perjantai 30. joulukuuta 2011

Joulusta jouluun.

Tänä vuonna joulu todellakin pääsi hiipimään nurkan takaa. Paitsi että säät eivät ole olleet joulufiiliksen syntymiselle otolliset, myös koulu piti huolen siitä, että opiskelijan ajatukset pysyvät tiivisti kouluasioissa vielä viimeisellä viikollakin. Meillä oli kaksi tenttiä, joista viimeisin torstaina, juuri ennen loman alkua. Vaan - joulu tuli sittenkin, vaikka perjantai kuluikin melko tohinassa. Siivouksesta pikkuisen tingittiin, mutta siihen ei kukaan kiinnittänyt joulun aikana huomiota, en edes minä. Osasin kaiketi olla armelias itselleni - sinänsä suotuisa kehitys, vaikka olosuhteet tällä kertaa pikkuisen avittivat siihen suuntaan.
Mutta miten se joulu tulikin niin nopeasti. Joulukuusen koristeita esiin penkoessani päivittelin sitä, että juurihan minä jätin näille haikeat jäähyväiset vuoden alussa. Vakuutin niille, että vielä tänä vuonna tavattaisiin. En kyllä arvannut, että joku varastaisi pari kuukautta välistä ja tapaisimme pikemmin kuin aikaisempina vuosina - siltä minusta vahvasti tuntui. Vai onko tämä juuri sitä, mistä " vanhemmat " ihmiset puhuvat, sitä, että vuodet alkavat kulkea vinhempaa tahtia?
Näistä joulun jälkeisistä päivistä olen nautiskellut - viettänyt hitaita aamuja, kotoillut, jättänyt "oikeat tekemiset" oikeampaan ajankohtaan ( ellei pyykin pesua oteta lukuun), oikaissut ruoanlaitossa, jättänyt alehysterian muille ( auto käytiin kyllä päivittämässä uudempaan versioon), en ole edes päiväksi aukaissut verhoja, vaan olemme hyssytelleet hämärissä vapaaehtoisesti ( toisilla se on ollut pakollista sähköjen puuttumisen vuoksi), unohtanut kasvibiologian portfolion loppuunsaattamisen ensi viikolle - ai että on tehnyt hyvää! Minulla ei nyt ole kiire minnekään. 

Joulu, ollaan vielä hetki yhdessä.



sunnuntai 25. joulukuuta 2011

Mary Did You Know

Marian osa koskettaa näin joulunaikaan äitiä minussa, tunnen empatiaa, voin samaistua hänen hämmennykseensä, kenties neuvottomuuteensakin. Ystävän kautta törmäsin seuraavaan kappaleeseen Youtubessa, sen kauneus kostutti silmät. Jouduin poistamaan alkuperäinen linkin, jossa video pyöri suoraan blogissani, se hidasti blogini latautumista tarpeettomasti, mutta sen pääsee näkemään tämän linkin kautta.
 


  Herkkää Joulunaikaa kaikille !

Joulussa on kyse antamisesta, koskettamisesta, välittämisestä, toivosta.



tiistai 8. marraskuuta 2011

pienesti perillä.


En tiedä, mitä haluan tulevaisuudelta. Ehkä en tiedä vuoden päästäkään. Mutta entäs, jos olenkin jo perillä. Asemalla, jonka nimi on Tämä Hetki. Ehkä minun ei tarvitsekaan vielä tietää sen enempää. Tiesin, että haluan muutosta. Tein ratkaisuja sen saamiseksi. Nyt olen siinä ja sen alussa. Se riittää. Junia tulee ja menee. Hyppään yhteen niistä, kun aika on. Siihen, jonka kyljessä lukee

"Tulevaisuuteen"




tiistai 11. lokakuuta 2011

Keltainen!


Latauksen näyttöviikolle hain sunnuntaina pyöränselästä
- ja keltaisesta!







sunnuntai 9. lokakuuta 2011

Tanskalaistako?

