Huhtikuun yksinkertainen kaava

April -> aperio -> avaaminen -> puiden silmujen puhkeaminen = huhtikuu!

Heleää huhtikuuta!

Ymmärrä omenapuuta.

Tänään leikkasimme opiskeluporukalla vanhoja, vanhoja omenapuita erään ison tilan puutarhassa. Olen tällä hetkellä sellaisessa endorfiiniekstaasissa, että on ihan pakko jakaa tämän viikon antia tännekin - että muistaisin. Että muistaisin ymmärtää omenapuuta. Ihan mielettömän upeaa nähdä vanhoja, vaikkakin risuttuneita omenapuita, leikata niistä hellästi kuolleita ja vaurioituneita, hankaavia ja sisäänpäin kasvavia oksia ja melkein kuulla, kun puu huokaisee helpotuksesta..."ahhh... nyt pääsee tuuli ja valo vapaasti hyväilemään oksistoani, kuivattelemaan sen sateen jälkeen". Ihan kuin se seisoisikin ryhdikkäämmin.

Omenapuuta ei kannata leikata kiireessä, se puuha ei ole suorittajia eikä urakoitsijoita varten. Siihen täytyy varata aikaa. Katsele puuta, sen muotoa - keskustele sen kanssa. Mieluummin hartaasti ja harkiten, leikattua oksaa kun ei saa takaisin. Kävele kauemmas katselemaan, palaa takaisin, kierrä puu vielä kerran ympäri ja vasta sitten, hellääkin hellemmin irroita oksa puusta. Tylsillä työkaluilla älä koske puuhun, sillä saa vain ruman haavan, johon tautien on helppo iskeä. Sileä ja mahdollisimman pienialainen haava on paras, se paranee paremmin, ihan niin kuin ihmiselläkin. Puu ei tarvitse välttämättä haavanhoitoaineita, sillä on kyky hoitaa itse haavansa. Pupunsyömiin tai vahingossa ruohonleikkurilla tai sahalla ( puunleikkaaja voi hurmiossa ihan vahingossa aiheuttaa viereiselle oksalle hallaa, nimim. kokemusta on ) nirhattuihin naarmuihin sitä voi halutessa sipaista, uutta kaarnaa kun puu ei pysty kasvattamaan menetetyn tilalle.

Huoh. Tiedän. Helppoa se ei ole. Puut eivät koskaan näytä siltä, miltä ne puutarhakirjojen kuvissa näyttävät. Ne ovat paljon haasteellisempia. Puuta kannattaa silti hoitaa, se palkitsee sinut hyvällä ja terveellä sadolla sekä pitkällä iällä ( ellei jyrsijät päätä toisin). Se innostuu kasvamaan. Ja kyllä - aina niitä vesiversojakin. Mitä enemmän leikkaat, sitä enemmän niitä kasvaa. Vesiversot, siis ne jotka sojottavat suoraan ylöspäin  kuin säikähtäneen kissan niskakarvat, kannattaa nyhtää jo nuorena. Keskikesä on siihen oivallista aikaa, silloin nuoret vesiversot lähteävät ihan sormin nykäisemällä. Haava on pieni ja paranee paremmin, kuin jos antaisit vesiverson kasvaa vankaksi. Tämä on hyvää juhannusajan puuhastelua :). Äläkä suotta säästele vesiversoja, niiden arvo on pieni. Niillä ei ole yhteyttä puun rungon ytimeen, ne ovat puulle liikavarpaan asemassa. Jos vanha puu on vesiversoviidakkoa, niistä kannattaa kuitenkin leikata vain kaksi kolmasosaa, ettei seurauksena olisi entistä tiheämpi vesiversokasvusto.

