Kuukausi opiskelijaelämää

Kuukausi on vierähtänyt, työläisestä muovautunut opiskelija. Kuukausi sitten mieli jännityksestä kihisten ajelin kohti Rajamäkeä, mielessä monta suurta kysymysmerkkiä. En enää ihmettele ekaluokkalaisen tunnelmia ennen koulun alkua, parinkymmenen vuoden tauon jälkeen sitä tunsi itsensä melkein ekaluokkalaiseksi. Yllättäviäkin asioita risteili mielessä... saankohan kavereita, sovinkohan joukkoon, mistä löydän luokan... Kerrottakoon, että ensimmäisenä aamuna toteutui pahin skenarioni - myöhästyin koulusta! Olin laskenut ajoajan liian optimaaliseksi enkä ottanut huomioon sitä, että Kehällä tehtävät tietyöt voisivat jotenkin hidastaa matkantekoa...miten typerää. Nolona hipsin takariviin, kun miesopettaja oli jo aloittanut puheenvuoronsa. Taisin jäädä heti mieleen. Senpä jälkeen en ole myöhästynytkään, toistaiseksi ainakaan. Mutta mielestäni ensimmäisenä päivänä myöhästyminen on myöhästymisistä nolointa, olen tehnyt pohjanoteerauksen, luultavasti tulevat myöhästymiset eivät enää tunnukaan miltään.

Eipä silti, ei näitä läsnä/poissaoloja/ myöhästymisiä aikuisopiskelussa niin tarkasti syynätäkään kuin nuorisopuolella. Olette aikuisia - tiedätte, mitä teette. Jos on pois, tietää se omaehtoista opiskelua enemmän. Opiskelutahti on kiivas, 120 ov:ta vuodessa ja kahdeksassa kuukaudessa tietää sitä, että luppoaikaa ei juuri ole. Vauhti, jolla tietoa meihin siirretään, saa toivomaan terveitä päiviä, sitä, ettei tarvitisi olla pois.

Koen olevani vahvasti etuoikeutettu - että minulle on annettu tällainen mahdollisuus! Aikuisopintotuki on mahtava etu, ansiosidonnaisen suuruinen summa. Opiskelu itsessään on ilmaista. Koulukirjoja ei ole pakko hankkia, opetus ei perustu suoraan mihinkään tiettyihin kirjoihin. Kirjalistat meille on toki jaettu, niissä on lueteltu kirjoja, joista saattaisi olla hyötyä. Tähän asti kirjakustannukset ovat maksaneet minulle 10 euroa. Ja aivan huippuetu - ruoka on ilmaista! Meidän ruokaravintolamme tarjoaa kolme eri vaihtoehtoa päivittäin + jälkiruoan ja kahvin. Kaupungin työmuurahaisena minulle käsittämätöntä on myös 50 minuutin ruokatauko ja kaksi 15 minuutin kahvitaukoa päivän mittaan! Lisäksi olemme oikeutettuja koulumatkatukeen. Tästä kaikesta palkaksi saan vielä uuden ammatin -täysin käsittämätöntä. Ainut, josta joudumme maksamaan, ovat näyttötutkinnot. Minullehan suorastaan tuodaan tarjottimella tämä mahdollisuus - ole hyvä ja opiskele!

