen tekee kipeää. Itse muistan myös vallan hyvin, miten vaikeaa oli viedä omat lapset päiväkotiin, vaikka tiesinkin, ettei heillä ole siellä mitään hätää. Muistan, kun iältään jo vanhempi lastentarhanopettaja taputti minua ensimmäisenä lastenjättöaamuna olkapäälle ja sanoi lempeästi, että äidille tämä taitaa olla kovempi paikka...Ja minulta tuli itku, oli pakko pikaisesti kääntää selkä lapsille ja koota itsensä, reippaasti sanoa hei,heit ja sitten ulos . Ne on isoja kasvunpaikkoja äitiydessä, mutta sellaisia, joita ei voi välttää. Ne tulevat ennemmin tai myöhemmin. Ihana asia, että tytöilläsi on toisensa saman katon alla. Sopeutuminen vie tosiaakin aikansa ja sitä sille kannattaa varata. Onneksi asiat ja ymmärrys ovat kymmenessä vuodessa kehittyneet niin paljon, että tuo pitkä tutustuminen on nykyään mahdollista! Se jos mikä on helpottanut monen pienen aloitamista.

    VastaaPoista
  3. Kyyneleihin olen varautunut... Kun nyt pääsisimme hoitamaan tutustumisen rauhassa, kun iski tytöille pikkuflunssa päälle!

    Minulla on blogissani sinulle tunnustus. Käypä noutamassa, jos haluat!!! : D

    VastaaPoista
  4. Mitenkäs sen voi noutaa... ? Lukemassa kävin, mutta voiko sille tehdä jotain muutakin :)?

    VastaaPoista
  5. Ohjeistusta löytyy nyt omassa blogissani kommenteissa!! : )

    VastaaPoista

kivaa kommenttia