Se juoksee sittenkin...

Siis minä. Tartuin kesäkuun alussa haasteeseen - tästä sohvaperunasta muokattaisiin "juoksija". Olen sitä aiemminkin yrittänyt joitakin kertoja, varmaan ei edes tarvitsisi sanoa, että ovat yrityksiksi jääneet. Olen yrittänyt haukata liian isoa palaa, odottanut itseltäni liikaa liian pienessä ajassa ja niinpä olen turhautunut, kipeytynyt ja haaste on voittanut minut. Sellainen ei kovin nosta itseluottamusta ja ajatus juoksemisesta jää tauolle pitkäksi aikaa - ei ole minun lajini! Silti - jossain aivojeni mutkaisissa sopukoissa sitkeästi elää mielikuva kepeistä askelista rahisevalla hiekalla, tuulessa liehuvista hiuksista, voiman tunteesta kropassa, tasaisesta, määrätietoisesta hengityksestä, kevyesti rullaavista kilometreistä...

Sitten, sopivasti juuri kun tuo mielikuva jälleen alkoi nousta tietoisuuteen, törmäsin Uuden kuun aikaan blogissa postaukseen, joka puhalsi tuon mielikuvan henkiin. Sohvaperunan juoksukoulu. Se voisi onnistuakin... Viikon verran ajatusta muhittelin, eihän vaakaihmisen sovi lähteä soitellen sotaan, sitten rohkeasti tulostin ohjeet netistä ja aloin tutustua sen askeleisiin. Aiempia juoksuohjelmia lukiessa oli tullut hiki pintaan jo pelkästä lukemisesta...ensimmäinen päivä: puoli tuntia kevyttä intervallijuoksua... juu ei. Intervallit soisi korvissa jo muutaman minuutin jälkeen. Sitä paitsi, kuinka yksikään juoksuaskel voisi ensimmäisenä päivänä olla kevyt...!

Tämän ohjelman ehdoton koukku minulle oli se, että se lähtee oikeasti pienestä liikkeelle. Viisi minuuttia kävelyä, kaksi minuuttia juoksua, pidä tauko, käänny ja sama takaisin. Ei kuulosta pahalta, selviän varmasti hengissä, vaikka pahalta saattaa tuntuakin tuo juoksuosuus, käveleminenhän ei ole minulle ongelma. Tuumasta toimeen ja lenkkarit jalkaan. Ei haittaa, vaikka lenkkarini eivät ole enää uudet ja unohtuivat talveksi terassille, kun lumi tuli niin varhain. Laadukkaat kengät, muutama vuosi sitten ostettuna maksoivat jo silloin yli sata euroa. Ostin ( mieheni maksoi ) silloin riittävän hyvät kengät, etten voisi ainakaan kenkiä syyttää siitä, että juoksu ei maistu. Nyt olisi hyvä tilaisuus lunastaa kilometreillä tuota rahallista panosta takaisin, mitä enemmän niillä juoksen, sitä halvempia kilometrejä!

Mukavalta tuntui. Vaikka hengästyin ja hiki tuli, olo ei ollut epämiellyttävä, en ollut kuoleman kielissä. Ei ollut kiusausta vetää yli, minähän noudatan nyt ohjelmaa. En saa juosta tämän enempää. Seuraavana päivänä teki mieli lenkille, mutta vuorossa oli puoli tuntia kävelyä... sitten olikin jo vapaapäivä. Voi, miten vapaapäivä tuntuikin ansaitulta ja hyvältä :). Viikko meni kivuttomasti. Sitten tulinkin kipeäksi. Muutama viikko meni taudin seilatessa edes takaisin, parempina päivinä käväisin ohjelmassa, huonolta tuntui. Aiemmin juoksuharrastus olisi ehdottomasti tyssännyt tähän. Piste. Ei tästä mitään tule. Vaan nyt, yllätin itseni täysin - pomppasin takapakin yli. Selitin itselleni, että niitä tulee aina ja kaikille, parempi tottua niihin jo nyt ja jatkoin kiltisti ohjelmaa kakkosviikosta. Mieli teki kyllä mennä jo kiireellä eteenpäin seuraaviin viikkoihin, olinhan tautiviikkoina niillä kerroilla, kun juoksemaan lähdin, tahkonnut tuota kaksi minuuttista, oikeasti minun pitäisi olla jo viikolla neljä vähintäänkin... Silti ja onneksi, jatkoin viikolta kaksi. Hoin itselleni: älä ahnehdi liikaa, tässä on hyvä, hiljaa hyvä tulee.

Nyt olen jo viikolla viisi eikä loppua näy. En voi sanoa vielä täysin koukuttuneeni juoksemiseen, mutta olen päättäväinen. Eilen juoksin jo 15 minuuttia enkä kuollut siihenkään, yllätyin siitä, että minuutit tuntuivat lyhyiltä. Tunnustan, ne ovat tuntuneet välillä pitkiltäkin. Varsinkin, kun askel-laskuri pyörähti päässäni käyntiin saman tien, kun aloin juosta...yk-si, kak-si, kol-me...nelkyt-yks,nelkyt-kaks... äh, miten ärsyttävää. Sain todella tehdä töitä, että sain tuon laskijan hiljenemään. Eilen huomasin, että laskuri oli vaiti koko matkan, ajattelin aivan muita asioita... Vau! Kuuntelin hengitystä, vaikkakin se kuulosti omiin korviin äänekkäältä, se kuulosti tasaiselta... ei epätoivoista, epätahtista, hallitsematonta hönkimistä...minunko hengitys tämä on? Jo sen kuulemisen vuoksi on tämä on kannattanut! Askel ei vielä kuulosta keveältä eikä rullaavalta, kovin on raskaankuuloinen juoksija, eikä varmasti näytä hyvältä eikä teknisesti taitavalta - vaan en välitä siitä, joskus vaan bussipysäkin plekseistä vilkaisen pandamaisesti lyllertävää naishahmoa ja vedän vatsan sisään. Näillä mennään, mitä on. Mielessä välkkyy lokakuinen Maltan matka ja haavekuva siellä juoksevasta naisesta. Se olen minä.