lauantai 11. joulukuuta 2010

Välähdyksiä viikolta 49!



Vielä hiukan sini-valkoisia tunnelmia viikon alusta... Pöydän peitteeksi keksin valkoisen, loimusamettisen ison kankaanpalan. Halpa ja erittäin helppo pöytäliina - ei tarvitse saumoja ommella. Sitäpaitsi voisin sanoa, että se on melkoisen kaunis katsella loimuavan pintansa vuoksi. Ainut huono puoli on, että se on aika luistava, vaan hyvinpä tuo on monta päivää tuossa pöydällä jo pysynyt :).
Syötäväksi väki sai uunissa haudutettuja peruna- ja bataattilohkoja, porsaan sisäfilettä ja höyrytettyä parsakaalia. Jälkiruokana nautimme karpalojäädykettä itse keitetyn kinuskikastikkeen kera. Kaikki muu oli erinomaista, paitsi liha ehti olla uunissa ja kinuski kattilassa liian pitkään - missä lie kokin ajatukset viivähdelleet :). Silti - ruoka näytti jälleen tekevän kauppansa. Itse ihastuin erityisesti noihin bataattilohkoihin, jotka perunoiden jatkeeksi uuniin lykkäsin. Kerrassaan onnistunut kokeilu!


 Pitkin viikkoa olemme saaneet jälleen ihanaa valkoista. Voi että minä nautin - tilanne kun voisi olla se, että maa olisi musta ja taivalta lotisisi vettä! Se ei vaan kuulu tähän vuodenaikaan, ainakaan minun mielestäni, joka olen lapsuuteni viettänyt pikkuisen pohjoisempana.
Mieheni ehti tiistai-iltana kameran kanssa liikkeelle, juuri sinä päivänä, kun Suomi muuttui Talven Ihmemaaksi. Ja onneksi, sillä seuraavana päivänä tuuli tarttui puiden latvoihin ja nappasi mukaansa osan lumesta.


Hän sai paljon upeita kuvia, mutta nämä "valaistuneet puut" halusin tännekin esille. Itse tykkään varsinkin tuosta ylemmästä kuvasta. Puulla on selvästi latvatähti! Puun varjo on myös kaunis.

Meidän arkinen bussipysäkkikin näyttää salaperäiseltä. Jos tuosta nousisi bussiin, mihinkähän mahtaisi päätyä...


Loppupuoli viikosta meni meidän väellä sairastellen, pientä flunssaa yhdellä jos toisella. Minua ei se vielä kaatanut petiin, vaikka niskaan hengittelikin koko ajan - ihmeen sitkeä olen tänä talvena ollut vastustamaan pöpöjä! Ja vastustus jatkuu... Poikani toinen jalka leikataan ensi viikolla ja pitää äidin ja pojan olla kunnossa.
 

Loppuviikosta valmistauduimme tämän viikonlopun koitokseen - meidän Haun ensiesiintyminen messukeskuksessa koiranäyttelyissä. Emme me miksikään näyttelykenttien aktiivikävijöiksi aio (ehkä, kai), mutta muutamia näyttelyitä pitää käydä ja niistä saada hyviä "arvosanoja", että Hausta tulisi jalostuskelpoinen ( Yäk, miten kalsealta kuulostava sana ).
Näiden shapejen turkki on pitkäkarvaisuudestaan huolimatta pääosin helppo, paitsi... alle vuosikkaana. Eli siis juuri nyt. Turkki huopuu ja takkuuntuu aivan käsittämättömän helposti ja takkuja saa olla jatkuvasti selvittämässä. Niinpä loppuviikko selviteltiin, selviteltiin ja selviteltiin, todetaksemme seuraavana päivänä, että siinä ne ovat TAAS. 
Mutta en rotua en vaihtais. Olin aina ajatellut, etten voisi hankkia IKINÄ enkä KOSKAAN koiraa, jonka silmiä ei näy. Niinpä. Älä koskaan sano ei koskaan. Tämä rotu vain tassutteli meidän sydämiin ja valloitti ne huikean ihastuttavalla luonteellaan. Tämä koira näennäisestä silmättömyydestään huolimatta on ilmeikkäistä ilmeikkäin! Ei tunteiden ilmaisuun silmiä tarvita, vaikka koiran silmät mielestäni kauniit ovatkin.
Hau jaksaa myös hullaantua lumesta - joka kerta. Kuonolla on ihan pakko aurata lunta ja sitten seuraa hyppy ja pomppu ja hauks, lunta on haukataan suun täydeltä. Ja sitä seuraa hyppy ja pomppu. Lumen tulon jälkeen tavallinen askellus on lähes kadonnut. Sitä iloa seuratessa tekee itsekin mieli pompahdella puolelta toiselle, mutta maltan sentään mieleni, minähän olen Aikuinen... Alkavat pian naapurit ja kylänmiehet katsella oudosti. Mutta kun metsään päästään, pompahdan kyllä - ihan vaan vähäsen...pomps.



Eka näyttelypäivä on ohi ja neiti käyttäytyi hienosti, kunhan oli saanut alkuhämmennyksen purettua liehakoimalla parin muun ihan uuden koirakaverin kanssa. Hau oli kehässä iloinen ja reipas, sai hienot arvostelut ja arvosanan eh ( erittäin hyvä). Ja se on erittäin hyvä tulos! Olemme ylpeitä!

Tuo aamuinen jännitysnäytelmä vei flunssaisesta minusta kyllä mehut melko lailla. Vähän jaksoin sentään pölynimuria ja luutua liikutella. Mutta nyt voinkin hyvällä omallatunnolla toteuttaa seuraavaa lausetta, jonka ihan kohta paljastan. Minulla on tapana silloin tällöin napata summanmutikassa jääkaappisanoja 5-6 kappaletta silmät kiinni ja sitten nopin ne kourastani yhtä summittaisessa järjestyksessä. Tänään siis sain tällaisen lauseen:
Näin mieti vähän, valitse makea väsy.

Ja mitäpä tässä enempää miettimään, valitsen makean laiskuuden ja vietän loppuillan sohvalla, kohta on ruoka valmis ja saatanpa vaikka keittää itselleni minttukaakaon - jospa sillä flunssa lähtisi...

6 kommenttia:

  1. Oih, nam, tuli nälkä! Herkutellessa makeita jää kunnon ruoka väliin... Kuulosti niin tosi hyvältä nuo tarjoilut, ja kattauskin oli kaunis!

    Suloinen teidän Hau! Onnea ekan näyttelysuoriutumisen johdosta! : D

    VastaaPoista
  2. Kiitos Leonida, teille lienee tänään ollut juhlat, kun makeista puhut :).

    VastaaPoista
  3. Kauniita, kauniita kuvia!!!
    Ja ihan mainio jääkaappilause, niin Tarkoittava! Hyvä, että otit siitä vaarin!

    VastaaPoista
  4. :), nuo jääkaappilauseet ovat toisinaan niin osuvia. Ja joskus niin päättömiä, että niille nauramme katketakseen. Vaan ei tuolla minttukaakaolla kyllä flunssa lähtenyt, tänään kuume jäytää luita. Oma vika, kun ei oo levännyt ajoissa ja tarpeeks, hyvä opetus.

    VastaaPoista
  5. Nälkä tuli minullakin itsenäisyyspäivän menua kuunnellessa! Nam!! Ja nuo lumiset puut <3 En lakkaa ihastelemasta!

    VastaaPoista
  6. No nälkä mullekin tuli, kun käväisin sun blogipäivitystä katsomassa :).
    Nuo puut on minunkin mielestäni aivan huippu kauniit...

    VastaaPoista

kivaa kommenttia