Äitiyden kipupisteissä, osa 3: synttärit peruttu!

Nuorempi lapsistani täyttää tänään 14-vuotta. Kovasti odotettu päivä, tuon ikäisenäkin. Asianmukaisesti lähetin lähisuvulle kutsua tekstarilla hyvissä ajoin. Viime viikolla olin teinieni kanssa risteilyllä ja siellä otin puheeksi sukulaissynttärien järjestelyn. Halusin saada tietooni heidän mielipiteensä kyseisestä juhlasta, miten kokevat, haluavatko vielä niitä järjestettävän. Olen aina halunnut taistella sitä sitkää (suomalaista?) kirjoittamatonta lakia vastaan, että synttäreiden järjestäminen olisi lopetettava jossain tietyssä iässä. Jotenkin tuntuu, että kun lapsi on täyttänyt noin 10-v, muutamien ihmisten sivulauseissa saa ymmärtää, että ai, vieläkö niitä juhlia järjestetään? No, minä olen järjestänyt, osin siksi, että juhlien järjestäminen on mielestäni pääosin hauskaa ( vaikka en useinkaan ole onnistunut niiden järjestämisessä  

ilman vähintäänkin yhtä ärähdystä...) ja minusta on hauskaa, että ihmisiä on kokoontuneena yhteen. Synttärit ovat mielestäni parempi syy kutsua väkeä koolle kuin esimerkiksi juhannus. Voihan sitä ilman syytäkin ihmisiä kutsua koolle, käytäntö on vaan osoittanut, ettei sellaisia kutsuja juurikaan satele eikä kovin monesti ole itsekään tullut järjestettyä sellaisia. Pirkka-kutsut  järjestin kerran, mutta silloinkin syynä oli Pirkka -laitoin ruokaa Pirkan resepteillä, Eloisen koekeittiö. Hauskat oli juhlat, mutta onko Pirkka sen parempi syy kuin jonkun henkilön syntymäpäivä. Ei minusta. Tiedän, että osa ihmisistä ajattelee, että synttärit järjestetään lahjojen saaminen mielessä. Onko sitten paha asia muistaa toista syntymäpäivänä... ei minusta. Maailman paras syy muistaa toista. Oli sitten minkä ikäinen hyvänsä. Meillä ei lahjat ole koskaan olleet kenellekään taloudellinen rasite, lahjat on pidetty erittäin kohtuuhintaisina. Moneen vuoteen meidän lasten sukulaissynttärit eivät myöskään enää ole olleet perinteiset lastenjuhlat ilmapalloineen sun muineen, vaan kahvia ja virvokkeita on tarjottu oheissyömisineen rupattelun ohessa.

Eksyin näköjään aiheesta ja voi olla, että olen väärässä tuntemuksineni. Juttelin siis lasteni kanssa laivasyöminkien ääressä aiheesta. Olin yllättynyt, kun kumpikin oli sitä mieltä, että ensi vuonna ei enää tarvitsisi juhlia järjestää. Sovimme siinä kuitenkin, että nämä juhlat vielä järjestettäisiin, olinhan laittanut jo kutsut ihmisille. Asia nousi vielä pöytäpuheisiin kotiin palattua ja nuori mieheni ilmaisi, ettei hän nyt tiedä, haluaako edes tänä vuonna juhlia synttäreitään isolla joukolla -ovat kuulema vähän rasittaviakin juhlia. Äidin päässä alkoi ajatusmylly raksuttaa... eihän niitä nyt äidin mieliksikään tarvitse järjestää... kauheaa, jos/ kun he eivät koekaan niitä niinkuin minä, mukavina hetkinä tavata rakkaita...eivätkö he ole kehdanneet sanoa sitä minulle aiemmin, ovatko ajatelleet, että äidin mieli pahoittuisi siitä. Ensin ajoin kuitenkin linjaa, että nämä juhlat järjestettäisiin, sillä olin jo kutsunut ihmisiä paikalle. Kymmenen minuutin kuluttua sulateltuani asiaa kysyin häneltä kuitenkin, että haluaako hän, että juhlat perutaan. Kyllä hän halusi. Äiti otti kiltisti kännykän käteen ja naputteli synttärienperuutuskutsut. 

Sattui. Aika kovastikin. Nytkö niiden aika onkin jo ohitse? Kipuilin asiaa sen illan, en ollut oikein "tavattavissa". Olin vajonnut omiin ajatuksiini, menneisiin vuosiin, järjestettyihin juhliin.  Nyt en enää järjestä lapselleni synttärijuhlia. Jos joku joskus järjestää, niin se on sitten seuraavaksi hän itse. Tyttäreni onkin jo muutaman kerran järjestänyt itse omat kaverisynttärinsä, poika ei niistä ole välittänytkään enää muutamaan vuoteen. Hän on vienyt pari kaveriaan elokuviin tai käynyt Lintisllä heidän kanssaan synttärien merkeissä. Mutta - viime keväänä järjestetyt tyttäreni sukulaissynttärikutsut jäivät siis viimeisiksi järjestämikseni sukulaissynttäreikseni. Tuntui lopulliselta. Enhän edes hoksannut niitä järjestäessäni ajatella ja surra, että ne olisivat kenties viimeiset. Kuvittelin, että pojalle nyt ainakin järjestettäisiin vielä 14- ja 15- vuotisjuhlat ihan tasapuolisuuden vuoksi, niinkuin siskolleenkin. Se ei mennytkään niin. Missä vaiheessa putosin kelkasta? Äiti parka, et ole tajunnut lastesi ajaneen jo sinun juhliesi ohitse, soimasin itseäni. Onneksi edes nyt tajusin kysyä asiaa heiltä itseltään. Vaikka kipeää tekikin, halusin kunnioittaa poikani omaa näkemystä, asia ei ole hänelle ajankohtainen. Ehkä tuon ikäinen kokee synttärijuhlat jopa nolona, tunsin poikani äänessä jonkinasteista helpotustakin, kun päätimme perua juhlat. Kammottavinta olisi, että niitä itsepintaisesti järjestettäisiin vain, koska äiti niin haluaa ja se on hänelle tärkeää.

Lapseni ovat kasvaneet, äidin täytyy kasvaa myös. Äidin kasvusta kivuliasta tekee se, että se on joskus kovin nopeaa ja repivää. Tuleehan juhlia järjestettäväksi, rippijuhlia ja lakkiaisia - toivottavasti, lohdutan itseäni. Eilen huomasin ajattelevani, että toisaalta on ihan helpottavaa, ettei näillä helteillä tarvinnut leipoa hullun kiilto silmissä. Leivoin vain yhden, meidän perheen kokoisen kakun. Josta tosin sisar lapsineen tuli syömään kanssamme osan :). Poikani tarkisti eilen illalla myös, että saahan hän vielä kuitenkin herkkuaamupalan sänkyyn. Toki sai, siitä traditiosta ei tarvitse luopua, meillä sen saa kaikki juhlapäivänään, äitikin.

14-vuotiaani silloin ekaluokkalaisena.