Toki ahkerasti joutuu tekemään työtä tuon perustutkinnon eteen. Koska opiskeluaika on kutistettu minimiin, tarkoittaa se aktiivista omatoimista opiskelua vapaa-ajalla. Toistaiseksi se ei ole harmittanut yhtään, olen innolla istunut keittiönpöydän ääreen tekemään annettuja opiskelutehtäviä ja vähän ylimääräisiäkin. Opeteltavat kasvilistat meille annetaan pelkkinä listoina...Sambucus racemosa- terttuselja, Viburnum opulus -koiranheisi, Symphoricarpos albus var. laevigatus valkolumimarja ... Niiden avulla ei vielä opi tunnistamaan kasveja toisistaan. Meille järjestetyillä kasvikierroksilla onkin sitten tehty ahkerasti muistiinpanoja noihin listoihin ja itse olen niistä sitten kotona työskennellyt kuvalliset materiaalit, Microsoft Office apunani. Tuntikausiahan siihen on mennyt aikaa, mutta luulen, että siihen panostus kannattaa. Opin parhaiten näkemällä ja tekemällä. Sen lisäksi niistä jää aineistoa jopa kenties työelämääkin varten. Maanantaina on tämän syksyn suurin kasvitentti ( ei toki ainut!), puuvartiset ja perennat, peruslistat. Erikoistumisjaksoilla niitä sitten tulee lisää. Nyt on siis listoilla 144 kasvia, tentiin näistä tulee 30 kasvinäytettä, jotka on sitten tunnistettava suomenkielisine ja tieteellisine nimineen. Ja voi, kun monet lehdet näyttävät samanlaisilta, neulasista puhumattakaan...(nytkin minun pitäisi itseasiassa niitä tankata tämän etäpäivän turvin ja tässä roikun...). Lohdullista on kuitenkin ollut meidän opettajien asenne - näistä ei ole koskaan jäänyt kenenkään valmistuminen kiinni, aina on keksitty keino, jolla toivottominkin tapaus on saatu oppimaan. Eräs opettaja myöskin laski lausahduksellaan rimaa meille, ehkä pingottamaankin taipuvaisille...'ette opiskele näitä elämää, vaan tätä tenttiä varten'. Niin, elämästähän ei sentään ole kyse ja ammattipuutarhureillakin on käsikirjastot käytettävissään, kukaan ei oleta, että puutarhuri osaisi kaikkien kasvien tieteelliset nimet tuosta noin vain ulkoa...

Ihanaa tässä opiskelussa on se, miten teoria ja käytäntö kulkee käsikkäin. Jos lukisin kirjasta, miten lehmus leikataan, kynnys lähteä koskemaan kyseiseen arvopuuhun voisi olla korkea. Nyt kun sen on tehnyt käytännössäkin, siitä on jäänyt muistijälki. Tekemällä oppii, mutta tarvitaan teoriaa, että ymmärtäisi, mitä on tekemässä ja miksi. Leikkaamalla kun ei vaikuteta pelkästään vain ulkonäköön, vaan sillä saadaan kasvin hormonitoiminnassa tapahtumaan toivottuja muutoksia, jotka saavat taas sitten aikaan toivottuja kasvutapahtumia. Olemme tehneet keikkoja ammattipuutarhoille, joissa olemme tehneet mm. juuri noita hoitoleikkauksia ja paakuttaneet taimia. Kova luotto heillä meihin on, kun saamme koskea satoja euroja maksaviin taimiin. Lisäksi olemme käyneet tekemässä yhden istutusalueen Sammattiin - se kertakaikkiaan avasi silmät, tämä on aivan upea ammatti. Kuinka rikkaruohoja umpeen kasvaneesta multa-alueesta tuli siisti, kaunis istutusalue. Olimme kovin ylpeitä itsestämme ja niin olivat opettajammekin. 

ISO kynnys minulle olivat kaikki tekniset laitteet...Mutta niin vain on traktorilla ajeltu ja peruutettu peräkärryn kanssa parkkiruutuun, vaihdettu traktorin kauhaa, otettu multakuormaa kauhalla. Minun oli kovin vaikea nähdä itseni haalariasuisena saviset saappaat jalassa traktorin ohjaimissa ennen opintojen alkua - mutta voi, miten olenkaan nauttinut noista ulkotyöpäivistä! En voi silti sanoa pitäväni noista koneista edelleenkään, varsinkin sarvitraktori eli jyrsin on pelottava rakkine, mutta kynnys on madaltunut. Työasukin on sitä paitsi osoittautunut mitä mukavimmaksi, ei kiristä, ei purista. Naisellisuutta asuuni tuo punaiset Hai-saappaat ;). Näitä ulkotyöpäiviä tulee varmasti ikävä, kun vuoden vaihteessa lähden erikoistumaan kukka- ja puutarhakaupan puolelle, hetkittäin mietin, onko alani sittenkin juuri tuo viherala, jossa työskentely tapahtuu enimmäkseen juuri ulkona... Edes sadepäivät eivät ole haitanneet, vattupuskia leikatessa en edes huomannut sateen ripsivän, vasta jälkeenpäin tajusin asian. Pikkuisen yhdellä keikalla vaan hankaloitti työntekoa, kun lehmuksien latvoja leikatessa kaatosade satoi suoraan silmään, mutta aivan ensiluokkainen, muistiinpainuva ja avartava kokemus se silti oli! Aina ei puutarhurin työolot ole aurinkoisimmat, mutta kun varusteet on oikeanlaiset, ei sadekaan hirveästi haittaa. Ehkä jos viikkokausia joutuisin leikkaamaan lehmuksia kaatosateen säestyksellä, saattaisin ajatella toisin ;).