Kun olet hoitanut puutasi hyvin, saattaa näyttää siltä, että sadosta tulee riemastuttavan runsas. Vaikka se ilahduttaa suuresti mieltä, ei silti kannata jättää raakileharvennusta tekemättä. Kun raakileet ovat noin 3 cm kokoisia, harvenna niin, että yhteen "ryppääseen" jää 1-3 raakiletta. Niin - sitä ei millään malttaisi tehdä, mutta se kannattaa. Liian tiheään kasvavat omenat ovat alttiiimpia taudeille ja omenat jäävät pienemmiksi. Jos puu joutuu kasvattamaan ylisuuren sadon, seuraava talvi saattaa olla sille kohtalokas - jos talvi on kova, se ei ehkä selviä siitä. Sen voimat ovat huvenneet kesän urakkaan eikä se ole ehtinyt kerätä voimia talven varalle. Sekin voi nääntyä liian raskaan työtaakan alle....

Miksi kirjoitin tämän "ei tieteellisen lähestymistavan" postauksen. Silkasta löytämisen ja oivaltamisen ilosta. Talletan tänne muistiin edes muutaman niistä avaimista, jotka ovat avanneet omia silmiäni näkemään omenapuu uudessa valossa. Vastaani tuli googlessa tällainen, tähän tekstiin sopivasti suloisen naiivi riimitelmä... sen hengessä, hoidetaan omenapuita :).

Omena onnen tuo

Oi omenapuu, oi omenapuu
Kun sä et puutarhaani jo tuu
Kastelisin sua vedellä sinisellä
Ja olisin muutenkin hyvin hellä
Sitoisin oksaasi vihreän nauhan pätkän
Ettei kohtaloksesi koituis saapas jätkän
Oi omenapuu, oi omenapuu
Kun sä et puutarhaani jo tuu

Sunnuntai.

Kotona on hiljaista. Mies lähti aamukirkkoon, lapset ovat isällään. Kuuntelen kissan kuorsausta ja etäistä kellon raksutusta. Kylpytakki päällä, suihkuun menossa. Mutta en ihan vielä. Haluan viipyillä, tänään on sunnuntai, jolloin ei ole mitään etukäteissuunniteltua ohjelmaa. 

Olen käynyt tänä aamuna lukemassa teidän muiden blogistien sivuja, en ole välttämättä silti kommentoinut. Ahkeria kirjoittajia, kadehdin. 

Oma blogini on ollut hylkiön asemassa, kukaan ei ole käynyt lakaisemassa Eteistä, laittamassa kukkia piirongin päälle, keitellyt kahvia ja toivotellut vieraita tervetulleeksi. Yksinään se on saanut odotella, että joku kopistaisi maton kynnykseltä, pyyhkäisisi pölyt nurkista, tekisi siitä asutun näköisen. Ehkä se odottelee kesää ja kesävieraita, nukkuu vielä talvensekaista unta, vaikka kevät on jo täällä, eteiseen asti kuulee sulavan veden lorinan ja näkee auringon kurkkaavan pilviverhon rakosesta. Sekin kai kurkkii, että joko voi tulla... Tule vain, kyllä täällä ollaan, täällä vietetään hidasta aamua, pitkästä aikaa. Tule, aurinko, viipyilemään nurkkiin ja herätä minut lempeästi. Kutita kissan korvallista ja pane se aivastamaan. En pahastu, vaikka täytät pölyiset hyllynpäälliset valollasi ja piirrät ikkunaan rasvaiset sormen jäljet. Lempeästi hymyillen teet sen kuitenkin, et syyllistäen. Olet toivottu vieras, kevät!

Laskiais-sunnuntain kuulumisia

 Minä olen toipumassa influenssasta, mies aloittelee sitä yli 39 asteen kuumeella. Lapsi-ihanainen suostui tekemään lumityöt.

Matkalla salaiseen puutarhaan...

