Hyvää huomenta, Uusi Vuosi!

... sillä nythän on sinun aamusi vielä, vaikka ajallisesti onkin vuoden ensimmäisen päivän ilta. Toivotan sinut lämpimästi tervetulleeksi, mutta sallithan, että hiukan muistelen mennyttä vuotta. Älä pahastu, sillä ilman sitä ei sinuakaan olisi. Lupaan, että muistelen sinua sitten vuoden päästä ihan samalla tavalla... mietin yhteisiä ilon aiheita, hupsuja hetkiä, vaiheita, ylä- ja alamäkiä, maisemia ja mietteitä.

Vuoteen 2011 mahtui monenlaista, iloa ja surua, suuria muutoksia, mutta myös vakautta. Juhlimme siskoni nelikymppisiä tammikuussa ja äitini 70-vuotis juhlia maaliskuussa, niitä peräti kahden päivän verran. Ihania ja iloisia juhlia ne olivatkin, haluaisin niin julkaista kuvia noista juhlista, mutta olen blogini alkuaikoina päättänyt, että tunnistettavia kuvia en rakkaistani tänne laittaisi...yritän pitää siitä kiinni, vaikka houkutus olisikin suuri esitellä heitä kaikille, ylpeänä, kuinkas muuten...nämä ovat rakkaitani! Juhlimme myös ihanaisen Puolukkaiseni rippijuhlia elokuun lopussa. Samana päivänä saimme kuulla suloisen isoäitini poismenosta, jäähyväisiä hänelle jätimme syyskuussa, kauneimmassa mahdollisessa syyssäässä. Kaipaus kulkee mukana ja samalla kiitollisuus siitä, että hän sai elää pitkän ja terveen elämän.

Matkustella saimme myös, Maltaa reissasimme ristiin rastiin viikon ajan lokakuun puolivälissä. Saimme viettää lomamme oikein leppeässä säässä, päivän ja yön lämpötila ei juuri eronnut toisistaan, ihana suomalaisen kesän lämpötila! Se matka kyllä ansaitsisi ihan oman postauksensa, mutta taitaa jäädä haaveeksi...

Suuri muutos oli elämääni tulossa, siitä minulla ei ollut aavistustakaan vielä vuosi sitten. Mutta niinkuin usein elämässä, huomaat yhtäkkiä olevasi muutosrytinässä... yksi asia johtaa toiseen ja tämä kolmanteen. Toki sitä olin hautonut jo pitkään jossain alitajunnassa ja välillä tietoisestikin. Se, että se oli niin kirkkaana edessäni yhtäkkiä - se oli Yllätys. Sen jälkeen en enää yhtään miettinyt, päätin, että tuota ovea kolkutan ja jos se avautuu, astun siitä sisälle. Onneksi oli muutamia kuukausia aikaa sopeuttaa itseni ajatukseen opiskelijastatuksesta ja puutarhuriudesta- en halunnut hätiköidä. Nyt mietin, että mitenkäs minä en sitä heti keksinyt... minulla ei ollut käynyt mielessäkään puutarhurin ammatti, vaikka siinä yhdistyvät monet minulle läheiset asiat. Eräänä päivänä hautomistyö vaan oli kristallisoitunut ja Puutarhuri putkahti sisältäni. En ole tätä valintaa katunut, vaikka pieniä Pumpuloitani välillä ikävä onkin... aivan uusi, upea maailma on eteeni avautunut. Ehkei aivan uusi sentään, sillä onhan puutarha ja luonto kiehtonut minua ennenkin, mutta sen monipuolisuus ja luonnon ihmeellisyys on saanut uuden ulottuvuuden ja se pistää välillä haukkomaan henkeä. Ihania uusia ystävyyksiä ja ihmisiä on tämä muutos myös tuonut elämääni, kiitos heistä!