Tyttäreni oli pari viikkoa sitten kansainvälisessä Itämeri-projektissa Tanskanmaalla. Heidän koulustaan sinne lähti kahdeksan oppilasta ja kaksi opettajaa. Mielelläni hänet sinne päästin, tyttönen saisi taas roimasti kokemusta matkaevääksi turvallisissa olosuhteissa ja vielä hyvän asian puitteissa. Niinhän minä luulin. Turvallisuus-seikat tuolla leirillä osoittautuivat jälkeenpäin ( onneksi jälkeenpäin? ) sellaiseksi asiaksi, jota suomalaisena ihmettelen. Selvisi nimittäin, että järjestäjätaho ei ollut laatinut minkäänlaisia sääntöjä eikä olemisenohjeita näille nuorille. He lähtivät olettamuksesta, että osataan käyttäytyä. Ihan hieno luottamuksen osoitus, mutta kääk! Neljäsataa 14-18 -vuotiasta nuorta? Kuinka ihmeessä järjestäjä on uskaltanut ottaa sellaisen vastuun? Vaikka suurin osa osaisikin käyttäytyä, on varmasti joukossa niitäkin, jotka heti käyttävät tilaisuuden hyväkseen - varsinkin, kun mitään ei ole kielletty. En voi kuvitella, että Suomessa, jossa aikuistenkin vastaavilla tapahtumilla on ohjeistuksensa ( vähintäänkin yöksi on määritelty hiljaisuus-aika), tällainen olisi edes käväissyt järjestäjien mielessä. En ollut osannut kuvitella, että näin lähellä meitä ajatellaan asioista niin toisella tavalla.
He majoittuivat taloihin, joissa oli kymmenen 3-4 hengen huonetta. Jo ennen heidän sinne saapumistaan oli heidän talossaan huonejärjestelyt aloitettu uudestaan - alkuperäiset huonejärjestelyt eivät pitäneet paikkaansa enää eikä kukaan aikuinen ollut valvomassa näitä järjestelyjä. Siellä oli ensimmäiseksi tulleet valloittaneet haluamansa huoneet ja nämä viimeiseksi tulleet joutuivat neuvottelemaan järjestyksiä uudelleen. Heidän kielitaitonsa joutui koetukselle jo heti alkuun. Sanottakoon, että heidän omat opettajansa oli majoitettu toisiin taloihin.
Kun neljäsataa tuon ikäistä nuorta viettää neljä yötä ilman sääntöjä samalla alueella, voi helposti kuvitella, että yörauha on ollut vain kuvitteellinen... Alueella oli pidetty bileitä, tyttäreni sanojen mukaan "erikoisia", eikä minun tarvitse paljon kuvitella, mitä erikoista noissa bileissä on mahtanut olla, Tanskassa kun olivat. Eivät he itse olleet niihin osallistuneet ( ja tämän haluan heistä uskoa), mutta tieto niistähän kulkee kulovalkean tavoin. Huoneisiin oli joku saattanut yöaikaan tuoda sinne kuulumatonta väkeä, näin kävi tyttäreni ystävien huoneessa, johon sinne majoitettu latvialainen tyttö oli tuonut epämääräisessä kunnossa olevia aikuisia miehiä. Selvitäpä siinä sitten tilannetta puutteellisella kielitaidolla, se olisi äidinkielelläkin jo haastava tilanne - aikuisellekin, saati sitten 15-vuotiaalle nuorelle. Kysyin, missä oli aikuiset siitä talosta? Jokaisessa talossa kun olisi pitänyt olla aikuinen. Tyttäreni sanoi, ettei siellä juuri aikuisia näkynyt. Voin kuvitella, että tuon ikäisillä on suuri kynnys lähteä hakemaan apua aikuistaholta - leiman saa otsaansa kovin helposti. Joissakin taloissa oli kuitenkin ollut tilanteita (bileitä), joihin aikuiset olivatkin puuttuneet.
Heillä oli aamuisin englanninkielisiä luentoja. Sielläkään ei ilmeisesti tarvinnut noudattaa minkäänlaisia käytöstapoja, sillä sinne oli osa tullut peittojen kanssa ja nukkuneet koko luennon ajan. En voi ymmärtää! Luennolle oli ilmeisesti pakko tulla, muutenhan nuo nuoret olisivat jääneet sänkyihinsä nukkumaan, mutta muuta heiltä ei sitten ilmeisesti vaadittukaan.
Olen kuvitellut, että Suomi on jotenkin löperien käytöstapojen ja vapaan kasvatuksen edelläkävijämaita. Joudun tarkastamaan näkökantaani, sillä tämän välikäden kautta koetun kulttuurishokin jälkeen rakas Suomi tuntuu lintukodolta. Onneksi tuon viikon aikana ei sattunut mitään vahinkoa ja saimme nuoremme ehjinä kotiin. He olivat löytäneet siellä omanhenkisensä porukan, johon oli kuulunut suomalaisten lisäksi ainakin ruotsalaisia ja saksalaisia nuoria. Valokuvista välittyy vahva nuoruuden riemu ja ilo ystävyydestä ja yhdessäolemisesta. He ovat pitäneet yhteyttä toisiinsa matkan jälkeenkin, eilen tapasivat suomalaisella porukalla Helsingissä.

