minä x viisi

Ihan hävettää palata tähän asiaan vasta nyt... Sain Hymyilevältä tyttöseltä Talven jälkeen valo - blogista jo aikoja sitten haasteen kirjoittaa viisi asiaa itsestäni - sellaisia, joita en olisi jo kertonut. Viisi asiaa - voisi kuvitella, että nehän rykäisee äkkiä. Vaan eipä näköjään rykäisekään. Miettinyt olen useinkin, mitä kertoisin, vaan tekstiksi asti en ole ajatuksiani saanut... Viisi on tuntunut paljolta, mutta nyt yritän selättää haasteen! 

1. Kotini ei edusta mitään tyylisuuntaa. Se on kerrostuma minun ja nykyisen mieheni historiaa, yhteistäkin historiaa jo kohta viiden vuoden ajalta. Kahden aikuisen kodin summa. Kaikki ei todellakaan natsaa yhteen. Kummasti olemme vaan tottuneet huonekalujen eriparisuuteen. Toisinaan huomaan niiden riitelyn, mutta useinkaan enää en. Pitäisiköhän huolestua? Olenko alkanut pitää tyylin puutetta uutena tyylisuuntana? Alanko kohta tarjota tyyliämme sisustuslehtien sivuille uutena ja innovatiivisena tapana kalustaa koti? Huh. Hyvät henget minua siltä varjelkoon...

2. Suunnitelmia meillä on paljonkin siitä, mitä tästä kodista haluaisimme... enemmän kuin on käytössä olevaa valuuttaa. Siksi se joutuu odottamaan. Se saisi nimittäin aikaan lumipalloefektin... kun laitetaan uusi portaikko, pitää laittaa uusi alakerran lattia... jos kerran lattia uusitaan, on seinätkin kunnostettava samalla vaivalla... Siispä tyydymme pieniin muutoksiin, kunnes rahavirrat ovat suosiollisemmat... ( siis milloin? )

3. Luin Kodin Kuvalehden kolumnistin kirjoituksen, jossa hän pohti syitä sille, miksi hän nukkuu kaikkein parhaiten omassa lapsuuden kodissaan. Minä sain ahaa-elämyksen. Olen nimittäin aina ihmetellyt sitä, kuinka minua äidin luona käydessäni aina väsyttää. Olen pistänyt sen ilmastonvaihdoksen tai muun yhtä merkillisen seikan piikkiin... Mutta ehkä se onkin niin, kuin Hannu kolumnisti päätteli, että lapsuuskodin ilmapiirissä on turvallista. Siellä olen taas lapsi, jonka on turvallista nukkua, vanhemmat valvovat, että kaikki on hyvin. Minun ei tarvitse pinnistellä, en ole vastuussa muuta kuin siitä, että tulen tiettyinä aikoina ruokapöytään. Noin niinkuin yksinkertaistettuna. Luulen, että Hannu oli oikeilla jäljillä.

4. Olen ihan täpinöissäni puutarhamyymälässä harjoittelusta... Kaikesta uudesta, fyysisestä työstä ( olen kaatanut yksin jopa pari puuta sahaamalla ja karsinut ne... eivät kyllä olleet kovin paksuja, mutta noin viis metriä pitikä ), ulkonavietetyistä päivistä. En vielä vuosi sitten osannut kuvitella, että saisin kiksejä siitä, että kahdeksan tuntia laitan kroppani koville. En ole koskaan nauttinut hikisestä olosta, enkä kyllä totuuden nimissä nauti siitä vieläkään, mutta kun sen eteen on tehnyt oikeaa työtä - se jopa melkein tuntuu hyvälle! Kovin likaista ja pölyistä puutarhamyymälän kevätkunnostus on, mutta kun varusteet ovat oikeat, ei lika ole ongelma. Kovin naisellinen en kylläkään koe turvakengissäni ja työhousuissani olevani, mutta se haittaa minua yhä vähemmän. Tämä on kaikkea muuta kuin television kukkahattutäti-etsivän työ, josta salaa opiskelukaverien kanssa haaveilemme ;). Kokovartalopeilivilkaisu on erittäin hyödyllistä edes kerran päivässä, ettei karkottaisi asiakkaita tiehensä :).

Vastapainona työn likaisuudelle on kaikki kaunis puutarhamyymälämme alueella... hurmaavat kukat ja taimet, ihanat tuoksut, sitruunapuut kasvihuoneessa, kukkivat kirsikkapuut, peipon riemastunut laulu...

5. Minulla on trukkikortti! ( trukinkuljettaja ei ole silti edelleenkään toiveammattini ;)  )

Ja olen pahoillani, jos tämän kaiken minusta jo tiesitte :).