Ja meidän rakas luokka! Ihana sekoitus eritaustaisia, eri-ikäisiä naisia ja miehiä. Nuorin 19-v ja vanhin reilusti päälle viidenkymmenen. Ihan tulee nyt jo ikävä, kun luokka menee erikoistumisalojen mukaan puoliksi vuoden vaihteessa. Vahvasti alasta kiinnostunutta väkeä, joka paneutuu opiskeluun, mutta antaa myös huumorinkukkien kukkia... Ihan käsittämätöntä käkätystä toisinaan! Niin virkistävää ja antoisaa. Eilen kerroin tyttärelleni meidän tunneista ja siellä opiskelun ohella tapahtuvista asioista, ihmettelin ääneen, miten meidän opettajat välillä jaksaa meitä, meidän kysymyksiä ja mielleyhtymiä, ja esim. meidän eilistä "Strömsö yrttiviljelyohjelmaa - på svenska naturligtvis", joka syntyi yrttiviljelytunnilla tuosta noin vain ' och så har vi persilj här o vi sätter lite mylla i burken och det är så jättekiva och spännande att se hur dom växer' - tyyliin...Tyttäreni, yhdeksäsluokkalainen, totesi "äiti, kuulostaa aivan meidän luokalta...ja te ootte aikuisia!" ja nauroi hersyvästi päälle. Niin, pitäisikö osata käyttäytyä jo aikuismaisemmin, ehkä. Toisaalta, porukkamme ensimmäinen tentti meni parhaiten, mitä koskaan on laitoksen historiassa mennyt... Ehkä tietynlainen luova hulluus ja oppiminen kulkevat käsikädessä, ainakin tässä ryhmässä. Onneksi myös opettajissamme löytyy huumorintajua. Opettajamme ovat todella ammattiaitoista, pitkälle opiskelleita, alallaan arvostettuja ammattilaisia, joiden opetettavana on hienoa olla.

Ehkä jo arvaatkin lopputuleman - opiskelu on ihanaa! Työstressiä katkaisevin vaikutus on ollut ehkä sillä, että monenkymmenen vuoden antamisen jälkeen saakin olla se vastaanottava osapuoli... Minun ei tarvitse juuri nyt tietää kaikkea, suunnitella toimintaa, vetää tilanteita, olla vastuussa muuta kuin itselleni. Tervetullut tilanne. Ja kasvit - niitä katselee ihan eri silmin... ne ovat mielettömän hienoja mekanismeja -  niillä on hormonitoimintaa, puolustusmekanismeja ja ne jopa hengittävät! Olemme toisinaan pohtineetkin, voiko puutarhuri enää ollakaan kasvissyöjä, voiko kaataa sata vuotta kasvanutta puuvanhusta, kun tietää, mitä vaiheita se on käynyt elämänsä aikana läpi ja elää edelleen... ei ainakaan ilman hiljaista hetkeä.

On tehty tutkimus, jossa puutarhurit todettiin onnellisimmaksi ammattiryhmäksi. Tällä hetkellä minun on helppo uskoa siihen, vihreä on ihmiselle hyväksi!

Ilon ja surun päiviä.

Anteeksi, hyvä blogiväki, etten ole viime viikkoina ollut aktiivinen, en täällä enkä teidän blogeissanne. Asioita tapahtuu joskus niin suurella volyymillä, ettei niitä kykene selvästi jäsentämään, saati tuottamaan järjellistä tekstiä. Tapahtuneet asiat tuntuvat isolta möykyltä, josta ei löydy sitä langan päätä, josta sitä alkaisi purkaa. Kaikki näistä asioista ansaitsisivat oman otsikkonsa, aion silti yrittää saada ne kaikki mahtumaan tähän yhteen. Ne ovat kovin eri sävyisiä tunnelmiltaan, mutta sitähän elämä on, siihen mahtuu kaikki tunneskaalat, ehkä ne mahtuvat siis tähän yhteen kirjoitukseenkin. Aion ainakin yrittää.