Tyttären matkasaldo jäi vahvasti plussanpuolelle. Äitinä kokoan itseni tuon pienen täräytyksen jäljiltä. Vaikka turvallisuusolosuhteissa olisi mielestäni ollut toivomisen varaa, fiksu tyttäreni selviytyi ilmeisen hyvin ja kasvoi ihmisenä taas monta senttiä. (Äitikin kasvoi.)




lauantai 1. lokakuuta 2011

Niin hehkuvaa...



Syksy on minun vuodenaikani.








perjantai 30. syyskuuta 2011

Kuukausi opiskelijaelämää

Kuukausi on vierähtänyt, työläisestä muovautunut opiskelija. Kuukausi sitten mieli jännityksestä kihisten ajelin kohti Rajamäkeä, mielessä monta suurta kysymysmerkkiä. En enää ihmettele ekaluokkalaisen tunnelmia ennen koulun alkua, parinkymmenen vuoden tauon jälkeen sitä tunsi itsensä melkein ekaluokkalaiseksi. Yllättäviäkin asioita risteili mielessä... saankohan kavereita, sovinkohan joukkoon, mistä löydän luokan... Kerrottakoon, että ensimmäisenä aamuna toteutui pahin skenarioni - myöhästyin koulusta! Olin laskenut ajoajan liian optimaaliseksi enkä ottanut huomioon sitä, että Kehällä tehtävät tietyöt voisivat jotenkin hidastaa matkantekoa...miten typerää. Nolona hipsin takariviin, kun miesopettaja oli jo aloittanut puheenvuoronsa. Taisin jäädä heti mieleen. Senpä jälkeen en ole myöhästynytkään, toistaiseksi ainakaan. Mutta mielestäni ensimmäisenä päivänä myöhästyminen on myöhästymisistä nolointa, olen tehnyt pohjanoteerauksen, luultavasti tulevat myöhästymiset eivät enää tunnukaan miltään.
Eipä silti, ei näitä läsnä/poissaoloja/ myöhästymisiä aikuisopiskelussa niin tarkasti syynätäkään kuin nuorisopuolella. Olette aikuisia - tiedätte, mitä teette. Jos on pois, tietää se omaehtoista opiskelua enemmän. Opiskelutahti on kiivas, 120 ov:ta vuodessa ja kahdeksassa kuukaudessa tietää sitä, että luppoaikaa ei juuri ole. Vauhti, jolla tietoa meihin siirretään, saa toivomaan terveitä päiviä, sitä, ettei tarvitisi olla pois.