Yllätyksen tuo mennyt vuosi tarjosi vielä viime metreillä, joulu aaton aattona hammaspesulla pojan kanssa huomasin, että minun ja hänen silmät eivät ole enää samalla tasolla... hän katseli minua korkeammalta. Peili todisti saman asian, hän oli mennyt puolella sentillä ohi - ja voi miten nuori mies kasvoi silmissä pari senttiä lisää henkisesti, sitä hän oli odottanut. Pari viikkoa aikaisemmin hän oli ollut vielä sentin lyhyempi. Olen nyt siis pikkuäiti. Toki osasin uumoilla, että tämä talvi sen toisi tullessaan, välimatka meidän päälakien välillä alkoi lyhetä silmissä. Joskus hämmennyn, että kuka tuo pitkä nuori mies on meidän keittiössä... tai niinkuin eräänä iltana sohvalla kirjaa lukiessa ajattelin, että kenen vieraan teinipojan tumma ääni kuuluu poikani huoneesta... onko hänellä vieras? Sitten tajusin, että se onkin oma poikani, joka puhuu puhelimessa. Tämä muutos hänen äänessään oli tapahtunut yhdessä yössä -muutos pikkupojan äänestä teinipojan ääneksi. Siinä piti äidin jälleen järjestellä sisäisiä palikoitaan uuteen järjestykseen. Huomaan tekeväni samalla kiusallisella tavalla, kuin aikuiset minun teiniaikanani tekivät. Juuri niinkuin ajattelin, etten koskaan tekisi omilleni... "Katsokaa, Poika on kasvanut minusta ohi" sanon ylpeänä vieraille... Ja poika katsoo minua,"voi äiti, älä viitti, vähänkö oot nolo..." Silti, jokin pojan huulilla häivähtävässä hymyssä kertoo tyytyväisyydestä. Poikani, minä vaan olen sinusta niin ylpeä, pakahtumiseen asti. Vaikka kasvusi tekeekin kipeää minussa, silti.

Niin, Vuosi 2012, tässä sinulle vähän pohjustusta siitä, missä mennään... toivon, että meistä tulee hyviä ystäviä ja voin muistella meitä hyvillä mielin vuoden päästä. Lupaan pitää sinusta hyvää huolta, toivottavasti nautit matkasta - minä ainakin yritän parhaani!

Uuden vuoden vietimme kahdestaan mieheni kanssa, 

juustojen ja punaviinin kera.

Uteliasta ja Rohkeaa 

Uutta Vuotta 2012

teille kaikille,

joiden vierailuista blogini saa nauttia!

Joulusta jouluun.

Tänä vuonna joulu todellakin pääsi hiipimään nurkan takaa. Paitsi että säät eivät ole olleet joulufiiliksen syntymiselle otolliset, myös koulu piti huolen siitä, että opiskelijan ajatukset pysyvät tiivisti kouluasioissa vielä viimeisellä viikollakin. Meillä oli kaksi tenttiä, joista viimeisin torstaina, juuri ennen loman alkua. Vaan - joulu tuli sittenkin, vaikka perjantai kuluikin melko tohinassa. Siivouksesta pikkuisen tingittiin, mutta siihen ei kukaan kiinnittänyt joulun aikana huomiota, en edes minä. Osasin kaiketi olla armelias itselleni - sinänsä suotuisa kehitys, vaikka olosuhteet tällä kertaa pikkuisen avittivat siihen suuntaan.

Mutta miten se joulu tulikin niin nopeasti. Joulukuusen koristeita esiin penkoessani päivittelin sitä, että juurihan minä jätin näille haikeat jäähyväiset vuoden alussa. Vakuutin niille, että vielä tänä vuonna tavattaisiin. En kyllä arvannut, että joku varastaisi pari kuukautta välistä ja tapaisimme pikemmin kuin aikaisempina vuosina - siltä minusta vahvasti tuntui. Vai onko tämä juuri sitä, mistä " vanhemmat " ihmiset puhuvat, sitä, että vuodet alkavat kulkea vinhempaa tahtia?

