Nälässä

Rakas Blogini.

Olen pitänyt Sinua nälässä, säästellyt sanoja ja kirjaimia, kokonaisista lauseista puhumattakaan - jo yli vuoden! Kovin näytät kuihtuneelta ja heiveröiseltä. Pyydän anteeksi. Yritän tänä vuonna olla vähän vähemmän kohtuuton Sinua kohtaan. Vieläkään en voi luvata, että syöttäisin Sinut tekstiä täyteen, ahtaisin Sinuun ruuduntäydeltä täydelliseksi puettuja ajatuksia, kertoisin kiemuraisin sanankääntein elämästäni, koristaisin sivujasi kauniilla ja herkillä kuvilla. Jos niin tekisin, luulen, että järkyttyisit vallan. Potisit äkillistä infoähkyä. Sitähän en halua.

En tiedä, lohduttaako Sinua, että minussa asuu Kohtalotoverisi. Saman nälkäkuuri-ikeen alle olen pistänyt myös vaativan Mahalaukkun. Mikäli sen itkua on kuuleminen, olen viime päivinä ahtanut sen nautittavaksi liian vähän sokeria ja rasva. Kostoksi se murisee minulle ja pitää minua yöllä hereillä. Yritän olla provosoitumatta sen nurinasta, kuten tekisin kiukuttelevan lapsenkin kanssa. Valan nestettä sen kiukun laineille, yritän vesittää sen vaatimukset. Siitä hyvästä täytyy minun juosta paikassa, jossa kuninkaatkin käyvät yksin, alituiseen - jopa yöllä! Ei ole helppoa ei. 
Ihan kohtuuton en mielestäni ole kuitenkaan, olen rajoittanut siltä ainoastaan herkkuosaston. Jaa,jaa. Mikäs on sitten herkkua, rimpuilee pääni sisällä oleva näkymätön. Onko herkkua vain karkit ja leivokset, pullat ja piparit, vai myös jugurtit, hedelmät, vähäkaloriset kiisselit ja puuron päälle vahingossa sirahtanut sokeri. Make A.N. Himon ( kätkin sen salanimeen, ääneen en uskalla lausua, etten herätä nukahtavaa) yritän taltuttaa, vaan eikös kaikki, mikä maistuu makealle, pidä sitä hereillä. Vaikka olisi sitten miten terveellistä.
Kumma kyllä, Make on ollut yllättävän hiljaa, sen ääni ei ole kantanut tuon äänekkään Mahalaukun yli. Sen ääntä olen yrittänyt vaimentaa tunkemalla äänenvaimentimeksi ihan oikeata ruokaa, rahkaa, raejuustoa, kananmunia, puuroa.. Miten paljon joutuu terveellisempiä kaloreita tarjoamaan korvatakseen sillä herkkukalorit!

Lohdutuitko?

Juoksuaika.

Kukkakaupoissa on juoksuaika. Niin myös kotona, kaduilla, mielissä. Minulla ja varmasti monilla muillakin... Äitien kauppakasseissa, lapsien toiveissa, isien lumitöissä. Tai isien kauppakasseissa ja äitien lumitöissä - ihan kuinka vaan. Kiivas ja kiihkeä. Joulunpunainen ja vihreä. Kultainen ja valkoinen. Perinteinen ja persoonallinen. Ikioma ja yhteinen.
Kukkakauppaharjoittelua on takana nyt kolme viikkoa, olen tykännyt ihan valtavasti. Paikka, jossa harjoitteluani teen on viihtyisä, tilava, kaunis, siisti, aistikas. Sen ideologia sopii ajatuksiltaan omiini. Asiakas on ihminen, tärkeä, yksilö, kuuntelun arvoinen. Kotimaisuutta arvostetaan, vaikkakin se voi kolahtaa yrittäjän omaan nilkkaan... Ulkomainen olisi halvempaa, niistä saadaan halvempia jouluistutuksia, halvempi menee paremmin kaupaksi. Mutta halpa ei ole yhtäkuin laatu, pitkänmatkan tulijat ovat matkastaan stressaantuneita - kyllä, kasvi on elävä kokonaisuus...Sen olen saanut ihan käytännössä nyt nähdä! Miten kauniita, tukevia ja kestäviä ovatkaan kotimaisen Onnelan Puutarhan onnelliset hyasintit, amaryllikset, joulutähdet, atsaleat... Suurella ilolla voi myydä niin hyvinvoivia kasveja ja luvata niille pitkää ikää ja tietää puhuvansa totta! Olen myös iloinen siitä, että tässä liikkeessä tehdään istutukset alusta alkaen itse, juuri näistä laadukkaista tuotteista ja laadukkuus jatkuu ihan loppuviimeistelyyn asti. Vinkiksi kaikille kerrottakoon, että hyvinpalvelevista kukkakaupoista voi myös tilata jouluasetelmat etukäteen - silloin voi lopputulokseen päästä itse vaikuttamaan, ihan kasvivalintoja ja koristeluita myöten, tietenkin kaupan oman tarjonnan mittapuitteissa. Jonkun verran ihmiset jo osaavatkin tätä käyttää hyväkseen, tänäänkin käytiin tilaamassa viikon loppupuolelle jouluistutuksia ja aattopöytään kimppuja. Silloin ei ole sen varassa, mitä juuri sillä hetkellä sattuu olemaan tarjolla, kun kukkakauppaan kerkeää...