Koen olevani vahvasti etuoikeutettu - että minulle on annettu tällainen mahdollisuus! Aikuisopintotuki on mahtava etu, ansiosidonnaisen suuruinen summa. Opiskelu itsessään on ilmaista. Koulukirjoja ei ole pakko hankkia, opetus ei perustu suoraan mihinkään tiettyihin kirjoihin. Kirjalistat meille on toki jaettu, niissä on lueteltu kirjoja, joista saattaisi olla hyötyä. Tähän asti kirjakustannukset ovat maksaneet minulle 10 euroa. Ja aivan huippuetu - ruoka on ilmaista! Meidän ruokaravintolamme tarjoaa kolme eri vaihtoehtoa päivittäin + jälkiruoan ja kahvin. Kaupungin työmuurahaisena minulle käsittämätöntä on myös 50 minuutin ruokatauko ja kaksi 15 minuutin kahvitaukoa päivän mittaan! Lisäksi olemme oikeutettuja koulumatkatukeen. Tästä kaikesta palkaksi saan vielä uuden ammatin -täysin käsittämätöntä. Ainut, josta joudumme maksamaan, ovat näyttötutkinnot. Minullehan suorastaan tuodaan tarjottimella tämä mahdollisuus - ole hyvä ja opiskele!
Toki ahkerasti joutuu tekemään työtä tuon perustutkinnon eteen. Koska opiskeluaika on kutistettu minimiin, tarkoittaa se aktiivista omatoimista opiskelua vapaa-ajalla. Toistaiseksi se ei ole harmittanut yhtään, olen innolla istunut keittiönpöydän ääreen tekemään annettuja opiskelutehtäviä ja vähän ylimääräisiäkin. Opeteltavat kasvilistat meille annetaan pelkkinä listoina...Sambucus racemosa- terttuselja, Viburnum opulus -koiranheisi, Symphoricarpos albus var. laevigatus valkolumimarja ... Niiden avulla ei vielä opi tunnistamaan kasveja toisistaan. Meille järjestetyillä kasvikierroksilla onkin sitten tehty ahkerasti muistiinpanoja noihin listoihin ja itse olen niistä sitten kotona työskennellyt kuvalliset materiaalit, Microsoft Office apunani. Tuntikausiahan siihen on mennyt aikaa, mutta luulen, että siihen panostus kannattaa. Opin parhaiten näkemällä ja tekemällä. Sen lisäksi niistä jää aineistoa jopa kenties työelämääkin varten. Maanantaina on tämän syksyn suurin kasvitentti ( ei toki ainut!), puuvartiset ja perennat, peruslistat. Erikoistumisjaksoilla niitä sitten tulee lisää. Nyt on siis listoilla 144 kasvia, tentiin näistä tulee 30 kasvinäytettä, jotka on sitten tunnistettava suomenkielisine ja tieteellisine nimineen. Ja voi, kun monet lehdet näyttävät samanlaisilta, neulasista puhumattakaan...(nytkin minun pitäisi itseasiassa niitä tankata tämän etäpäivän turvin ja tässä roikun...). Lohdullista on kuitenkin ollut meidän opettajien asenne - näistä ei ole koskaan jäänyt kenenkään valmistuminen kiinni, aina on keksitty keino, jolla toivottominkin tapaus on saatu oppimaan. Eräs opettaja myöskin laski lausahduksellaan rimaa meille, ehkä pingottamaankin taipuvaisille...'ette opiskele näitä elämää, vaan tätä tenttiä varten'. Niin, elämästähän ei sentään ole kyse ja ammattipuutarhureillakin on käsikirjastot käytettävissään, kukaan ei oleta, että puutarhuri osaisi kaikkien kasvien tieteelliset nimet tuosta noin vain ulkoa...

Ihanaa tässä opiskelussa on se, miten teoria ja käytäntö kulkee käsikkäin. Jos lukisin kirjasta, miten lehmus leikataan, kynnys lähteä koskemaan kyseiseen arvopuuhun voisi olla korkea. Nyt kun sen on tehnyt käytännössäkin, siitä on jäänyt muistijälki. Tekemällä oppii, mutta tarvitaan teoriaa, että ymmärtäisi, mitä on tekemässä ja miksi. Leikkaamalla kun ei vaikuteta pelkästään vain ulkonäköön, vaan sillä saadaan kasvin hormonitoiminnassa tapahtumaan toivottuja muutoksia, jotka saavat taas sitten aikaan toivottuja kasvutapahtumia. Olemme tehneet keikkoja ammattipuutarhoille, joissa olemme tehneet mm. juuri noita hoitoleikkauksia ja paakuttaneet taimia. Kova luotto heillä meihin on, kun saamme koskea satoja euroja maksaviin taimiin. Lisäksi olemme käyneet tekemässä yhden istutusalueen Sammattiin - se kertakaikkiaan avasi silmät, tämä on aivan upea ammatti. Kuinka rikkaruohoja umpeen kasvaneesta multa-alueesta tuli siisti, kaunis istutusalue. Olimme kovin ylpeitä itsestämme ja niin olivat opettajammekin. 
ISO kynnys minulle olivat kaikki tekniset laitteet...Mutta niin vain on traktorilla ajeltu ja peruutettu peräkärryn kanssa parkkiruutuun, vaihdettu traktorin kauhaa, otettu multakuormaa kauhalla. Minun oli kovin vaikea nähdä itseni haalariasuisena saviset saappaat jalassa traktorin ohjaimissa ennen opintojen alkua - mutta voi, miten olenkaan nauttinut noista ulkotyöpäivistä! En voi silti sanoa pitäväni noista koneista edelleenkään, varsinkin sarvitraktori eli jyrsin on pelottava rakkine, mutta kynnys on madaltunut. Työasukin on sitä paitsi osoittautunut mitä mukavimmaksi, ei kiristä, ei purista. Naisellisuutta asuuni tuo punaiset Hai-saappaat ;). Näitä ulkotyöpäiviä tulee varmasti ikävä, kun vuoden vaihteessa lähden erikoistumaan kukka- ja puutarhakaupan puolelle, hetkittäin mietin, onko alani sittenkin juuri tuo viherala, jossa työskentely tapahtuu enimmäkseen juuri ulkona... Edes sadepäivät eivät ole haitanneet, vattupuskia leikatessa en edes huomannut sateen ripsivän, vasta jälkeenpäin tajusin asian. Pikkuisen yhdellä keikalla vaan hankaloitti työntekoa, kun lehmuksien latvoja leikatessa kaatosade satoi suoraan silmään, mutta aivan ensiluokkainen, muistiinpainuva ja avartava kokemus se silti oli! Aina ei puutarhurin työolot ole aurinkoisimmat, mutta kun varusteet on oikeanlaiset, ei sadekaan hirveästi haittaa. Ehkä jos viikkokausia joutuisin leikkaamaan lehmuksia kaatosateen säestyksellä, saattaisin ajatella toisin ;).