Näistä joulun jälkeisistä päivistä olen nautiskellut - viettänyt hitaita aamuja, kotoillut, jättänyt "oikeat tekemiset" oikeampaan ajankohtaan ( ellei pyykin pesua oteta lukuun), oikaissut ruoanlaitossa, jättänyt alehysterian muille ( auto käytiin kyllä päivittämässä uudempaan versioon), en ole edes päiväksi aukaissut verhoja, vaan olemme hyssytelleet hämärissä vapaaehtoisesti ( toisilla se on ollut pakollista sähköjen puuttumisen vuoksi), unohtanut kasvibiologian portfolion loppuunsaattamisen ensi viikolle - ai että on tehnyt hyvää! Minulla ei nyt ole kiire minnekään. 

Joulu, ollaan vielä hetki yhdessä.

Mary Did You Know

Marian osa koskettaa näin joulunaikaan äitiä minussa, tunnen empatiaa, voin samaistua hänen hämmennykseensä, kenties neuvottomuuteensakin. Ystävän kautta törmäsin seuraavaan kappaleeseen Youtubessa, sen kauneus kostutti silmät. Jouduin poistamaan alkuperäinen linkin, jossa video pyöri suoraan blogissani, se hidasti blogini latautumista tarpeettomasti, mutta sen pääsee näkemään tämän linkin kautta.
 

Mary did you know

  Herkkää Joulunaikaa kaikille !

Joulussa on kyse antamisesta, koskettamisesta, välittämisestä, toivosta.

pienesti perillä.

En tiedä, mitä haluan tulevaisuudelta. Ehkä en tiedä vuoden päästäkään. Mutta entäs, jos olenkin jo perillä. Asemalla, jonka nimi on Tämä Hetki. Ehkä minun ei tarvitsekaan vielä tietää sen enempää. Tiesin, että haluan muutosta. Tein ratkaisuja sen saamiseksi. Nyt olen siinä ja sen alussa. Se riittää. Junia tulee ja menee. Hyppään yhteen niistä, kun aika on. Siihen, jonka kyljessä lukee

"Tulevaisuuteen"

Keltainen!

Latauksen näyttöviikolle hain sunnuntaina pyöränselästä

- ja keltaisesta!

Tanskalaistako?

Tyttäreni oli pari viikkoa sitten kansainvälisessä Itämeri-projektissa Tanskanmaalla. Heidän koulustaan sinne lähti kahdeksan oppilasta ja kaksi opettajaa. Mielelläni hänet sinne päästin, tyttönen saisi taas roimasti kokemusta matkaevääksi turvallisissa olosuhteissa ja vielä hyvän asian puitteissa. Niinhän minä luulin. Turvallisuus-seikat tuolla leirillä osoittautuivat jälkeenpäin ( onneksi jälkeenpäin? ) sellaiseksi asiaksi, jota suomalaisena ihmettelen. Selvisi nimittäin, että järjestäjätaho ei ollut laatinut minkäänlaisia sääntöjä eikä olemisenohjeita näille nuorille. He lähtivät olettamuksesta, että osataan käyttäytyä. Ihan hieno luottamuksen osoitus, mutta kääk! Neljäsataa 14-18 -vuotiasta nuorta? Kuinka ihmeessä järjestäjä on uskaltanut ottaa sellaisen vastuun? Vaikka suurin osa osaisikin käyttäytyä, on varmasti joukossa niitäkin, jotka heti käyttävät tilaisuuden hyväkseen - varsinkin, kun mitään ei ole kielletty. En voi kuvitella, että Suomessa, jossa aikuistenkin vastaavilla tapahtumilla on ohjeistuksensa ( vähintäänkin yöksi on määritelty hiljaisuus-aika), tällainen olisi edes käväissyt järjestäjien mielessä. En ollut osannut kuvitella, että näin lähellä meitä ajatellaan asioista niin toisella tavalla.