 Hidden beauty.

Kevätvauhdissa

 

Kevät harppoo nyt sellaisella vauhdilla, että on vaarassa hukata sen ainutlaatuisia hetkiä, jos huomio hetkeksi herpaantuu. Aamulla huomasin kevätkurjenmiekan nostaneen nuppunsa aurinkoon. Kun puolen tunnin päästä kuljin ohi - se oli jo auennut!

Ihan pakko on vähän väliä kiertää pieni pihamaa ja sen kukkapenkit, todeta lumen taas huvenneen. Siis sen vähän, mitä on enää jäljellä.

Ihmeellinen on auringon kosketus.

Huhtikuun yksinkertainen kaava

April -> aperio -> avaaminen -> puiden silmujen puhkeaminen = huhtikuu!

Heleää huhtikuuta!

Ymmärrä omenapuuta.

Tänään leikkasimme opiskeluporukalla vanhoja, vanhoja omenapuita erään ison tilan puutarhassa. Olen tällä hetkellä sellaisessa endorfiiniekstaasissa, että on ihan pakko jakaa tämän viikon antia tännekin - että muistaisin. Että muistaisin ymmärtää omenapuuta. Ihan mielettömän upeaa nähdä vanhoja, vaikkakin risuttuneita omenapuita, leikata niistä hellästi kuolleita ja vaurioituneita, hankaavia ja sisäänpäin kasvavia oksia ja melkein kuulla, kun puu huokaisee helpotuksesta..."ahhh... nyt pääsee tuuli ja valo vapaasti hyväilemään oksistoani, kuivattelemaan sen sateen jälkeen". Ihan kuin se seisoisikin ryhdikkäämmin.

Omenapuuta ei kannata leikata kiireessä, se puuha ei ole suorittajia eikä urakoitsijoita varten. Siihen täytyy varata aikaa. Katsele puuta, sen muotoa - keskustele sen kanssa. Mieluummin hartaasti ja harkiten, leikattua oksaa kun ei saa takaisin. Kävele kauemmas katselemaan, palaa takaisin, kierrä puu vielä kerran ympäri ja vasta sitten, hellääkin hellemmin irroita oksa puusta. Tylsillä työkaluilla älä koske puuhun, sillä saa vain ruman haavan, johon tautien on helppo iskeä. Sileä ja mahdollisimman pienialainen haava on paras, se paranee paremmin, ihan niin kuin ihmiselläkin. Puu ei tarvitse välttämättä haavanhoitoaineita, sillä on kyky hoitaa itse haavansa. Pupunsyömiin tai vahingossa ruohonleikkurilla tai sahalla ( puunleikkaaja voi hurmiossa ihan vahingossa aiheuttaa viereiselle oksalle hallaa, nimim. kokemusta on ) nirhattuihin naarmuihin sitä voi halutessa sipaista, uutta kaarnaa kun puu ei pysty kasvattamaan menetetyn tilalle.

Huoh. Tiedän. Helppoa se ei ole. Puut eivät koskaan näytä siltä, miltä ne puutarhakirjojen kuvissa näyttävät. Ne ovat paljon haasteellisempia. Puuta kannattaa silti hoitaa, se palkitsee sinut hyvällä ja terveellä sadolla sekä pitkällä iällä ( ellei jyrsijät päätä toisin). Se innostuu kasvamaan. Ja kyllä - aina niitä vesiversojakin. Mitä enemmän leikkaat, sitä enemmän niitä kasvaa. Vesiversot, siis ne jotka sojottavat suoraan ylöspäin  kuin säikähtäneen kissan niskakarvat, kannattaa nyhtää jo nuorena. Keskikesä on siihen oivallista aikaa, silloin nuoret vesiversot lähteävät ihan sormin nykäisemällä. Haava on pieni ja paranee paremmin, kuin jos antaisit vesiverson kasvaa vankaksi. Tämä on hyvää juhannusajan puuhastelua :). Äläkä suotta säästele vesiversoja, niiden arvo on pieni. Niillä ei ole yhteyttä puun rungon ytimeen, ne ovat puulle liikavarpaan asemassa. Jos vanha puu on vesiversoviidakkoa, niistä kannattaa kuitenkin leikata vain kaksi kolmasosaa, ettei seurauksena olisi entistä tiheämpi vesiversokasvusto.