Ja meidän rakas luokka! Ihana sekoitus eritaustaisia, eri-ikäisiä naisia ja miehiä. Nuorin 19-v ja vanhin reilusti päälle viidenkymmenen. Ihan tulee nyt jo ikävä, kun luokka menee erikoistumisalojen mukaan puoliksi vuoden vaihteessa. Vahvasti alasta kiinnostunutta väkeä, joka paneutuu opiskeluun, mutta antaa myös huumorinkukkien kukkia... Ihan käsittämätöntä käkätystä toisinaan! Niin virkistävää ja antoisaa. Eilen kerroin tyttärelleni meidän tunneista ja siellä opiskelun ohella tapahtuvista asioista, ihmettelin ääneen, miten meidän opettajat välillä jaksaa meitä, meidän kysymyksiä ja mielleyhtymiä, ja esim. meidän eilistä "Strömsö yrttiviljelyohjelmaa - på svenska naturligtvis", joka syntyi yrttiviljelytunnilla tuosta noin vain ' och så har vi persilj här o vi sätter lite mylla i burken och det är så jättekiva och spännande att se hur dom växer' - tyyliin...Tyttäreni, yhdeksäsluokkalainen, totesi "äiti, kuulostaa aivan meidän luokalta...ja te ootte aikuisia!" ja nauroi hersyvästi päälle. Niin, pitäisikö osata käyttäytyä jo aikuismaisemmin, ehkä. Toisaalta, porukkamme ensimmäinen tentti meni parhaiten, mitä koskaan on laitoksen historiassa mennyt... Ehkä tietynlainen luova hulluus ja oppiminen kulkevat käsikädessä, ainakin tässä ryhmässä. Onneksi myös opettajissamme löytyy huumorintajua. Opettajamme ovat todella ammattiaitoista, pitkälle opiskelleita, alallaan arvostettuja ammattilaisia, joiden opetettavana on hienoa olla.
Ehkä jo arvaatkin lopputuleman - opiskelu on ihanaa! Työstressiä katkaisevin vaikutus on ollut ehkä sillä, että monenkymmenen vuoden antamisen jälkeen saakin olla se vastaanottava osapuoli... Minun ei tarvitse juuri nyt tietää kaikkea, suunnitella toimintaa, vetää tilanteita, olla vastuussa muuta kuin itselleni. Tervetullut tilanne. Ja kasvit - niitä katselee ihan eri silmin... ne ovat mielettömän hienoja mekanismeja -  niillä on hormonitoimintaa, puolustusmekanismeja ja ne jopa hengittävät! Olemme toisinaan pohtineetkin, voiko puutarhuri enää ollakaan kasvissyöjä, voiko kaataa sata vuotta kasvanutta puuvanhusta, kun tietää, mitä vaiheita se on käynyt elämänsä aikana läpi ja elää edelleen... ei ainakaan ilman hiljaista hetkeä.

On tehty tutkimus, jossa puutarhurit todettiin onnellisimmaksi ammattiryhmäksi. Tällä hetkellä minun on helppo uskoa siihen, vihreä on ihmiselle hyväksi!

torstai 8. syyskuuta 2011

Ilon ja surun päiviä.