Askeleet kiihtyvät vielä viikon verran, sitten saamme levähtää ...jaksetaanhan... Sitten jaksan ehkä myös tutustua meidän uuteen kuvankäsittelyohjelmaan, että saan kuviakin tänne blogiini :)..

Blogiystävät ja vieraat  - ihanaa Joulun Odotusta jokaiseen kotiin!

Luovuuden lähteillä

Loppukesä ja alkava syksy on ollut antoisaa, mutta myös yllättävän rankkaa. Opiskeluissa olemme nyt vihdoin päässeet sidontatöihin - luovuutta on saanut käyttää ihan niin paljon kuin sitä on irronnut. Ja on sitä irronnutkin, vaan muualle sitä ei sitten ole riittänytkään. Blogi on saanut huilailla ihan rauhassa ja odotella omistajansa harvoja visiittejä, koti on piiloutunut erilaisten tavararöykkiöiden taakse, puutarhaparkakin pärjäilee omin voimin... Kahdeksan tuntia päivässä luovuuden lähteillä, inspiraation kourissa tai sitä etsien vie voimat inspiroitua muusta. Päivän rutistus ei jätä välttämättä edes iltaisin, on sisäinen pakko lähteä ulos, sukeltaa syksyn värimaailmaan, miettiä päivällä tehtyä ja vaihtoehtoisia ratkaisuja, työstää opittua kotona, harjoitella, harjoitella, harjoitella. Onneksi luonto ja oma pihanen on tarjonnut vielä riittävästi harjoittelumateriaalia, silti on leikkokukkaa kannettu myös marketeista ja kukkakaupoista. Takapihan terassilla on ämpäri ja maljakko tolkulla kerättyä materiaalia. ( joista osa jo edesmenneitä, mutta kukaan ei inspiroidu heittämään niille hyvästejä, vaan ne lojuvat haisevassa vedessään, koska minulla on tärkeämpää tekemistä...). Olen huvittuneena sanonutkin ihmisille, että saan varmaan kohta kylällä erikoisen maineen... "tiedättekö sen punatakkisen nainen, joka kulkee sekatöörit tai kukkaveitsi kädessään peltoja ja ojanpohjia karahkoita ja kuivuineita hevonhierakoita kantaen keskittynyt ilme kasvoillaan... omituinen! ". Onneksi kylämme ei ole pieni, lohduttaudun sillä, että tuo auto ei ole ennen ajanut ohitseni varmaankaan, ja tuo koiranulkoiluttaja on ihan toinen, kuin eilinen. Että mahdollisuus sille, että sama ihminen näkisi peräkkäisinä päivinä minut ojia tonkimassa on äärimmäisen pieni...
Tämä on sitä, mitä olen odottanut ja kaivannut, että saan käyttää aikaani luomiseen, inspiroitumiseen. Nautin siitä, että löydän uusia värimaailmoita, pintoja, muotoja. Jokainen päivä opettaa jotain uutta. Raskasta, vaikkakin antoisaa on se, että mylly pyörii päässä myös vapaa-ajalla. Koulupäivän jälkeen kotiin ajaessa lienen liikenteelle vaaraksi, sillä katse pyyhkii maisemaa..."wau, mikä väri tuolla on, pitäiskö pysähtyä...", on vaikea keskittyä maantien harmaaseen, sillä silmät ovat virittäytyneet värien näkemiselle. Nukkumaan mennessäkin saattaa joku työ hakea muotoaan ja ongelma ratkaisuaan. Opettajat tosin lohduttavat, että se on ohimenevää, tämä se kuuluu oppimisprosessiin... Siitä olen iloinen, haluan olla prosessissa, vaiheessa, jossa tästä ei vielä ole tullut Työtä, vaan olen jatkuvalla Löytöretkellä. Päivät ovat yhtä Flow:ta isolla äffällä. Välillä tosin tuskaista ja hikistä sellaista. Tunnit hujahtavat, eikä huomaa / malta lähteä kahvitauolle, opettaja joutuu oppilailleen sanomaan välillä "irti", että ehtivät lounasaikaan syömään. Viisautta on pitää taukoja, sillä sen jälkeen näkee työnsä jälleen uusin silmin... "mutta minä vielä tämän kukan laitan, ja nysvään vähän tuosta ja jos ihan pikkuisen vielä tuota siirrän..."
Minä olen biedermeier-piipertäjä (kts. biedermeierkimppu - paljon yksityiskohtia), yksityiskohtia voisin säätää loputtomiin, vaan työn valmistumisen kannalta se ei ole järkevää. Olen joutunut opettelemaan vahvaa priorisointia, sitä, mikä on olennaista ja mikä ei - työn lopputuloksen kannalta. Vielähän taloudelliset seikat eivät sanele töillemme ehtoja, mutta valitettavasti työelämässä on sellainenkin pointti... töillä on määräaika, aika, jossa ne pitäisi saada valmiiksi, että se olisi taloudellisesti järkevää. Mutta vielä en mieti sitä, en, vaan annan itselleni ajan oppia miettimällä, pohtimalla, tutkimalla. Uskon, että nopeus kasvaa opitun myötä.

