Sateen jälkeen

Istahdin viikonloppuna ukkossateiden jälkeen terassin valokatteen alle viime kesänä ostamaani lempituoliin, mustaan "baden-badeniin". Katselin sateen kastelemaa maisemaa ja niinkuin monesti ennenkin, hain kameran apusilmikseni. Kuvasin enempiä valikoimatta näkemääni. Tässäpä näkymiä tännekin :):

"Morsian"

Muutimme tähän nykyiseen kotiimme elokuussa 2007. Kauhistelimme etupihallamme kasvavaa merkillistä, rumaa, joka puolelle sojottavaa puun tapaista. Sen risuinen olemus kurkottaa arviolta 3-4 metrin korkeuteen. Päätimme, että se saa lähteä.

Tuli ensimmäinen kevät. Eräänä aamuna etupihallamme leijui huumaava tuoksu ja valkoinen pilvi oli vallannut pikkuruisen etupihamme. Katselin näkyä ja tuskin uskoin näkemääni. Risukasa, jonka olimme päättäneet kaataa, oli aivan häkellyttävän kaunis. Kuin morsian! Ruma ankanpoikasemme lunasti siinä samassa olemassaolonsa. Melkein hävetti se, että tuntematta etupihan asukkiamme sen paremmin, olimme jo tuominneet sen auttamattomasti rumaksi hirvitykseksi, eliminoitavaksi

.

Ps. Morsian sai sulhon viime kesänä. Huomasimme, että viiniköynnös oli punonut yhden versonsa tiukasti morsianpuun oksaan kiinni. Mietimme hetken, miten ne saa irti toisistaan mahdollimimman pienin vaurioin... Emme mitenkään. Päätimme, että ne saavat jäädä niin, ne ikäänkuin pitävät toisiaan kädestä kiinni. Ne ovat kihloissa!

Ihanat kotitaloustunnit!

Tykkään nykyisestä tyylistä opiskella kotitaloutta. Seitsemäsluokkalaiseni on tämän ensimmäisen yläkoulu vuoden aikana monta kertaa saanut tehtäväkseen oikeita kotitehtäviä... Pyykinpesua, korvapuustien leipomista ja nyt viimeisimmäksi aterian valmistamisen sen suunnittelusta toteutukseen ja jälkien korjaukseen asti. Ateriaan kuului pääruoka lisukkeineen sekä jälkiruoka. Niinpä me saimme nauttia merilohta uunissa, Hasselbackan perunoita, salaattia ja jälkiruoaksi appelsiinilottaa...Ja maittavaa oli! Enkä malttanut olla ikuistamatta mehukkaita, hedelmämehua tursuavia appelsiiniviipaleita todistusaineistoksi ja muistoksi tästä päivästä.

Kastematojen kohtalo

Innostuin tänään viime kesäisen turhautumisen johdosta tosi toimiin. Kukkapenkkini tuntui suurelta osin kasvavan pelkkää juolaheinää tai sen tapaista. Vanha kasvit mm. malva, palava rakkaus, iso maksaruoho, samoin viime kesänä istuttamani pioni saivat pysyä paikoillaan, sillä niiden asuinpaikat eivät rikkakasvia kiinnostaneet. Muuten uudistin penkin kokonaan... Mutta... parin lapioniskun jälkeen alkoi kaduttaa. Maassa möyri onnellisen näköisiä, pulskia kastematoja mitä muhevimmassa ja hyväntuoksuisessa maassa. Niin hyväntuoksuisessa, että nuuhkin sitä itsekin ekstaasissa - tuon tuoksun kun saisi talveksi purkkiin. Ja mitä olin tekemässä... tuhoamassa tätä onnellisten matojen kotia!

Mutta,mutta... kukkapenkin on kai tarkoitus tuottaa myös iloa hoitajalleen. Niinpä jatkoin lapiointia, juurten kiskomista, möyhimistä toiveenani saada penkistä myös kukkiva sellainen. Hus tukahduttavat rikkaruohot!  Lupasin madoille hankkia heille kosolti hyvää syötävää mm.ruohonleikkuujätteet annan heidän kotinsa katoksi... Toivon, että se riittää!

Ja yllä oleva kuva, se ei ole kyseisestä penkistä. Viime syksynä istuttamani tulppaaninsipulit ovat kuin ovatkin selvinneet kovasta talvesta.

Pennun kanssa pienin askelin

Perheessämme on uusi jäsen. Tuhkapilven ilmaannuttua taivaalle haimme pennun lopulta laivalla naapurimaasta. Viime viikko, reilukin, on siis mennyt pennun kanssa tutustellessa puolin ja toisin. Pieniä käytösalkeitakin on opeteltu. On kuin vauva olisi taloon tullut, lähtemiset pitää miettiä ihan suihkuun menemisestä alkaen, yksin kun ei vielä voi jättää. Keskusteluissa hänen tekemisiään pohditaan vähän väliä.. Tuliko siltä kakka/pissa... Joko se on saanut ruokaa, miten se söi... pitäiskö laittaa iltavelli... miten meni yö... näitä kysymyksiä meillä kuulee päivittäin ja välillä kovasti huvitumme mieheni kanssa. Muistumia omien lastemme vauva-ajoilta.

Tuossa se nyt nukkuu jaloissa. Voi, kun se on suloinen.

Jännittää...

Jännittää... Tämä on kaikki niin uutta. Jotain tuttuakin... Olen joskus yrittänyt pitää päiväkirjaa - kovin laihoiksi ovat päiväkirjani jääneet. Muutaman päivän innokasta raportointia, sitten yhä harvemmin, kunnes alkaa nolottaa - enpä sitten saanutkaan pidettyä kirjaa päivien kulusta, päässä juoksevista ajatuksista. En tiedä, mihin hyvät yritykset ovat kaatuneet. Ehkä odotukset ovat olleet alunperin jo liian kovat - jotta päiväkirja toimisi, sitä PITÄÄ pitää joka päivä ja jos ei pidä... hyi,hyi! Miten niin pitää? Kuka on ihminen, joka pakon sanelemana joka päivä tuottaa tekstiä omasta elämästään... Ehkä heitäkin on, mutta minulle se ei taida sopia.

Toivon itselleni armollisuutta tämän suhteen, kirjoitan tänne silloin, kun on sellainen fiilis. Enkä koe syyllisyyttä siitä, jos tämä parin jutun jälkeen tyrehtyisikin - tulipahan koettua :).

Miksi eteinen?

Eteinen, aula, porstua -läpikulkupaikka? Paikka, johon kengät,laukut, takit, nyssykät lasketaan käsistä ennenkuin astutaan sisemmälle, oikeaan kotiin. Aliarvostettu paikka?
Kuitenkin -eteisessä tervehditään, kohdataan, syleillään, lähdetään, hyvästellään, aistitaan kodin henki. Toisinaan synkkä pilvi laskeutuu jo eteisessä tulijan niskaan, toisinaan tuoksuu pulla ja pusut porstuaan asti.
Eteinen on kodin ensimmäinen paikka. Myös sydämen, sisimmän - luin jostain hienon nimenkin sille, atrium. Eteisessä piilee mahdollisuus - kynnys on ylitetty.