Kun olet hoitanut puutasi hyvin, saattaa näyttää siltä, että sadosta tulee riemastuttavan runsas. Vaikka se ilahduttaa suuresti mieltä, ei silti kannata jättää raakileharvennusta tekemättä. Kun raakileet ovat noin 3 cm kokoisia, harvenna niin, että yhteen "ryppääseen" jää 1-3 raakiletta. Niin - sitä ei millään malttaisi tehdä, mutta se kannattaa. Liian tiheään kasvavat omenat ovat alttiiimpia taudeille ja omenat jäävät pienemmiksi. Jos puu joutuu kasvattamaan ylisuuren sadon, seuraava talvi saattaa olla sille kohtalokas - jos talvi on kova, se ei ehkä selviä siitä. Sen voimat ovat huvenneet kesän urakkaan eikä se ole ehtinyt kerätä voimia talven varalle. Sekin voi nääntyä liian raskaan työtaakan alle....

Miksi kirjoitin tämän "ei tieteellisen lähestymistavan" postauksen. Silkasta löytämisen ja oivaltamisen ilosta. Talletan tänne muistiin edes muutaman niistä avaimista, jotka ovat avanneet omia silmiäni näkemään omenapuu uudessa valossa. Vastaani tuli googlessa tällainen, tähän tekstiin sopivasti suloisen naiivi riimitelmä... sen hengessä, hoidetaan omenapuita :).

Omena onnen tuo

Oi omenapuu, oi omenapuu
Kun sä et puutarhaani jo tuu
Kastelisin sua vedellä sinisellä
Ja olisin muutenkin hyvin hellä
Sitoisin oksaasi vihreän nauhan pätkän
Ettei kohtaloksesi koituis saapas jätkän
Oi omenapuu, oi omenapuu
Kun sä et puutarhaani jo tuu

Sunnuntai.

Kotona on hiljaista. Mies lähti aamukirkkoon, lapset ovat isällään. Kuuntelen kissan kuorsausta ja etäistä kellon raksutusta. Kylpytakki päällä, suihkuun menossa. Mutta en ihan vielä. Haluan viipyillä, tänään on sunnuntai, jolloin ei ole mitään etukäteissuunniteltua ohjelmaa. 

Olen käynyt tänä aamuna lukemassa teidän muiden blogistien sivuja, en ole välttämättä silti kommentoinut. Ahkeria kirjoittajia, kadehdin. 

Oma blogini on ollut hylkiön asemassa, kukaan ei ole käynyt lakaisemassa Eteistä, laittamassa kukkia piirongin päälle, keitellyt kahvia ja toivotellut vieraita tervetulleeksi. Yksinään se on saanut odotella, että joku kopistaisi maton kynnykseltä, pyyhkäisisi pölyt nurkista, tekisi siitä asutun näköisen. Ehkä se odottelee kesää ja kesävieraita, nukkuu vielä talvensekaista unta, vaikka kevät on jo täällä, eteiseen asti kuulee sulavan veden lorinan ja näkee auringon kurkkaavan pilviverhon rakosesta. Sekin kai kurkkii, että joko voi tulla... Tule vain, kyllä täällä ollaan, täällä vietetään hidasta aamua, pitkästä aikaa. Tule, aurinko, viipyilemään nurkkiin ja herätä minut lempeästi. Kutita kissan korvallista ja pane se aivastamaan. En pahastu, vaikka täytät pölyiset hyllynpäälliset valollasi ja piirrät ikkunaan rasvaiset sormen jäljet. Lempeästi hymyillen teet sen kuitenkin, et syyllistäen. Olet toivottu vieras, kevät!

Laskiais-sunnuntain kuulumisia

 Minä olen toipumassa influenssasta, mies aloittelee sitä yli 39 asteen kuumeella. Lapsi-ihanainen suostui tekemään lumityöt.

Matkalla salaiseen puutarhaan...

Vuoden vaihteessa jäivät perusopinnot taakse ja alussa on kukka- ja puutarhakaupan erikoistumisopinnot. Tähän astisista opinnoista minun täytyy antaa itselleni iso kukkakimppu ja kiitos, ne ovat sujuneet jopa odotuksiani paremmin. Luulen, että se on motivaation ansiota, joka nousee siitä, että koen olevani juuri oikeassa paikassa. Aiheet vievät mennessään, opetus on tasokasta, mielessä herää kiehtovia kysymyksiä. Hassua on ollut huomata, että oma huomio kiinnittyy arjessakin aina sellaisiin asioihin, mitä käsittelemme opinnoissa. Kun käsittelimme kukkakauppojen esillepanoa, siisteyttä, palvelua, niin eikös vaan huomio kukkakaupasssa kiinnittynyt juuri näihin asioihin. Sitä, mitä kesäkukkia voi yhdistellä kesäkukkaistutuksissa ruukkuihin ja laatikoihin opiskellessa huomasin, että silmät etsiytyivät televisio-ohjelmia katsellessa kukkaistutuksiin... ahaa, Emmerdalen pubin ikkunalaudoilla olevissa laatikoissa on yhdistelty tuon värisiä pelargonioita, lobelioita...ja mikäs onkaan tuo lilakukkainen siellä joukossa...Ettei vain olisi Trachelium caeruleum - sininuppi! Aiemmin en kyllä ole niihin huomiota kiinnittänyt. 