Tyttäreni rippijuhlat olivat kauniit, tunnelmaltaan suloiset. Juhlajärjestelyt onnistuivat erinomaisesti, monellakin tapaa. Kovasti jännitin etukäteen sitä, että ensimmäisen kerran minun ja mieheni yhdessäoloaikana myös lasteni isä ja hänen sukunsa ( ihania kummeja lukuunottamatta, heidän kanssaan olemme juhlineet monet juhlat) olivat paikalla täällä meillä, pelkäsin, että tämä seikka toisi ylimääräistä jännitettä juhlaa varjostamaan. Halusin kuitenkin, että me kaikki voisimme yhdessä juhlistaa meille kaikille rakasta nuorta naista, siksi olin valmis ottamaan riskin. Onneksi otin, pääosassa oli todellakin ihana Puolukkaiseni, ei se, mitä vuosia sitten on ihmisten välillä tapahtunut. Ehkä tapahtumista on riittävän pitkä aika, kenenkään mieli ei ole enää akuutisti kipeä, asioihin on etäisyyttä. Tapasin lasteni isän uuden naisystävänkin ja täytyy sanoa, että pidin hänestä kovasti. Hän oli oikein lämpimän oloinen, fiksu ihminen. Ja oma tyttäreni - sen suloisempaa juhlan kohdetta ei olisi voinut sinä päivänä olla! Ihan kuin konfirmaatio olisi herkistänyt kaikki muutkin nuoret, he olivat niin puhtoisia, kauniita kävellessään alboissaan kirkon käytävää. Rippikesä ja konfirmaatio osuvat ehkä juuri oikeaan aikaan nuoren kehityksessä - 15-vuotias, ei enää lapsi, ei vielä aikuinen. Ehkä he tarvitsevat oman yhteisöllisen hetkensä, tiiviin ajanjakson, jolloin he voivat pohtia elämää yhdessä eri kanteilta. Luulen, että siitä riittää evästä pitkäksi aikaa...

Ainoa asia, joka himmensi rippijuhlapäivää, oli tieto, jonka saimme kesken juhan - sillä hetkellä, kun näiden valkoisiin pukuihin pukeutuneiden nuorten ristikulkue lähti kirkon ovelta kohti alttaria, lähti 96-vuotias isoäitini tästä maailmasta. Hyvän, pitkän elämän eläneenä. Olisiko mummo voinut kauniimman lähtöhetken saada, lapsenlapsenlapsi kantaa ristiä konfirmaatiokulkueen kärjessä...haluan ajatella, ettei olisi voinut. Minulle tällä asialla on suuri, symbolinen merkitys, hänet saateltiin matkaan...

Äitini sai asiasta soiton, kun olimme viettämässä juhlaa jo täällä kotona. Hän supatti sen korvaani, päätimme yhdessä, että otamme asian puheeksi vasta juhlan jälkeen - asian julkituominen kesken juhlan ei olisi tuonut mummoa enää takaisin, emme myöskään halunneet tästä ilon juhlasta surun juhlaa, sen aika olisi myöhemmin. Tarvitsin kuitenkin pienen kävelylenkin talon ympäri kootakseni itseni ja voidakseni jatkaa suloisissa juhlatunnelmissa.

En tiedä, aavistiko jokin minussa tämän tulevan. Ihmettelin tyttäreni juhlia valmistellessa, miksi päässäni soi jatkuvasti Arttu Wiskarin "Tuntematon potilas", valmistelinhan iloista juhlaa iloisella mielellä. Öisin, kun heräsin, se soi päässäni, päivisin se säesti leipomisia ja siivousta. Soitin sen Youtuben avulla äidillenikin, hän kun ei ollut koskaan kuullut sitä. Mummon kuolemaa edeltävänä yönä hereillä ollessani kirjoitin mielessäni blogikirjoitusta kaikista isovanhemmistani. Aino-mummosta olisin kirjoittanut ainoana elossa olevana isovanhempanani. En ehtinyt.

