Kotiseutuni oi!

Heinäkuun lopussa teimme muutaman pikku retken ihan lähiseuduille. Nähtävää riittää, vaikka sille pääkaupunkiseudulla asuvana jostain syystä sokeutuukin. Muutama lähietäisyydellä oleva uusi kohde tuli löydettyä ja yksi uusvanhakin.

Sotungissa on ansioituneen professori Laila Pullisen veistospuisto Nissbackan kartanon mailla. Sotunki itsessään on viehättävää maalaisseutua, siellä ajelee ihan mielellään muutenkin. Emme olleet aikaisemmin törmänneet koko puistoon, mutta kesällä lehdestä, muistaakseni Eevasta, luettu artikkeli Laila Pullisesta houkutteli visiitille. Paikka on viehättävällä tavalla kotikutoinen, teoksia on esillä niin puistossa ulkosalla kuin vanhassa viljamakasiinissa sekä kesäateljeessa. Erityisesti tuo vanha viljamakasiini oli hieno paikka hänen teoksilleen - että joskus on osattu rakentaa niin kaunista, ja pelkästään viljan säilytykseen... Osa teoksista oli koskettavia, puhuttelevia, joiden ääreen jäi toviksi. Osan äärellä en herännyt ollenkaan. En voi väittää olevani suuri taiteen tuntija, joten suotakoon tämä ymmärtämättömyys minulle anteeksi. Hiukan surulliseksi veti havainto, että puisto ja rakennukset ovat joskus nähneet parempiakin päiviä, taiteen tekeminen ei taida olla rahasampo, ei edes, vaikka olisit maailmanlaajuisesti tunnustettu taiteilija. Toisaalta tämä paikan lievä unohtuneisuuden henki oli ehkä se piirre, joka teki veistospuistosta helposti lähestyttävän, matalan kynnyksen paikan, jossa saattoi kuvitella törmäävänsä itse taiteilijaan työssään, viitteitä siitä näkyi siellä täällä. Taiteilijaa emme nähneet, hänen poikansa sen sijaan kyllä. Taiteen kokeminen tavalla tai toisella on aina sielua avartavaa!

           
Surullinen uni. Kuvassa ei valitettavasti näy silmäkulmassa kimalteleva kirkas kivi niinkuin se näkyi luonnossa.

Viljamakasiini.

Taide on heijastuspinta.

Kesäateljee.

Taiteilija on läsnä, vaikkei fyysisesti paikalla.

Nissbackan kartanosta lähdimme ajelemaan umpimähkään, tarkoituksena löytää joku mukava kahvipaikka. Ajelimme Vanhaa Porvoontietä itään päin. Hiukan ennen Söderkulla oli tien varressa kyltti Keidas -nimisestä kahvila/leipomosta. Hidastimme kohdalla ja paikka näytti niin söpöltä, että oli pakko pysähtyä. Söpö se olikin. Vaikutti siltä, että Keidasta pitävä perhe asui samassa pihapiirissä. Siellä täällä tätä pihapiiriä oli pieniä "keitaita" kahvinjanoisen istahtaa. Pihapiiri oli rakennettu satumaisen salaperäiseksi, pienestä myymälästä myyty kahvi oli erinomaista ja leivonnaiset ihan jotain muuta kun kahviloiden hiivainen perusmössö - näissä maistui itsetehty! Tämän paikan muistan tulevaisuudessakin.

Voisi kuvitella, että lapsen mielikuvitus alkaa lentää tässä puutarhassa, kun se sai sen aikaan jopa aikuisellakin.

Pieni yksityiskohta puutarhasta.

Heinäkuun viimeisenä päivänä pistäydyimme meille uusvanhassa paikassa, Koiramäen pajutallilla. Olemme käyneet siellä ennenkin, vanhassa paikassa. Viime talven aikana Koiramäki on siirtynyt uusiin ja tilavampiin maisemiin. Pettyä ei tarvinnut tälläkään kertaa, vaikka paikka oli osin vielä keskeneräinen. Nimestäkin voi päätellä, että Pajutalli keskittyy pajutuotteiden myymiseen, sen lisäksi siellä myydään muutakin piensisustustavaraa ja suloisuuksia. Siellä toimii myös kahvila eikä lapsiakaan ole unohdettu, erääseen aittaan on rakennettu minikahvila, jossa lapset saavat leikkiä vapaasti kahvilaa. Alueelle on rakennettu myös Peikkometsä, sieltä löytyy isoja ja pieniä pajupeikkoja ja heidän asumuksiaan ja jopa peikkojen päiväkoti. Suosittelen lämpimästi kaikenikäisille!

Maalaisromantiikkaa löytyy Koiramäestä runsaasti.

Aittakahvila, lapsille.

Myytävät tuotteet löytyvät päärakennuksen huoneista, viehättävästi aseteltuina.

Peikkometsän polulta.

Aina ei tarvitse lähteä kauas kokeakseen olleensa matkalla.