Syksyllä tutkimme lehtimuotoja, lehden reunoja ja lehtien tapaa kiinnittyä kasvin varteen - niinpä koiraa ulkoiluttaessa katse pyyhki ojanpenkkoja ja pientareita, aiemmin tasaiselta vihreältä massalta näyttänyt kasvusto alkoi terävöityä ja paljastaa tarkkoja yksityiskohtia. Samoin kävi puiden kanssa, peruspuut olin tuntenut toki, koivut, vaahterat, männyt, kuuset...mutta siinä se puulajisto sitten mielestäni olikin. Puuvartisten tentin lähestyessä oli hyvä, etten bussimatkalla hypännyt innosta pinkeenä seisomaan ja huutanut... "katsokaa, tuolla on ihan selvästi serbiankuusi... ja tuolla okakuusi!". Lapsethan tekevät niin, ehkä tämä on sitä samaa intoa. Kun on jatkuvasti löytöretkellä... Aivot jäsentävät maailmaa ja tietoa uudelleen vapaa-ajallakin, havaitsevat tunnistavansa jotain, jota ei aiemmin tunnistanut - kyllä silloin tekee keski-ikäisenkin mieli kiljaista :).

Pääsiäisviikolla lähdemme kentälle harjoittelemaan tähän asti opittuja taitoja ja oppimaan uutta yhdetoista viikon ajaksi. Olen onnellinen, että sain mieleiseni harjoittelupaikan - pääsen alan eräänlaisten "gurujen" oppiin :). Koska haluan säilyttää täällä blogissa tietyn anonymiteetin, en paljasta paikkaa täällä. Olen varma, että kyseinen paikka tulee olemaan mitä parhain paikka opintojen syventämiselle ja uusien tietojen omaksumiselle. Monenlaisia tunteita liikkuu mielessä, palavasta innosta epävarmuuteen. Innoissani olen siitä, että opitut asiat saavat käytännössä vahvistusta ja tulen saamaan ohjaajiltani tietoutta, jota kirjoista voi olla vaikea löytää. Vaan osaanko toimia työpaikalla opiskelijanroolissa, niin pitkään kun olen ollut työelämässä jo siinä vaiheessa, että olen voinut sanoa olevani konkari. Nyt olenkin se, joka ei tiedä, tekee asioita tietämättömyyksissään väärällä tavalla, oppii kantapäänkin kautta. Selviänkö mokista, annanko itselleni anteeksi ja unohdan -toivunko? Toisaalta on helpotus olla roolissa, jossa ei tarvitse olla asiantuntija. Minulla vaan on taipumus odottaa itseltäni liikoja, pitäisi osata enemmän kuin osaa. Vaan uimaan ei voi oppia, jos vain katselee vettä rannalta. Veteen se on mentävä ja räpiköitävä aikansa...Muutaman kerran varmaan pää painuu pinnan alle, mutta yleensä niin käy, että jos vaan kovasti yrittää, oppii uimaan. Toiset välttävästi, toisista tulee mestareita. Pinnalla oppii lähes jokainen pysymään. Siinä olkoon tavoitteeni tällä hetkellä. "Uimatekniikka" hioutunee sitten vuosien myötä. Valmiiksi ei tule koskaan.

Rakastan talvea ja huurteisia päiviä, mutta valon lisääntyessä ei voi mitään sille, että ajatus karkailee jo kevääseen. Entistä suuremmalla innolla odotan pienen puutarhani heräilyä, haaveilen siitä, mitä teen ensi kesänä sen kanssa yhdessä...Mahtaakohan kevään harjoittelupäivien joukossa olla montakaan päivää, etten kantaisi jotakin kotiin, maltanko pitää hankinnat kohtuudessa, pieneen puutarhaani kun ei mahdu ihan kaikkea. Vai mahtuisko sittenkin, jos vaikka olemattoman nurmialueen laittaisikin kukkapenkiksi... voisiko tilaa pystysuuntaan käyttää hyväksi...Hmm...hmm.