Anteeksi, hyvä blogiväki, etten ole viime viikkoina ollut aktiivinen, en täällä enkä teidän blogeissanne. Asioita tapahtuu joskus niin suurella volyymillä, ettei niitä kykene selvästi jäsentämään, saati tuottamaan järjellistä tekstiä. Tapahtuneet asiat tuntuvat isolta möykyltä, josta ei löydy sitä langan päätä, josta sitä alkaisi purkaa. Kaikki näistä asioista ansaitsisivat oman otsikkonsa, aion silti yrittää saada ne kaikki mahtumaan tähän yhteen. Ne ovat kovin eri sävyisiä tunnelmiltaan, mutta sitähän elämä on, siihen mahtuu kaikki tunneskaalat, ehkä ne mahtuvat siis tähän yhteen kirjoitukseenkin. Aion ainakin yrittää.
Tyttäreni rippijuhlat olivat kauniit, tunnelmaltaan suloiset. Juhlajärjestelyt onnistuivat erinomaisesti, monellakin tapaa. Kovasti jännitin etukäteen sitä, että ensimmäisen kerran minun ja mieheni yhdessäoloaikana myös lasteni isä ja hänen sukunsa ( ihania kummeja lukuunottamatta, heidän kanssaan olemme juhlineet monet juhlat) olivat paikalla täällä meillä, pelkäsin, että tämä seikka toisi ylimääräistä jännitettä juhlaa varjostamaan. Halusin kuitenkin, että me kaikki voisimme yhdessä juhlistaa meille kaikille rakasta nuorta naista, siksi olin valmis ottamaan riskin. Onneksi otin, pääosassa oli todellakin ihana Puolukkaiseni, ei se, mitä vuosia sitten on ihmisten välillä tapahtunut. Ehkä tapahtumista on riittävän pitkä aika, kenenkään mieli ei ole enää akuutisti kipeä, asioihin on etäisyyttä. Tapasin lasteni isän uuden naisystävänkin ja täytyy sanoa, että pidin hänestä kovasti. Hän oli oikein lämpimän oloinen, fiksu ihminen. Ja oma tyttäreni - sen suloisempaa juhlan kohdetta ei olisi voinut sinä päivänä olla! Ihan kuin konfirmaatio olisi herkistänyt kaikki muutkin nuoret, he olivat niin puhtoisia, kauniita kävellessään alboissaan kirkon käytävää. Rippikesä ja konfirmaatio osuvat ehkä juuri oikeaan aikaan nuoren kehityksessä - 15-vuotias, ei enää lapsi, ei vielä aikuinen. Ehkä he tarvitsevat oman yhteisöllisen hetkensä, tiiviin ajanjakson, jolloin he voivat pohtia elämää yhdessä eri kanteilta. Luulen, että siitä riittää evästä pitkäksi aikaa...
Ainoa asia, joka himmensi rippijuhlapäivää, oli tieto, jonka saimme kesken juhan - sillä hetkellä, kun näiden valkoisiin pukuihin pukeutuneiden nuorten ristikulkue lähti kirkon ovelta kohti alttaria, lähti 96-vuotias isoäitini tästä maailmasta. Hyvän, pitkän elämän eläneenä. Olisiko mummo voinut kauniimman lähtöhetken saada, lapsenlapsenlapsi kantaa ristiä konfirmaatiokulkueen kärjessä...haluan ajatella, ettei olisi voinut. Minulle tällä asialla on suuri, symbolinen merkitys, hänet saateltiin matkaan...
Äitini sai asiasta soiton, kun olimme viettämässä juhlaa jo täällä kotona. Hän supatti sen korvaani, päätimme yhdessä, että otamme asian puheeksi vasta juhlan jälkeen - asian julkituominen kesken juhlan ei olisi tuonut mummoa enää takaisin, emme myöskään halunneet tästä ilon juhlasta surun juhlaa, sen aika olisi myöhemmin. Tarvitsin kuitenkin pienen kävelylenkin talon ympäri kootakseni itseni ja voidakseni jatkaa suloisissa juhlatunnelmissa.
En tiedä, aavistiko jokin minussa tämän tulevan. Ihmettelin tyttäreni juhlia valmistellessa, miksi päässäni soi jatkuvasti Arttu Wiskarin "Tuntematon potilas", valmistelinhan iloista juhlaa iloisella mielellä. Öisin, kun heräsin, se soi päässäni, päivisin se säesti leipomisia ja siivousta. Soitin sen Youtuben avulla äidillenikin, hän kun ei ollut koskaan kuullut sitä. Mummon kuolemaa edeltävänä yönä hereillä ollessani kirjoitin mielessäni blogikirjoitusta kaikista isovanhemmistani. Aino-mummosta olisin kirjoittanut ainoana elossa olevana isovanhempanani. En ehtinyt.
Mummo oli jo joitakin viikkoja maannut vuoteessa, monta kymmentä vuotta vaivannut diabetes oli alkanut saada mummosta yliotteen. En silti osannut varautua siihen, että lähtö tulisi näin pian, vaikka arvelimmekin, ettei hän enää parane entiselleen.
Rakas mummo, olisinpa saanut halata sinua vielä kerran. Vaikket ehkä olisikaan minua tunnistanut, muistisi ei aina enää toiminut välttämättä tässä hetkessä, vaikka se hetkittäin olikin kuin partaveitsi. Olisin halunnut kuulla sinun sanovan vielä kerran "...juu..." ja naurahtavan, tavalla, jonka vain sinä osasit. Olit minun viimeinen lenkkini isovanhempiini...sinua on ikävä...