He majoittuivat taloihin, joissa oli kymmenen 3-4 hengen huonetta. Jo ennen heidän sinne saapumistaan oli heidän talossaan huonejärjestelyt aloitettu uudestaan - alkuperäiset huonejärjestelyt eivät pitäneet paikkaansa enää eikä kukaan aikuinen ollut valvomassa näitä järjestelyjä. Siellä oli ensimmäiseksi tulleet valloittaneet haluamansa huoneet ja nämä viimeiseksi tulleet joutuivat neuvottelemaan järjestyksiä uudelleen. Heidän kielitaitonsa joutui koetukselle jo heti alkuun. Sanottakoon, että heidän omat opettajansa oli majoitettu toisiin taloihin.

Kun neljäsataa tuon ikäistä nuorta viettää neljä yötä ilman sääntöjä samalla alueella, voi helposti kuvitella, että yörauha on ollut vain kuvitteellinen... Alueella oli pidetty bileitä, tyttäreni sanojen mukaan "erikoisia", eikä minun tarvitse paljon kuvitella, mitä erikoista noissa bileissä on mahtanut olla, Tanskassa kun olivat. Eivät he itse olleet niihin osallistuneet ( ja tämän haluan heistä uskoa), mutta tieto niistähän kulkee kulovalkean tavoin. Huoneisiin oli joku saattanut yöaikaan tuoda sinne kuulumatonta väkeä, näin kävi tyttäreni ystävien huoneessa, johon sinne majoitettu latvialainen tyttö oli tuonut epämääräisessä kunnossa olevia aikuisia miehiä. Selvitäpä siinä sitten tilannetta puutteellisella kielitaidolla, se olisi äidinkielelläkin jo haastava tilanne - aikuisellekin, saati sitten 15-vuotiaalle nuorelle. Kysyin, missä oli aikuiset siitä talosta? Jokaisessa talossa kun olisi pitänyt olla aikuinen. Tyttäreni sanoi, ettei siellä juuri aikuisia näkynyt. Voin kuvitella, että tuon ikäisillä on suuri kynnys lähteä hakemaan apua aikuistaholta - leiman saa otsaansa kovin helposti. Joissakin taloissa oli kuitenkin ollut tilanteita (bileitä), joihin aikuiset olivatkin puuttuneet.

Heillä oli aamuisin englanninkielisiä luentoja. Sielläkään ei ilmeisesti tarvinnut noudattaa minkäänlaisia käytöstapoja, sillä sinne oli osa tullut peittojen kanssa ja nukkuneet koko luennon ajan. En voi ymmärtää! Luennolle oli ilmeisesti pakko tulla, muutenhan nuo nuoret olisivat jääneet sänkyihinsä nukkumaan, mutta muuta heiltä ei sitten ilmeisesti vaadittukaan.

Olen kuvitellut, että Suomi on jotenkin löperien käytöstapojen ja vapaan kasvatuksen edelläkävijämaita. Joudun tarkastamaan näkökantaani, sillä tämän välikäden kautta koetun kulttuurishokin jälkeen rakas Suomi tuntuu lintukodolta. Onneksi tuon viikon aikana ei sattunut mitään vahinkoa ja saimme nuoremme ehjinä kotiin. He olivat löytäneet siellä omanhenkisensä porukan, johon oli kuulunut suomalaisten lisäksi ainakin ruotsalaisia ja saksalaisia nuoria. Valokuvista välittyy vahva nuoruuden riemu ja ilo ystävyydestä ja yhdessäolemisesta. He ovat pitäneet yhteyttä toisiinsa matkan jälkeenkin, eilen tapasivat suomalaisella porukalla Helsingissä.

Tyttären matkasaldo jäi vahvasti plussanpuolelle. Äitinä kokoan itseni tuon pienen täräytyksen jäljiltä. Vaikka turvallisuusolosuhteissa olisi mielestäni ollut toivomisen varaa, fiksu tyttäreni selviytyi ilmeisen hyvin ja kasvoi ihmisenä taas monta senttiä. (Äitikin kasvoi.)

 

Niin hehkuvaa...

Syksy on minun vuodenaikani.