Ilon ja surun päiviä.

Anteeksi, hyvä blogiväki, etten ole viime viikkoina ollut aktiivinen, en täällä enkä teidän blogeissanne. Asioita tapahtuu joskus niin suurella volyymillä, ettei niitä kykene selvästi jäsentämään, saati tuottamaan järjellistä tekstiä. Tapahtuneet asiat tuntuvat isolta möykyltä, josta ei löydy sitä langan päätä, josta sitä alkaisi purkaa. Kaikki näistä asioista ansaitsisivat oman otsikkonsa, aion silti yrittää saada ne kaikki mahtumaan tähän yhteen. Ne ovat kovin eri sävyisiä tunnelmiltaan, mutta sitähän elämä on, siihen mahtuu kaikki tunneskaalat, ehkä ne mahtuvat siis tähän yhteen kirjoitukseenkin. Aion ainakin yrittää.

Tyttäreni rippijuhlat olivat kauniit, tunnelmaltaan suloiset. Juhlajärjestelyt onnistuivat erinomaisesti, monellakin tapaa. Kovasti jännitin etukäteen sitä, että ensimmäisen kerran minun ja mieheni yhdessäoloaikana myös lasteni isä ja hänen sukunsa ( ihania kummeja lukuunottamatta, heidän kanssaan olemme juhlineet monet juhlat) olivat paikalla täällä meillä, pelkäsin, että tämä seikka toisi ylimääräistä jännitettä juhlaa varjostamaan. Halusin kuitenkin, että me kaikki voisimme yhdessä juhlistaa meille kaikille rakasta nuorta naista, siksi olin valmis ottamaan riskin. Onneksi otin, pääosassa oli todellakin ihana Puolukkaiseni, ei se, mitä vuosia sitten on ihmisten välillä tapahtunut. Ehkä tapahtumista on riittävän pitkä aika, kenenkään mieli ei ole enää akuutisti kipeä, asioihin on etäisyyttä. Tapasin lasteni isän uuden naisystävänkin ja täytyy sanoa, että pidin hänestä kovasti. Hän oli oikein lämpimän oloinen, fiksu ihminen. Ja oma tyttäreni - sen suloisempaa juhlan kohdetta ei olisi voinut sinä päivänä olla! Ihan kuin konfirmaatio olisi herkistänyt kaikki muutkin nuoret, he olivat niin puhtoisia, kauniita kävellessään alboissaan kirkon käytävää. Rippikesä ja konfirmaatio osuvat ehkä juuri oikeaan aikaan nuoren kehityksessä - 15-vuotias, ei enää lapsi, ei vielä aikuinen. Ehkä he tarvitsevat oman yhteisöllisen hetkensä, tiiviin ajanjakson, jolloin he voivat pohtia elämää yhdessä eri kanteilta. Luulen, että siitä riittää evästä pitkäksi aikaa...

Ainoa asia, joka himmensi rippijuhlapäivää, oli tieto, jonka saimme kesken juhan - sillä hetkellä, kun näiden valkoisiin pukuihin pukeutuneiden nuorten ristikulkue lähti kirkon ovelta kohti alttaria, lähti 96-vuotias isoäitini tästä maailmasta. Hyvän, pitkän elämän eläneenä. Olisiko mummo voinut kauniimman lähtöhetken saada, lapsenlapsenlapsi kantaa ristiä konfirmaatiokulkueen kärjessä...haluan ajatella, ettei olisi voinut. Minulle tällä asialla on suuri, symbolinen merkitys, hänet saateltiin matkaan...

Äitini sai asiasta soiton, kun olimme viettämässä juhlaa jo täällä kotona. Hän supatti sen korvaani, päätimme yhdessä, että otamme asian puheeksi vasta juhlan jälkeen - asian julkituominen kesken juhlan ei olisi tuonut mummoa enää takaisin, emme myöskään halunneet tästä ilon juhlasta surun juhlaa, sen aika olisi myöhemmin. Tarvitsin kuitenkin pienen kävelylenkin talon ympäri kootakseni itseni ja voidakseni jatkaa suloisissa juhlatunnelmissa.

En tiedä, aavistiko jokin minussa tämän tulevan. Ihmettelin tyttäreni juhlia valmistellessa, miksi päässäni soi jatkuvasti Arttu Wiskarin "Tuntematon potilas", valmistelinhan iloista juhlaa iloisella mielellä. Öisin, kun heräsin, se soi päässäni, päivisin se säesti leipomisia ja siivousta. Soitin sen Youtuben avulla äidillenikin, hän kun ei ollut koskaan kuullut sitä. Mummon kuolemaa edeltävänä yönä hereillä ollessani kirjoitin mielessäni blogikirjoitusta kaikista isovanhemmistani. Aino-mummosta olisin kirjoittanut ainoana elossa olevana isovanhempanani. En ehtinyt.

Mummo oli jo joitakin viikkoja maannut vuoteessa, monta kymmentä vuotta vaivannut diabetes oli alkanut saada mummosta yliotteen. En silti osannut varautua siihen, että lähtö tulisi näin pian, vaikka arvelimmekin, ettei hän enää parane entiselleen.
Rakas mummo, olisinpa saanut halata sinua vielä kerran. Vaikket ehkä olisikaan minua tunnistanut, muistisi ei aina enää toiminut välttämättä tässä hetkessä, vaikka se hetkittäin olikin kuin partaveitsi. Olisin halunnut kuulla sinun sanovan vielä kerran "...juu..." ja naurahtavan, tavalla, jonka vain sinä osasit. Olit minun viimeinen lenkkini isovanhempiini...sinua on ikävä...

Olin ajatellut tähän kirjoittaa vielä opiskeluista, jotka alkoivat heti tätä voimakkaiden tunteiden päivää seuraavana päivänä. En nyt taida pystyäkään siihen. Mutta vielä minä kirjoitan, niin paljon se on parin viikon aikana ajatus- ja kokemusmaailmaa myllännyt - ja tulee mylläämään. Mutta siitä joskus toisen kerran.