Olin ajatellut tähän kirjoittaa vielä opiskeluista, jotka alkoivat heti tätä voimakkaiden tunteiden päivää seuraavana päivänä. En nyt taida pystyäkään siihen. Mutta vielä minä kirjoitan, niin paljon se on parin viikon aikana ajatus- ja kokemusmaailmaa myllännyt - ja tulee mylläämään. Mutta siitä joskus toisen kerran.

torstai 25. elokuuta 2011

Äkäisen äidin rippiräppi - että muistaisin olennaisen.


Tyttäreni rippijuhlat tulossa on,
pitää siis saada koti kuntohon, jotta
kelpaa ihmisten kahvia juua,
kelpaa vähempikin, äiti, älä siis huua
ja turhaa raivoo,
menee sun vaivannäkös kankkulan kaivoo,
ei ne vieraat kahviansa kylppärissä juo,
kaakelisaumoja ihastele nuo, 
tosi hyvä huomio, siskokulta,
säästyypä ne hermot perheeltä ja multa.
Ihan muu sunnuntaina pääasia lienee,
kaunis tyttäreni sen huomion vienee.
Keskity siis olennaiseen,
tunnelmaan oikeenlaiseen.
Niistä syntyy juhla jonka kaikki muistaa,
hyvin kuitenkin kaikki aina luistaa...


Harmi, ettei tähän saa räppipoljentoa taustaksi ;). No en minä nyt niin äkäinen oo ( ainakaan vielä ), näillä sanoilla haluan vaan viestiä itselleni, että turha ja ylenmääräinen tohotus pois - siitä on seurauksena vain kireä kirskuntaa ja höyryjunamaista puuskutusta äidin suunnalta. Tuo "äkäinen" vaan rimmasi niin hyvin tuohon otsikkoon - eläköön taiteilijan vapaus :). 
Ne kylppärinkaakelisaumat tuli pestyä, samoin keittiön... siskokultani huomautti lakonisesti, että no, siellä kylppärissähän me varmaan sitten ne rippikahveet juodaan...Hassuja ollaan me naiset toisinaan, varmaan harvempi mies alkaisi rippijuhlasiivoukset kaakelisaumoista...? Ehkä saumojen puhtaudella onkin jokin merkitys minulle, siivoan itselleni juhlamielen. Pitää vaan muistaa, että siinä mennään helposti yli ja silloin saattaa olla juhlamieli kaukana. Kohtuus kaikessa, kyseisen juhlan pääasia on kuitenkin aivan jossain muualla.


sunnuntai 21. elokuuta 2011

Aurinkoinen tunnustus!


Sain tässä viikolla Rakkauden talon Paulalta ihanasti ilostuttavan tunnustuksen, siihen liittyen vastailen nyt ensin muutamiin kysymyksiin.


1. Suosikkiväri: Riippuu vähän vuoden ajasta: kesällä turkoosi, syksyllä viinin- ja marjapuuronpunainen, talvella joulunpunainen ja keväällä tuoreen lehden vihreä.

