Birk.

Lähdin tänään tyttäreni kanssa sangot keikkuen vadelmametsään. Alkumatkassa, pikkumetsässä, meille huusi pieni, reipas ääni jostain risukosta : "mihinkäs tytöt on menossa?". Tytöt...hih, minäkin yli nelikymppinen nainen... Vadelmapuskien seasta nousi pieni, vaaleakiharainen pää. Vastasin tietenkin asiaankuuluvasti, että vadelmia ollaan menossa poimimaan. Tuo tuntematon pikkumies huusi, että hänkin on niitä poimimassa ja hän tietää monta paikkaa, missä niitä on, että siitä kun käännytte, niin sieltä niitä löytyy. Kiitos neuvoista vastasin ja jatkoimme eteenpäin. Kohta kuului metsän seasta kahinoita ja tuo pienimies tuli puskien seasta luoksemme muki kädessään "hei, eikös me äsken jo tavattu". Juu, kyllä tavattiin. Tuo hassu, puhelias ihminen johdatti meitä tietämiensä hyvien vadelmapuskien luokse. Hän kertoi meille, miksi parhaiden vadelmapaikkojen luona on aina nokkosia... No siks, kun ne nokkoset on vadelmien vartijoita, ne vartioi, ettei kukaan pääse poimimaan niitä. Hän kyllä tietää, tämä on totuutta. Mielelläni tuon selityksen uskoin - niinhän sen tietenkin täytyy olla :). Tämä pieni mies oli selvästi sinut metsän kanssa, kulkenut siellä ennenkin. Jatkoimme matkaa isoon metsään, jonne tuo ilosilmäinen pienimies ei voinut meitä tietenkään seurata. Tällä "Birkillä", siksi hänet mielessäni ristin, kun oli ikää 7-vuotta., Borkanlinnassa häntä varmaan odotettaisiin jo...

Ikimuistoinen tästä retkestä oli tuleva muutenkin. Enpä olisi huomautellut kuumuudesta, jos olisin tiennyt, mitä oli tulossa. Sade. Se tuli konkreettisesti puun takaa. Ei mitään ennusmerkkejä. Ensin satoi ihan kevyesti, suloinen pieni, lämmin kesäsade ei haittaisi, lähdimme kävelemään kotia kohti. Sanoinkin tyttärelleni, että onneksi ei sada tämän enempää. Ihan kuin sade olisi tämän kuullut, sillä vastauksena toteamukselle sateen volyymi kasvoi aivan kuin hanaa olisi käännetty isommalle. Hahaa, eikö muka haittaa? Sateesta löytyi vielä ekstravolyymikin, en ole ennen uinut vaatteet päällä, mutta tämän jälkeen voin sanoa tietäväni, miltä sen jälkeen tuntuu. Eteenpäin oli vaikea nähdä, sillä vettä tirskui silmistä joka silmän räpäyksellä, polut näyttivät samanlaisilta, teimme pienen harhalenkinkin. Vaatteet liimaantuivat ihoon kiinni, varpaat uiskentelivat märissä kengissä. Hihittelimme tilanteen koomisuutta. Eipä ollut enää kuuma! Ja kun pääsimme kotiovelle, sade loppui. Niinpä tietenkin. Ihan varmasti Joku teki tämän tahallaan....

Vaatteet saimme vääntää kuivaksi, ne oli pakko riisua tuulikaappiin eikä ilman pyyhettä ollut asiaa muualle asuntoon. Marjaämpäreistä kaadoimme vettä, saaliis oli pakko kaataa siivilään kuivumaan. Saaliin lisäksi saimme mukaan jotain muutakin - hauskan muiston talven varalle! Ehkä tyttäreni muistelee tätä vielä aikuisenakin, muistatko äiti sitä yhtä marjareissua...

Olen onnellinen, että tuli lähdettyä. Kohtaaminen tuon sadunomaisen, mutta todellisen miehenalun kanssa kohotti tunnelmaa tällaisena päivänä, kun maailma on surrut. Norjassa tapahtunutta ei voi eikä saa unohtaa. Silti - eteenpäin on mentävä ja luotava turvallisempaa maailmaa, jossa ihmiset välittävät toisistaan, itsemme ja näiden pienten Birkien ja Ronjien vuoksi. Meille on annettu aarteita suojeltavaksemme - pidetään pienistä huolta.