...kuvia muutamista syksyn töistä...

ihan ensimmäisiä töitä, pyöreitä kimppuja

  

...lähikuvaa...

 ensimmäinen pyöreä asetelma

 osa kotona harjoittelutyönä

 terassipöydälle tehtyä asetelmaa

 ensimmäinen iso asetelma jalkamaljaan,

muu, paitsi neilikat, ovat luonnon omia antimia.

 luonnonmateriaaleista tehtyyn 

kimppupohjaan tehty kimppu

tein minä kimppupohjan pajupuusta...

ja kimpun siihen.

korkea (n.130 cm) buffapöytäasetelma

Surusidonta on ollut aiheemme jo useamman viikon, niistä tehnen oman kuvakavalkadin.

Metsien kutsu...

Mieleni minun tekevi / marjametsähän mielivi / lähteäni laahustamahan / saloille saapastelemahan / levotonta lepyttämähän / lahopäätä lataamahan / marjaisia maistamahan / keltasieniä kahtomahan / sieluni sileydeksi / koko kropan kunnoksi / perheen pettuleiväksi / talven takavarastoksi 

-Kalevalaa vapaasti mukaillen, eloise-

Loppukesällä metsien kutsu on armoton. Muulloinkin kyllä, mutta syksyllä kutsuun liittyy tuoksut, joita en voi vastustaa... Kypsyvän kesän tuoksu, marjat ja sienet, kostea sammal. Syksyllä syntyneen ensi tuoksut ulkomaailmassa. Kulkemisen sävy on iän myötä muuttunut, huomasin eilen. Aiemmin suorastaan kilpailin itseni kanssa siitä, miten monta litraa sain kerättyä mustikoita tunnissa. Nykyään vain haahuilen... kuljeskelen ympäriinsä, katselen, aistin ja kyykistyn siellä täällä mättään ääreen. Ei enää tulostavoitteita, päämäärätietoista etenemistä. Kahdessa tunnissa noin puolitoista litraa mustikoita ei ole paljon tällaisena satosyksynä, mutta en välitä siitä. Saaliina sain paljon sellaista, mitä ei voi litroina mitata. Ymmärrän nyt isääni, joka marjametsällä aina harppoi menemään, lapsen näkökulmasta levottomana sinne tänne. Ehkä hänkin latasi itseään, niinkuin minä nyt.

