Olen äiti.

Tieni äidiksi oli vähintäänkin mutkikas. Olin ihan pienestä tytöstä asti ajatellut, että minusta tulee äiti ja jos se minusta riippuisi -suurperheen äiti. Jo ala-asteella mietin tulevien lasteni nimiä. Kaksostytöistä ajattelin Kaislaa ja Kieloa, pojan nimiehdotus oli jossain vaiheessa Leo.

Asia vaan ei sujunutkaan ihan niinkuin olin ajatellut. Viisi vuotta lapsettomuustutkimuksia ja -hoitoja, toivo-pelko-pettymys -kierrettä. Vei voimia, uskoa - miten ylipäänsä on mahdollista, että joku voi edes tulla  raskaaksi, niin monen asian pitää osua kohdalleen, se tuli selväksi. Lapsettomuusaika olisi ihan oman blogikirjoituksensa arvoinen asia, tähän juttuun en sitä edes yritä kirjoittaa. Kun toukokuussa 1995 selvisi, että kevään mittaan tehty iso hedelmöityshoito meni pieleen, päätin, että nyt annan olla. En uhraa ajatustakaan koko asialle - olimme koeputkihedelmöitysjonossa, sen vuoro olisi syksyllä. Päätin, että pidän puolen vuoden kesäloman koko touhusta - olin helpottunut päätöksestäni. En tiedä sekö sen teki vai oliko aika vain oikea, mutta seuraavassa kuussa tein positiivisen raskaustestin! Meillä oli oikeus näiden hoitojen takia mennä samantien ultraan, epäiltiin, että raskaus olisi kuitenkin saanut alkunsa hedelmöityshoidoissa. Lääkärin mielipide oli kuitenkin se, että jos raskaus olisi saanut alkunsa silloin, alkion pitäisi olla jo suurempi. Raskaus olisi joko tuulimunaraskaus - tai sitten spontaanisti hoitojen jälkeen alkanut, jolloin mitään kovin ihmeellistä ei ultrassa pitäisi edes vielä näkyäkään. Pari viikkoa odotusta, sitten selviäisi uudessa ultrassa. Voi miten pitkät viikot!!! Niiden viikkojen aikana asia varmistui kuitenkin jo mielessäni - tiesin, että olen raskaana. Joku, jokin kertoi, että olen. Silti oli riemastuttavaa todeta pieni villisti pomppiva sydän ultraruudussa, muuta ei hänestä vielä näkynyt... miten valtava elämänvoima niin pienessä oli jo silloin - sydän sykki vahvasti elämälle!  Miten voimakas näky! Minun lapseni!

Pienoinen viihtyi majassaan viimeiseen mahdolliseen päivään asti, mitään kiirettä ei hän pitänyt ( ja edelleenkin hänellä on varmasti aivan oma ajanlaskunsa, häntä katsellessa ei koskaan tule mieleen sana kiire tai hoppu ), kaksi viikkoa yli lasketun ajan ja synnytyksen käynnistymisen jälkeenkin kesti kaksi päivää, ennenkuin saimme hänet vihdoin syliimme. Muistan tunteen sairaalassa, kun katselin Puolukkaistani - olisin voinut katsella häntä tunnista toiseen, väsymättä. Väsymykselle ja epävarmuudellekin oli aikansa tuleva, mutta silloin pidin sylissäni maailman ihmeellisintä asiaa, siinä oli koko maailma. 

Toinen ihmeellisin asia, hänen veljensä tupsahti perheeseen yhtä spontaanisti kuin sisarensa. Tyttäreni oli 8 kk vanha, kun huomasin olevani raskaana uudelleen - yhtään yrittämättä tai suunnittelematta, hänen aikansa oli tulla. Kaksi aivan hurmaavaa lasta, edelleenkin ihmettelen - olenko oikeasti saanut jotain noin kaunista ja täydellistä? Olen elämälle kiitollinen.

Sen jälkeen en ole raskaaksi tullutkaan, nämä kaksi oli minulle tarkoitettu. Mutta hassua kyllä, "suurperheen" olen saanut uusperheen myötä, vaikka lapsiahan nämä kaksi bonuslasta eivät iältään enää olekaan. Sitten kun nämä neljä aikanaan toivottavasti saavat lapsia, meitä on jo paljon...

Toivon kaikille Äideille, 

tuleville Äideille 

ja Äitiydestä vielä haaveileville

 Ruusunpunaista Äitienpäivää!