minä x viisi

Ihan hävettää palata tähän asiaan vasta nyt... Sain Hymyilevältä tyttöseltä Talven jälkeen valo - blogista jo aikoja sitten haasteen kirjoittaa viisi asiaa itsestäni - sellaisia, joita en olisi jo kertonut. Viisi asiaa - voisi kuvitella, että nehän rykäisee äkkiä. Vaan eipä näköjään rykäisekään. Miettinyt olen useinkin, mitä kertoisin, vaan tekstiksi asti en ole ajatuksiani saanut... Viisi on tuntunut paljolta, mutta nyt yritän selättää haasteen! 

1. Kotini ei edusta mitään tyylisuuntaa. Se on kerrostuma minun ja nykyisen mieheni historiaa, yhteistäkin historiaa jo kohta viiden vuoden ajalta. Kahden aikuisen kodin summa. Kaikki ei todellakaan natsaa yhteen. Kummasti olemme vaan tottuneet huonekalujen eriparisuuteen. Toisinaan huomaan niiden riitelyn, mutta useinkaan enää en. Pitäisiköhän huolestua? Olenko alkanut pitää tyylin puutetta uutena tyylisuuntana? Alanko kohta tarjota tyyliämme sisustuslehtien sivuille uutena ja innovatiivisena tapana kalustaa koti? Huh. Hyvät henget minua siltä varjelkoon...

2. Suunnitelmia meillä on paljonkin siitä, mitä tästä kodista haluaisimme... enemmän kuin on käytössä olevaa valuuttaa. Siksi se joutuu odottamaan. Se saisi nimittäin aikaan lumipalloefektin... kun laitetaan uusi portaikko, pitää laittaa uusi alakerran lattia... jos kerran lattia uusitaan, on seinätkin kunnostettava samalla vaivalla... Siispä tyydymme pieniin muutoksiin, kunnes rahavirrat ovat suosiollisemmat... ( siis milloin? )

3. Luin Kodin Kuvalehden kolumnistin kirjoituksen, jossa hän pohti syitä sille, miksi hän nukkuu kaikkein parhaiten omassa lapsuuden kodissaan. Minä sain ahaa-elämyksen. Olen nimittäin aina ihmetellyt sitä, kuinka minua äidin luona käydessäni aina väsyttää. Olen pistänyt sen ilmastonvaihdoksen tai muun yhtä merkillisen seikan piikkiin... Mutta ehkä se onkin niin, kuin Hannu kolumnisti päätteli, että lapsuuskodin ilmapiirissä on turvallista. Siellä olen taas lapsi, jonka on turvallista nukkua, vanhemmat valvovat, että kaikki on hyvin. Minun ei tarvitse pinnistellä, en ole vastuussa muuta kuin siitä, että tulen tiettyinä aikoina ruokapöytään. Noin niinkuin yksinkertaistettuna. Luulen, että Hannu oli oikeilla jäljillä.

4. Olen ihan täpinöissäni puutarhamyymälässä harjoittelusta... Kaikesta uudesta, fyysisestä työstä ( olen kaatanut yksin jopa pari puuta sahaamalla ja karsinut ne... eivät kyllä olleet kovin paksuja, mutta noin viis metriä pitikä ), ulkonavietetyistä päivistä. En vielä vuosi sitten osannut kuvitella, että saisin kiksejä siitä, että kahdeksan tuntia laitan kroppani koville. En ole koskaan nauttinut hikisestä olosta, enkä kyllä totuuden nimissä nauti siitä vieläkään, mutta kun sen eteen on tehnyt oikeaa työtä - se jopa melkein tuntuu hyvälle! Kovin likaista ja pölyistä puutarhamyymälän kevätkunnostus on, mutta kun varusteet ovat oikeat, ei lika ole ongelma. Kovin naisellinen en kylläkään koe turvakengissäni ja työhousuissani olevani, mutta se haittaa minua yhä vähemmän. Tämä on kaikkea muuta kuin television kukkahattutäti-etsivän työ, josta salaa opiskelukaverien kanssa haaveilemme ;). Kokovartalopeilivilkaisu on erittäin hyödyllistä edes kerran päivässä, ettei karkottaisi asiakkaita tiehensä :).

Vastapainona työn likaisuudelle on kaikki kaunis puutarhamyymälämme alueella... hurmaavat kukat ja taimet, ihanat tuoksut, sitruunapuut kasvihuoneessa, kukkivat kirsikkapuut, peipon riemastunut laulu...

5. Minulla on trukkikortti! ( trukinkuljettaja ei ole silti edelleenkään toiveammattini ;)  )

Ja olen pahoillani, jos tämän kaiken minusta jo tiesitte :).

 Hidden beauty.