Sunnuntai.

Kotona on hiljaista. Mies lähti aamukirkkoon, lapset ovat isällään. Kuuntelen kissan kuorsausta ja etäistä kellon raksutusta. Kylpytakki päällä, suihkuun menossa. Mutta en ihan vielä. Haluan viipyillä, tänään on sunnuntai, jolloin ei ole mitään etukäteissuunniteltua ohjelmaa. 

Olen käynyt tänä aamuna lukemassa teidän muiden blogistien sivuja, en ole välttämättä silti kommentoinut. Ahkeria kirjoittajia, kadehdin. 

Oma blogini on ollut hylkiön asemassa, kukaan ei ole käynyt lakaisemassa Eteistä, laittamassa kukkia piirongin päälle, keitellyt kahvia ja toivotellut vieraita tervetulleeksi. Yksinään se on saanut odotella, että joku kopistaisi maton kynnykseltä, pyyhkäisisi pölyt nurkista, tekisi siitä asutun näköisen. Ehkä se odottelee kesää ja kesävieraita, nukkuu vielä talvensekaista unta, vaikka kevät on jo täällä, eteiseen asti kuulee sulavan veden lorinan ja näkee auringon kurkkaavan pilviverhon rakosesta. Sekin kai kurkkii, että joko voi tulla... Tule vain, kyllä täällä ollaan, täällä vietetään hidasta aamua, pitkästä aikaa. Tule, aurinko, viipyilemään nurkkiin ja herätä minut lempeästi. Kutita kissan korvallista ja pane se aivastamaan. En pahastu, vaikka täytät pölyiset hyllynpäälliset valollasi ja piirrät ikkunaan rasvaiset sormen jäljet. Lempeästi hymyillen teet sen kuitenkin, et syyllistäen. Olet toivottu vieras, kevät!