Mummo oli jo joitakin viikkoja maannut vuoteessa, monta kymmentä vuotta vaivannut diabetes oli alkanut saada mummosta yliotteen. En silti osannut varautua siihen, että lähtö tulisi näin pian, vaikka arvelimmekin, ettei hän enää parane entiselleen.
Rakas mummo, olisinpa saanut halata sinua vielä kerran. Vaikket ehkä olisikaan minua tunnistanut, muistisi ei aina enää toiminut välttämättä tässä hetkessä, vaikka se hetkittäin olikin kuin partaveitsi. Olisin halunnut kuulla sinun sanovan vielä kerran "...juu..." ja naurahtavan, tavalla, jonka vain sinä osasit. Olit minun viimeinen lenkkini isovanhempiini...sinua on ikävä...

Olin ajatellut tähän kirjoittaa vielä opiskeluista, jotka alkoivat heti tätä voimakkaiden tunteiden päivää seuraavana päivänä. En nyt taida pystyäkään siihen. Mutta vielä minä kirjoitan, niin paljon se on parin viikon aikana ajatus- ja kokemusmaailmaa myllännyt - ja tulee mylläämään. Mutta siitä joskus toisen kerran.

Äkäisen äidin rippiräppi - että muistaisin olennaisen.

Tyttäreni rippijuhlat tulossa on,

pitää siis saada koti kuntohon, jotta

kelpaa ihmisten kahvia juua,

kelpaa vähempikin, äiti, älä siis huua

ja turhaa raivoo,

menee sun vaivannäkös kankkulan kaivoo,

ei ne vieraat kahviansa kylppärissä juo,

kaakelisaumoja ihastele nuo, 

tosi hyvä huomio, siskokulta,

säästyypä ne hermot perheeltä ja multa.

Ihan muu sunnuntaina pääasia lienee,

kaunis tyttäreni sen huomion vienee.

Keskity siis olennaiseen,

tunnelmaan oikeenlaiseen.

Niistä syntyy juhla jonka kaikki muistaa,

hyvin kuitenkin kaikki aina luistaa...

Harmi, ettei tähän saa räppipoljentoa taustaksi ;). No en minä nyt niin äkäinen oo ( ainakaan vielä ), näillä sanoilla haluan vaan viestiä itselleni, että turha ja ylenmääräinen tohotus pois - siitä on seurauksena vain kireä kirskuntaa ja höyryjunamaista puuskutusta äidin suunnalta. Tuo "äkäinen" vaan rimmasi niin hyvin tuohon otsikkoon - eläköön taiteilijan vapaus :). 

Ne kylppärinkaakelisaumat tuli pestyä, samoin keittiön... siskokultani huomautti lakonisesti, että no, siellä kylppärissähän me varmaan sitten ne rippikahveet juodaan...Hassuja ollaan me naiset toisinaan, varmaan harvempi mies alkaisi rippijuhlasiivoukset kaakelisaumoista...? Ehkä saumojen puhtaudella onkin jokin merkitys minulle, siivoan itselleni juhlamielen. Pitää vaan muistaa, että siinä mennään helposti yli ja silloin saattaa olla juhlamieli kaukana. Kohtuus kaikessa, kyseisen juhlan pääasia on kuitenkin aivan jossain muualla.

Aurinkoinen tunnustus!

Sain tässä viikolla Rakkauden talon Paulalta ihanasti ilostuttavan tunnustuksen, siihen liittyen vastailen nyt ensin muutamiin kysymyksiin.

1. Suosikkiväri: Riippuu vähän vuoden ajasta: kesällä turkoosi, syksyllä viinin- ja marjapuuronpunainen, talvella joulunpunainen ja keväällä tuoreen lehden vihreä.

2. Suosikkieläin: Koira vai kissa ... sitäpä en pystykään ratkaisemaan..
  
3. Suosikkinumero: 7 

4. Suosikki alkoholiton juoma: Kivennäisvedet, pelkkä kylmä vesikin käy.
       

5. Facebook vai Twitter: Facebook

6. Intohimoni: Suklaan syönti!

7. Saada vai antaa lahja? Antaa

8. Suosikkikuvio: Sydän       

9. Suosikkiviikonpäivä: Lauantai

10. Suosikkikukka: Tämä on vaikea...hortensia, pioni, kissankello...

Tämä pitäisi jakaa eteenpäin kymmenelle blogistille, jotka tuovat päivänpaistetta arkeeni...Jätän tällä kerralla sen jakamatta, sillä arkea valostuttavia blogisteja olette kaikki! Vaikka aina ei aiheet yhtä auringonpaistetta olisikaan, niin jakamista ja kohtalotoveruutta sekä sympatiaa löytyy blogien maailmasta paljon - se, jos mikä on arkea kannatteleva ja valaiseva asia! Ja miten monet naurut olen blogien äärellä nauranut, itsekseni hihitellyt, viihtynyt juttujen äärellä, inspiroitunut... Siis kiitos teille, jotka arkeanne ruoditte, ajatuksianne jaatte sanoin ja kuvin!

