Tanskalaistako?

Tyttäreni oli pari viikkoa sitten kansainvälisessä Itämeri-projektissa Tanskanmaalla. Heidän koulustaan sinne lähti kahdeksan oppilasta ja kaksi opettajaa. Mielelläni hänet sinne päästin, tyttönen saisi taas roimasti kokemusta matkaevääksi turvallisissa olosuhteissa ja vielä hyvän asian puitteissa. Niinhän minä luulin. Turvallisuus-seikat tuolla leirillä osoittautuivat jälkeenpäin ( onneksi jälkeenpäin? ) sellaiseksi asiaksi, jota suomalaisena ihmettelen. Selvisi nimittäin, että järjestäjätaho ei ollut laatinut minkäänlaisia sääntöjä eikä olemisenohjeita näille nuorille. He lähtivät olettamuksesta, että osataan käyttäytyä. Ihan hieno luottamuksen osoitus, mutta kääk! Neljäsataa 14-18 -vuotiasta nuorta? Kuinka ihmeessä järjestäjä on uskaltanut ottaa sellaisen vastuun? Vaikka suurin osa osaisikin käyttäytyä, on varmasti joukossa niitäkin, jotka heti käyttävät tilaisuuden hyväkseen - varsinkin, kun mitään ei ole kielletty. En voi kuvitella, että Suomessa, jossa aikuistenkin vastaavilla tapahtumilla on ohjeistuksensa ( vähintäänkin yöksi on määritelty hiljaisuus-aika), tällainen olisi edes käväissyt järjestäjien mielessä. En ollut osannut kuvitella, että näin lähellä meitä ajatellaan asioista niin toisella tavalla.

He majoittuivat taloihin, joissa oli kymmenen 3-4 hengen huonetta. Jo ennen heidän sinne saapumistaan oli heidän talossaan huonejärjestelyt aloitettu uudestaan - alkuperäiset huonejärjestelyt eivät pitäneet paikkaansa enää eikä kukaan aikuinen ollut valvomassa näitä järjestelyjä. Siellä oli ensimmäiseksi tulleet valloittaneet haluamansa huoneet ja nämä viimeiseksi tulleet joutuivat neuvottelemaan järjestyksiä uudelleen. Heidän kielitaitonsa joutui koetukselle jo heti alkuun. Sanottakoon, että heidän omat opettajansa oli majoitettu toisiin taloihin.

Kun neljäsataa tuon ikäistä nuorta viettää neljä yötä ilman sääntöjä samalla alueella, voi helposti kuvitella, että yörauha on ollut vain kuvitteellinen... Alueella oli pidetty bileitä, tyttäreni sanojen mukaan "erikoisia", eikä minun tarvitse paljon kuvitella, mitä erikoista noissa bileissä on mahtanut olla, Tanskassa kun olivat. Eivät he itse olleet niihin osallistuneet ( ja tämän haluan heistä uskoa), mutta tieto niistähän kulkee kulovalkean tavoin. Huoneisiin oli joku saattanut yöaikaan tuoda sinne kuulumatonta väkeä, näin kävi tyttäreni ystävien huoneessa, johon sinne majoitettu latvialainen tyttö oli tuonut epämääräisessä kunnossa olevia aikuisia miehiä. Selvitäpä siinä sitten tilannetta puutteellisella kielitaidolla, se olisi äidinkielelläkin jo haastava tilanne - aikuisellekin, saati sitten 15-vuotiaalle nuorelle. Kysyin, missä oli aikuiset siitä talosta? Jokaisessa talossa kun olisi pitänyt olla aikuinen. Tyttäreni sanoi, ettei siellä juuri aikuisia näkynyt. Voin kuvitella, että tuon ikäisillä on suuri kynnys lähteä hakemaan apua aikuistaholta - leiman saa otsaansa kovin helposti. Joissakin taloissa oli kuitenkin ollut tilanteita (bileitä), joihin aikuiset olivatkin puuttuneet.

Heillä oli aamuisin englanninkielisiä luentoja. Sielläkään ei ilmeisesti tarvinnut noudattaa minkäänlaisia käytöstapoja, sillä sinne oli osa tullut peittojen kanssa ja nukkuneet koko luennon ajan. En voi ymmärtää! Luennolle oli ilmeisesti pakko tulla, muutenhan nuo nuoret olisivat jääneet sänkyihinsä nukkumaan, mutta muuta heiltä ei sitten ilmeisesti vaadittukaan.

Olen kuvitellut, että Suomi on jotenkin löperien käytöstapojen ja vapaan kasvatuksen edelläkävijämaita. Joudun tarkastamaan näkökantaani, sillä tämän välikäden kautta koetun kulttuurishokin jälkeen rakas Suomi tuntuu lintukodolta. Onneksi tuon viikon aikana ei sattunut mitään vahinkoa ja saimme nuoremme ehjinä kotiin. He olivat löytäneet siellä omanhenkisensä porukan, johon oli kuulunut suomalaisten lisäksi ainakin ruotsalaisia ja saksalaisia nuoria. Valokuvista välittyy vahva nuoruuden riemu ja ilo ystävyydestä ja yhdessäolemisesta. He ovat pitäneet yhteyttä toisiinsa matkan jälkeenkin, eilen tapasivat suomalaisella porukalla Helsingissä.

Tyttären matkasaldo jäi vahvasti plussanpuolelle. Äitinä kokoan itseni tuon pienen täräytyksen jäljiltä. Vaikka turvallisuusolosuhteissa olisi mielestäni ollut toivomisen varaa, fiksu tyttäreni selviytyi ilmeisen hyvin ja kasvoi ihmisenä taas monta senttiä. (Äitikin kasvoi.)