Avara luonto

Mökkiviikolla meillä ei ollut televisiota töllötettäväksi, mutta meillä oli Avara Luonto...

 

Sinisiivet pitivät eräänä päivänä seuraa tyttärelleni ja minulle laiturilla... 

  

Saimme seurata hirven aamu-uintia, se oli meistä vähintään yhtä hämmästynyt, kuin me siitä...

 

Kurki lensi ihan läheltä...

 Ensimmäistä kertaa viiden vuoden aikana meille seuraa piti hiirulainen, enimmäkseen öisin pitämällä rapinaa keittiönurkkauksen hirsiseinän sisällä, mutta kerran se ei voinut vastustaa kiusausta, vaan tuli esiin päiväsaikaan. Ensin tuijotti meitä, kuin arvioidakseen vastustajan vaarallisuuden, sitten se röyhkeästi kipitti hakemaan uunipelliltä sämpylän murusen ja siirtyi hellan kulmalle, pysähtyi siihen nakertamaan saalistaan hetkeksi ja kysymään " mitäs tähän sanotte?"

Iloksemme härkälintukin näyttäytyi jälleen tänä kesänä yhden poikasen kanssa. Avara luonto ei aina ole kovin hellämielinen, sillä viimeisenä päivänä pikkuinen piiskutti lahdella yksinään... Olisiko äidin hukka perinyt :/. Toisen elämä on toisen kuolema...?

Sammakkorouva lähti polskuttelemaan kohti sateenkaarenpäätä...Lieneekö sillä matkallaan edelleenkin ;).

Kaikesta emme saaneet kuvaa...rantakäärmeen uimaretki jäi kuvaamatta! 

Televisiota ei kaivattu.

Puutarhurin rukous

...joka tänä kesänä näyttäisi olevan poikkeuksellisen tarpeellinen...

Puutarhurin rukous

Hyvä Jumala,
anna armostasi sadetta joka päivä
jos vain sopii,
keskiyöstä kello kolmeen,
ja kuten tiedät
hyvin hienoa ja lämmintä,
jotta se hyvin imeytyy maahan.

Ja anna auringon paistaa
koko päivän,
vaikka ei tietenkään liikaa,
eikä Astilben, Gentianan, Hostan eikä
Rhododendonin päälle

Mutta varjele sateelta
Silene, Alysseum, Helianthemum,
laventeli ja muut, jotka
kuten äärettömässä viisaudessasi tiedät,
pitävät kuivuudesta,
ja joiden nimet
voin kirjoittaa paperille,
jos niin tahdot.

Ja anna aina paljon kastetta
ja vähän tuulta,
runsaasti kastematoja,
mutta ei etanoita
eikä lehtitäitä eikä härmätauteja.
Ja jos sopii,
anna kerran viikossa
sataa lannoiteliuosta.

Amen.

-karel capek-

 

Mökkimietteitä.

Taidamme olla mökkihöperöitä. Emme kuitenkaan vielä niin, että oma olisi ollut hankittava. Syitä on monia. Lomallani olen ( ja mieheni on samaa kastia) erityisen mukavuudenhaluinen, mökin vuokraus on mökkeilyä ilman raskaita velvotteita. Ainoa velvoite on se, että jättää mökin lähtiessään siistiin kuntoon. 

Toinen seikka on taloudellinen. Jos lyhyellä kesälomallaan haluaa tehdä muutakin, kuin olla mökillä, omamökki tulee kalliiksi. Että sellainen olisi ylipäänsä kannattavaa, pitäisi kesälomastaan viettää suuren osan mökillä ja vielä viikonloppuja päälle. Ei minulla sitä vastaan mitään olisi, vaan kokemus on osoittanut, että kesälomalla halutaan myös tehdä muuta ja kesän harvoille viikonlopuille mahtuu myös monesti muuta oheistoimintaa. Että paletti olisi toimiva, mökin olisi oltava tunnin ajomatkan säteellä pääkaupunkiseudulta - hinnat huimia!