Tämä viikonloppu on ollut varsin tapahtumarikas. Hain äitini junalta meille perjantaina heti töistä päästyäni. Sisareni tyttärineen tuli viimeisen työpäiväni kunniaksi leipomiensa vaniljapullien kanssa iltakylään melkein samalla oven avauksella, kun itse kotiuduimme. Iltaa vietimme iloisesti turisten ja kesäillan leppeydestä nauttien.

Eilen suuntasimme Hämeenlinnaan keskiaikamarkkinoille, tämä oli meille kolmas kerta. Siellä paikan päällä taisi vierähtää peräti kuusi tuntia, nähtävää ja koettavaa riitti, syömingeistä puhumattakaan :). Tapahtuma on tutustumisen arvoinen, hyvin järjestetty tapahtuma, jossa ei ole markkinoille tyypillisiä rihkamamyyjiä lainkaan. Alue on myös aidattu, joten paikalla on vain sinne oikeasti halunneita ihmisiä. Se rauhoittaa kummasti markkina-aluetta, satunnainen läpikulku jää pois eikä häiriköitä ole. Oman viehätyksensä antaa tietenkin historiallinen miljöö - Hämeen linna ja sen puisto virittää kävijän keskiaika-taajuudelle. Ja ne asut - niissä riittää ihasteltavaa. Myös monet kävijät, tyttäreni mukaan lukien, pukeutuvat aikakauden asuihin. Haaveilen itsekin tekeväni sellaisen itselleni vielä joskus. Alueella myös asutaan noiden päivien aikana, monet siellä töissä olevat ovat pystyttäneet asumuksensa alueen laitamille, keskiaikaiseen tyyliin tietenkin. Paikalla on kokonaisia perhekuntia, perheen pienimmilläkin vaatteet ovat asiaankuuluvat. He laittavat ruokansa avotulella ja elävät perhe-elämää - kaiken markkinahälyn keskellä. Lapsiakaan ei ole unohdettu, heille on aivan omaa ohjelmaansa sekä iso leikkipuistoalue alueen laidalla. Ensi vuonna taas uudestaan!

Tänään aamusta kävin äitini kanssa metsässä, vielä riittää mustikoita poimittavaksi ja puolukatkin alkavat olla kohta kypsiä, niistä osa aivan valtavan kokoisia! Tatit puskevat myös esiin sammalen seasta. Metsä on ihmiselle hyväksi - paitsi kuntoa ja happea, metsä tarjoaa tällä hetkellä myös ilmaista väri - ja aromaterapiaa! Harmi, kun kamera jäi kotiin. 

Metsästä kotiuduttuamme kävelimme tallille seuraamaan tyttäreni ensiesiintymistä koulukisoissa. Hienosti hän tsemppasi, alkavasta flunssasta huolimatta. Kotiin tuli haileasilmäinen tyttö, silmistä näki, ettei tyttö ollut ihan kunnossa. Kuumemittari osoitti saman, minkä päälle jo näkikin - kipeänä on. Toivottavasti hän tervehtyy viikon aikana emmekä me muut saa tautia kiusaksemme, viikon päästä kun juhlitaan tämän neitosen rippijuhlia. Huomenna, mutta onneksi vasta huomenna alkaa tämän äidin tsemppiviikko siivouksineen ja leipomisineen, vieraita on näillä näkymin tulossa lähemmäs viisikymmentä, lapset mukaan lukien. Aion silti myös nautiskella, sillä olenhan myös Lomalla :)!

Tyttäreni itse tekemässään keskiaika-asussa.

Haikeutta.

Hauskaa on ollut meillä:

Kuljettu on metsäteillä,

opeteltu syömään ja leikkaamaan saksilla,

leikitty että ajetaan taksilla,

ralliautoja tankattu,

runonpätkiä jankattu.

hypitty suurissa lätäköissä,

hoidettu pipit, kun vanhemmat on töissä,

Vietetty on sinisiä hetkiä,

tehty unimaahan pikkuisia retkiä.