Vuoden vaihteessa jäivät perusopinnot taakse ja alussa on kukka- ja puutarhakaupan erikoistumisopinnot. Tähän astisista opinnoista minun täytyy antaa itselleni iso kukkakimppu ja kiitos, ne ovat sujuneet jopa odotuksiani paremmin. Luulen, että se on motivaation ansiota, joka nousee siitä, että koen olevani juuri oikeassa paikassa. Aiheet vievät mennessään, opetus on tasokasta, mielessä herää kiehtovia kysymyksiä. Hassua on ollut huomata, että oma huomio kiinnittyy arjessakin aina sellaisiin asioihin, mitä käsittelemme opinnoissa. Kun käsittelimme kukkakauppojen esillepanoa, siisteyttä, palvelua, niin eikös vaan huomio kukkakaupasssa kiinnittynyt juuri näihin asioihin. Sitä, mitä kesäkukkia voi yhdistellä kesäkukkaistutuksissa ruukkuihin ja laatikoihin opiskellessa huomasin, että silmät etsiytyivät televisio-ohjelmia katsellessa kukkaistutuksiin... ahaa, Emmerdalen pubin ikkunalaudoilla olevissa laatikoissa on yhdistelty tuon värisiä pelargonioita, lobelioita...ja mikäs onkaan tuo lilakukkainen siellä joukossa...Ettei vain olisi Trachelium caeruleum - sininuppi! Aiemmin en kyllä ole niihin huomiota kiinnittänyt. 

Syksyllä tutkimme lehtimuotoja, lehden reunoja ja lehtien tapaa kiinnittyä kasvin varteen - niinpä koiraa ulkoiluttaessa katse pyyhki ojanpenkkoja ja pientareita, aiemmin tasaiselta vihreältä massalta näyttänyt kasvusto alkoi terävöityä ja paljastaa tarkkoja yksityiskohtia. Samoin kävi puiden kanssa, peruspuut olin tuntenut toki, koivut, vaahterat, männyt, kuuset...mutta siinä se puulajisto sitten mielestäni olikin. Puuvartisten tentin lähestyessä oli hyvä, etten bussimatkalla hypännyt innosta pinkeenä seisomaan ja huutanut... "katsokaa, tuolla on ihan selvästi serbiankuusi... ja tuolla okakuusi!". Lapsethan tekevät niin, ehkä tämä on sitä samaa intoa. Kun on jatkuvasti löytöretkellä... Aivot jäsentävät maailmaa ja tietoa uudelleen vapaa-ajallakin, havaitsevat tunnistavansa jotain, jota ei aiemmin tunnistanut - kyllä silloin tekee keski-ikäisenkin mieli kiljaista :).

Pääsiäisviikolla lähdemme kentälle harjoittelemaan tähän asti opittuja taitoja ja oppimaan uutta yhdetoista viikon ajaksi. Olen onnellinen, että sain mieleiseni harjoittelupaikan - pääsen alan eräänlaisten "gurujen" oppiin :). Koska haluan säilyttää täällä blogissa tietyn anonymiteetin, en paljasta paikkaa täällä. Olen varma, että kyseinen paikka tulee olemaan mitä parhain paikka opintojen syventämiselle ja uusien tietojen omaksumiselle. Monenlaisia tunteita liikkuu mielessä, palavasta innosta epävarmuuteen. Innoissani olen siitä, että opitut asiat saavat käytännössä vahvistusta ja tulen saamaan ohjaajiltani tietoutta, jota kirjoista voi olla vaikea löytää. Vaan osaanko toimia työpaikalla opiskelijanroolissa, niin pitkään kun olen ollut työelämässä jo siinä vaiheessa, että olen voinut sanoa olevani konkari. Nyt olenkin se, joka ei tiedä, tekee asioita tietämättömyyksissään väärällä tavalla, oppii kantapäänkin kautta. Selviänkö mokista, annanko itselleni anteeksi ja unohdan -toivunko? Toisaalta on helpotus olla roolissa, jossa ei tarvitse olla asiantuntija. Minulla vaan on taipumus odottaa itseltäni liikoja, pitäisi osata enemmän kuin osaa. Vaan uimaan ei voi oppia, jos vain katselee vettä rannalta. Veteen se on mentävä ja räpiköitävä aikansa...Muutaman kerran varmaan pää painuu pinnan alle, mutta yleensä niin käy, että jos vaan kovasti yrittää, oppii uimaan. Toiset välttävästi, toisista tulee mestareita. Pinnalla oppii lähes jokainen pysymään. Siinä olkoon tavoitteeni tällä hetkellä. "Uimatekniikka" hioutunee sitten vuosien myötä. Valmiiksi ei tule koskaan.