Aina aika ajoin silti, viimeksi eilen, puntaroimme miehen kanssa mökin hankintaa monelta kantilta. Edelleen tulemme samaan tulokseen - tuttu vuokramökki on meidän juttumme. Vaan, koska mökinomistajapariskunta ei ole enää nuori, käy mielessä aika ajoin sellainen realiteetti, että mitäs sitten, kun tämän vuokraaminen ei enää olekaan mahdollista. Leikin ajatuksella ostamisesta. Puumalan pappilan vanha piikatupa, luhtiaittatyyppinen, reilu sata neliötä käsittävä, satavuotias punamultainen hirsitalo. Olisi meille oikein riittävä. Riittävän "ei viimeisen päälle" puleerattu. Iso piha hiekkapohjaista, kuivaa mäntymetsää, siis helppohoitoinen ( nurmikkoa en todellakaan alkaisi tähän pykäämään) . Paikka niemessä - ei hyttysiä kiusaksi asti edes tällaisena hyttyskesänä. Muutama hassu inisijä. Huoneita tuvan lisäksi viisi - ehdoton asia tällaisessa muuttuvakokoisessa perheessä. Haluamme, että myös mieheni aikuiset lapset mahtuvat tänne mökkeilemään niin halutessaan. Myös kaikkien viihtyvyyden kannalta on olennainen asia se, että tilaa on riittävästi - jokaisella on mahdollisuus vetäytyä omiin oloihinsa niin halutessaan. Tänäkin vuonna teinit asustavat yläkertaa, kummallakin oma kesähuone siellä. Postimerkinkokoiseen mökkiin en tällä porukalla lähtisi. Jos viikko olisi sateinen, voisi luvassa olla hermojen kiristymistä ja mustia pilviä. Sitä riskiä en halua lyhyellä mökkiviikolla ottaa. Sitä paitsi - bonuslapsilla olisi varmasti fiilis, että meitä ei sitten sinne toivotakaan. Jos paikka olisi minun, pientä sisäremonttia ja verhojen vaihtelua, niin talo tuntuisi ihan omalta. Mutta vain jos...

Televisiota täällä ei ole, eikä toistaiseksi kukaan ole kaivannutkaan. Ensimmäisiin täällä olo vuosiin on sen verran tullut muutosta, että nyt meillä on täällä kaksi läppäriä mukana, tytöllä toinen ja meillä aikuisilla toinen (yhym). Yhteyttä täällä ei ole, mutta nykyiset kännykät takaavat ihan riittävän nopean pääsyn bittiavaruuteen. On ilmeisesti hyväksyttävä se, että myös lomailuun kuuluu nykyään internet. Mistäs muualta löytäisin yhtäkkiä muurinpohjalettujen paisto-ohjeen, jos alkaa niitä tehdä mieli ( ennesvanhaan oli reseptikirja mukana)... tai tietäisin, mitä säätä on tiedossa ( näkeehän sen, kun katsoo ulos)...tai veispuukissa voisi tapahtua sillä välin vaikka mitä ( ai, mitä sitten ennen tapahtui? )... enkä pääsisi päivittämään blogiani nyt, kun on aikaa ( niin mutta voisit päivittää perheenkuulumisia silläkin ajalla? )... tällaista jaakobinpainia käyn itseni kanssa, nuorille internetyhteys kaikkialla ja kaiken aikaa on jo itsestään selvyys, he eivät tällaisiin pohdintoihin enää aikaansa tuhlaa.

Yhtäkaikki - onneksi emme käytä täällä aikaa vain pelkkään datailuun, vaan myös olemiseen, yhdessä ja erikseen. Eilen tuumasin siipalleni, että kumma, miten aika menee täällä nopeasti, vaikkei mitään ihmeellistä tekisikään. Kelloa ei tule tuijotettua, yhtäkkiä huomaa vaan, että hups, kello on jo iltakymmenen.

Nuoren miehen, yleensä bassorumpukomppia takova jalka On.

 Oleilee.