Opittu on asioita maailmasta suuresta:

miten löytyy ötököitä ison puun juuresta.

Kuinka ollaan yhdessä ja ollaan hyvä kaveri,

miten syntyy tarina, jossa uljas ritari,

prinsessoita pelastaa ja lohikäärmeen voittaa,

miten tehdään laulua, jota heinäsirkat soittaa.

Nyt on tullut aika sanoa :  ”Kiitos ja näkemiin!”

Nämä muistot sipaisen kullalla ja talletan ne pankkiin!

***

Huominen on haikea - viimeinen työpäivä nykyisessä toimessani. Vaikka edessä on uutta ja jännittävää, luopuminen vanhasta ei ole helppoa. Tuskin selviän ilman kyyneleitä.

Murusia tulee ikävä.

Kotiseutuni oi!

Heinäkuun lopussa teimme muutaman pikku retken ihan lähiseuduille. Nähtävää riittää, vaikka sille pääkaupunkiseudulla asuvana jostain syystä sokeutuukin. Muutama lähietäisyydellä oleva uusi kohde tuli löydettyä ja yksi uusvanhakin.

Sotungissa on ansioituneen professori Laila Pullisen veistospuisto Nissbackan kartanon mailla. Sotunki itsessään on viehättävää maalaisseutua, siellä ajelee ihan mielellään muutenkin. Emme olleet aikaisemmin törmänneet koko puistoon, mutta kesällä lehdestä, muistaakseni Eevasta, luettu artikkeli Laila Pullisesta houkutteli visiitille. Paikka on viehättävällä tavalla kotikutoinen, teoksia on esillä niin puistossa ulkosalla kuin vanhassa viljamakasiinissa sekä kesäateljeessa. Erityisesti tuo vanha viljamakasiini oli hieno paikka hänen teoksilleen - että joskus on osattu rakentaa niin kaunista, ja pelkästään viljan säilytykseen... Osa teoksista oli koskettavia, puhuttelevia, joiden ääreen jäi toviksi. Osan äärellä en herännyt ollenkaan. En voi väittää olevani suuri taiteen tuntija, joten suotakoon tämä ymmärtämättömyys minulle anteeksi. Hiukan surulliseksi veti havainto, että puisto ja rakennukset ovat joskus nähneet parempiakin päiviä, taiteen tekeminen ei taida olla rahasampo, ei edes, vaikka olisit maailmanlaajuisesti tunnustettu taiteilija. Toisaalta tämä paikan lievä unohtuneisuuden henki oli ehkä se piirre, joka teki veistospuistosta helposti lähestyttävän, matalan kynnyksen paikan, jossa saattoi kuvitella törmäävänsä itse taiteilijaan työssään, viitteitä siitä näkyi siellä täällä. Taiteilijaa emme nähneet, hänen poikansa sen sijaan kyllä. Taiteen kokeminen tavalla tai toisella on aina sielua avartavaa!

           
Surullinen uni. Kuvassa ei valitettavasti näy silmäkulmassa kimalteleva kirkas kivi niinkuin se näkyi luonnossa.

Viljamakasiini.

Taide on heijastuspinta.

Kesäateljee.

Taiteilija on läsnä, vaikkei fyysisesti paikalla.

Nissbackan kartanosta lähdimme ajelemaan umpimähkään, tarkoituksena löytää joku mukava kahvipaikka. Ajelimme Vanhaa Porvoontietä itään päin. Hiukan ennen Söderkulla oli tien varressa kyltti Keidas -nimisestä kahvila/leipomosta. Hidastimme kohdalla ja paikka näytti niin söpöltä, että oli pakko pysähtyä. Söpö se olikin. Vaikutti siltä, että Keidasta pitävä perhe asui samassa pihapiirissä. Siellä täällä tätä pihapiiriä oli pieniä "keitaita" kahvinjanoisen istahtaa. Pihapiiri oli rakennettu satumaisen salaperäiseksi, pienestä myymälästä myyty kahvi oli erinomaista ja leivonnaiset ihan jotain muuta kun kahviloiden hiivainen perusmössö - näissä maistui itsetehty! Tämän paikan muistan tulevaisuudessakin.

Voisi kuvitella, että lapsen mielikuvitus alkaa lentää tässä puutarhassa, kun se sai sen aikaan jopa aikuisellakin.