Rakastan talvea ja huurteisia päiviä, mutta valon lisääntyessä ei voi mitään sille, että ajatus karkailee jo kevääseen. Entistä suuremmalla innolla odotan pienen puutarhani heräilyä, haaveilen siitä, mitä teen ensi kesänä sen kanssa yhdessä...Mahtaakohan kevään harjoittelupäivien joukossa olla montakaan päivää, etten kantaisi jotakin kotiin, maltanko pitää hankinnat kohtuudessa, pieneen puutarhaani kun ei mahdu ihan kaikkea. Vai mahtuisko sittenkin, jos vaikka olemattoman nurmialueen laittaisikin kukkapenkiksi... voisiko tilaa pystysuuntaan käyttää hyväksi...Hmm...hmm.

Mukana vuodesta 1998

Mukanani on lompakossa kulkenut pieni lappunen vuodesta 1998. Vähän jo kärsinyt ulkoasultaan, mutta aina se muuttaa uuteen kukkaroon asumaan. Olen saanut sen ihanalta ystävältäni, jolla on ollut taito laittaa osuvia viestejä juuri oikeaan aikaan. Tähän muumitarinaan palaan aina silloin tällöin ja aina se aukeaa uudella tavalla. 

Muumiviisautta.

- Mahtaa olla ihanaa pitää kylmästä vedestä.

- Se on parasta mitä tiedän, Hemuli sanoi säteillen. Se ajaa tiehensä kaikki tarpeettomat ajatukset ja mielikuvat. Usko minua, mikään ei ole niin vaarallista kuin sisässä istuminen.

- Niinkö? sanoi Muumipeikko.

- Niin. Silloin saa helposti kaikenlaisia aatteita.

Idolien aika

Tyttöni on siinä iässä. Iässä, jossa ihastutaan etäisiin ja saavuttamattomiin. Idoleihin. Jotenkin herkkää ja koskettavaa aikaa, suloista seurattavaa. Taannoin hän sai lentokentältä puhelinsoiton toiselta näistä idoleistaan. Ystävänsä oli mennyt kentälle kytikselle, oli saanut tietoonsa, että pojat ovat kuvauskeikalla Suomessa. Odottaminen palkittiin, pojat karkasivat turvamiehiltään pienen faniryhmän luo ja ystävä sai toisen näistä soittamaan tytölleni...Portaat kolisten hän tuli alas huoneestaan, hehkui intoa..."äitiiii... mä en usko tätä, mä puhuin J:n kanssa puhelimessa...en mä paljon ymmärtänyt, mitä se sanoi, mutta...". Niin söpöä, kaikessa viattomuudessaan.
Tämä viikonloppu on yksi hänen unelmiensa täyttymys -pitkään suunniteltu ja hartaasti odotettu. Hän pääsee "poikien" kolmelle keikalle. Yksi täällä Suomessa, kaksi Virossa. Tämä on ylipäänsä ensimmäinen kerta, kun hän pääsee minkään bändin keikalle. Viroon lähtee pari vanhempaa mukaan, Helsingin keikalle menevät porukalla, yhden tytön aikuinen isosisko mukanaan. Ja minä-äiti haen tytön tietenkin konsertin jälkeen turvallisesti kotiin. Tytöt lähtivät jo aamulla kentälle irlantilaisia fanityttöjä vastaan ja kuinka ollakaan, törmäsivät siellä myös näihin idolipoikiin, heidän lentonsa tuli kentälle samoihin aikoihin. Sain viestin tytöltä "Matkalla Helsinkiin. Jedit tuli ja meni ja sain kuvat niitten kaa ja nimmarin J:lta. Tää on hullua ja outoa! "... Minutkin huolitaan mukaan tähän tytön ensimmäiseen tämänlaatuiseen elämykseen... Olen otettu...
Siellä he nyt ovat odottaneet puolipäivästä lähtien, jonottavat pakkasessa saadakseen hyvät paikat...mukaan pakkasi evästä, termariin teetä, lämpimiä vaatteita. Pikkuiseni kasvaa isoksi.