Pieni yksityiskohta puutarhasta.

Heinäkuun viimeisenä päivänä pistäydyimme meille uusvanhassa paikassa, Koiramäen pajutallilla. Olemme käyneet siellä ennenkin, vanhassa paikassa. Viime talven aikana Koiramäki on siirtynyt uusiin ja tilavampiin maisemiin. Pettyä ei tarvinnut tälläkään kertaa, vaikka paikka oli osin vielä keskeneräinen. Nimestäkin voi päätellä, että Pajutalli keskittyy pajutuotteiden myymiseen, sen lisäksi siellä myydään muutakin piensisustustavaraa ja suloisuuksia. Siellä toimii myös kahvila eikä lapsiakaan ole unohdettu, erääseen aittaan on rakennettu minikahvila, jossa lapset saavat leikkiä vapaasti kahvilaa. Alueelle on rakennettu myös Peikkometsä, sieltä löytyy isoja ja pieniä pajupeikkoja ja heidän asumuksiaan ja jopa peikkojen päiväkoti. Suosittelen lämpimästi kaikenikäisille!

Maalaisromantiikkaa löytyy Koiramäestä runsaasti.

Aittakahvila, lapsille.

Myytävät tuotteet löytyvät päärakennuksen huoneista, viehättävästi aseteltuina.

Peikkometsän polulta.

Aina ei tarvitse lähteä kauas kokeakseen olleensa matkalla.

Elokuisia ajatuksia.

Hmm. Kovin hiljaista näytti olevan blogissani vuosi sittenkin. Onkohan blogielämässä jokin oma biorytminsä tai vuosisyklinsä, joka toistuu vuodesta toiseen. Ehkä elokuu on ponnistusten kuukausi, minulla ainakin lähestulkoon aina alkaa syksyn aherrus silloin ja elämänrytmi rukataan uusiksi kesän jälkeen. Aikaa blogeiluun ei tunnu oikein löytyvän, muut asiat menevät sen edelle.
Nautin kovasti siitä, että lämpötila muuttuu minulle siedettävämmäksi, huomaan viettäväni ehkä jopa enemmän aikaa ulkona kuin keskikesällä. Helteet tekevät minusta hitaan, flegmaattisen. Mutta annas, kun lämpötila laskee alle hellerajan ja pikkuisen tuulee ( tai vähän enemmänkin, pidän tuulesta)...minusta voi löytyä jopa puuhakas ihminen.

Vaikka työrupeama alkaakin, tosin nyt vain muutamaksi viikoksi, nautin elokuusta. Muistan lapsuudesta sen tunteen, kun palasimme neljän viikon mökkilomalta kotiin. Oli ilta heinä-elokuun taitteessa, lempeä ilta-aurinko paistoi aina, joskus oli sade rei´ittänyt pihahiekan...mutta se tuoksu. Kotiin paluun tuoksu. Ihan erilainen kuin kesäntuoksu. Kypsä, syksyä enteilevä sellainen. Se tiesi kesän aikana kotiin kertynyttä, lukematonta postikasaa Hevoshulluineen ja Akkareineen, koulureppua, uutta penaalia, viileitä aamuja, jolloin polkaistaisiin pyörällä kouluun halki usvapeitteisten peltojen, niitähän lakeuksilla riitti. 

Samanlaisen kokemuksen sain ensimmäisenä työaamuna pari viikkoa sitten, kun polkaisin pyöräni vauhtiin viiden jälkeen aamulla. Aurinko nousi yhtä uneliaan hitaasti metsän takaa, kuin minä olin noussut juuri hetki sitten peittoni alta. Elokuun aurinko on lempeämpi kuin heinäkuinen, totesin. Sen valo on paljon pehmeämpää, viipyilevämpää kuin heinäkuun joskus jopa aggressiivisen terävästi piirtävä valo. Pelloilla keikkui vielä usvahöytyviä, olivat jo aikeissa vetäytä pois nousevan auringon tieltä. Elokuun tuoksu, jossa aistii kypsän viljan ja sienimetsän, kosteat pellot ja sammalmättäät, kutkutteli hajuaistia. Tunsin oloni onnellisen turvalliseksi, tässä kaikessa on jotain niin tuttua. Sama odotuksen jännitys kuin silloin lapsena. Olen uuden edessä.