2. Suosikkieläin: Koira vai kissa ... sitäpä en pystykään ratkaisemaan..
  
3. Suosikkinumero: 7 

4. Suosikki alkoholiton juoma: Kivennäisvedet, pelkkä kylmä vesikin käy.
       
5. Facebook vai Twitter: Facebook

6. Intohimoni: Suklaan syönti!

7. Saada vai antaa lahja? Antaa

8. Suosikkikuvio: Sydän       

9. Suosikkiviikonpäivä: Lauantai

10. Suosikkikukka: Tämä on vaikea...hortensia, pioni, kissankello...


Tämä pitäisi jakaa eteenpäin kymmenelle blogistille, jotka tuovat päivänpaistetta arkeeni...Jätän tällä kerralla sen jakamatta, sillä arkea valostuttavia blogisteja olette kaikki! Vaikka aina ei aiheet yhtä auringonpaistetta olisikaan, niin jakamista ja kohtalotoveruutta sekä sympatiaa löytyy blogien maailmasta paljon - se, jos mikä on arkea kannatteleva ja valaiseva asia! Ja miten monet naurut olen blogien äärellä nauranut, itsekseni hihitellyt, viihtynyt juttujen äärellä, inspiroitunut... Siis kiitos teille, jotka arkeanne ruoditte, ajatuksianne jaatte sanoin ja kuvin!

Tämä viikonloppu on ollut varsin tapahtumarikas. Hain äitini junalta meille perjantaina heti töistä päästyäni. Sisareni tyttärineen tuli viimeisen työpäiväni kunniaksi leipomiensa vaniljapullien kanssa iltakylään melkein samalla oven avauksella, kun itse kotiuduimme. Iltaa vietimme iloisesti turisten ja kesäillan leppeydestä nauttien.
Eilen suuntasimme Hämeenlinnaan keskiaikamarkkinoille, tämä oli meille kolmas kerta. Siellä paikan päällä taisi vierähtää peräti kuusi tuntia, nähtävää ja koettavaa riitti, syömingeistä puhumattakaan :). Tapahtuma on tutustumisen arvoinen, hyvin järjestetty tapahtuma, jossa ei ole markkinoille tyypillisiä rihkamamyyjiä lainkaan. Alue on myös aidattu, joten paikalla on vain sinne oikeasti halunneita ihmisiä. Se rauhoittaa kummasti markkina-aluetta, satunnainen läpikulku jää pois eikä häiriköitä ole. Oman viehätyksensä antaa tietenkin historiallinen miljöö - Hämeen linna ja sen puisto virittää kävijän keskiaika-taajuudelle. Ja ne asut - niissä riittää ihasteltavaa. Myös monet kävijät, tyttäreni mukaan lukien, pukeutuvat aikakauden asuihin. Haaveilen itsekin tekeväni sellaisen itselleni vielä joskus. Alueella myös asutaan noiden päivien aikana, monet siellä töissä olevat ovat pystyttäneet asumuksensa alueen laitamille, keskiaikaiseen tyyliin tietenkin. Paikalla on kokonaisia perhekuntia, perheen pienimmilläkin vaatteet ovat asiaankuuluvat. He laittavat ruokansa avotulella ja elävät perhe-elämää - kaiken markkinahälyn keskellä. Lapsiakaan ei ole unohdettu, heille on aivan omaa ohjelmaansa sekä iso leikkipuistoalue alueen laidalla. Ensi vuonna taas uudestaan!
Tänään aamusta kävin äitini kanssa metsässä, vielä riittää mustikoita poimittavaksi ja puolukatkin alkavat olla kohta kypsiä, niistä osa aivan valtavan kokoisia! Tatit puskevat myös esiin sammalen seasta. Metsä on ihmiselle hyväksi - paitsi kuntoa ja happea, metsä tarjoaa tällä hetkellä myös ilmaista väri - ja aromaterapiaa! Harmi, kun kamera jäi kotiin. 
Metsästä kotiuduttuamme kävelimme tallille seuraamaan tyttäreni ensiesiintymistä koulukisoissa. Hienosti hän tsemppasi, alkavasta flunssasta huolimatta. Kotiin tuli haileasilmäinen tyttö, silmistä näki, ettei tyttö ollut ihan kunnossa. Kuumemittari osoitti saman, minkä päälle jo näkikin - kipeänä on. Toivottavasti hän tervehtyy viikon aikana emmekä me muut saa tautia kiusaksemme, viikon päästä kun juhlitaan tämän neitosen rippijuhlia. Huomenna, mutta onneksi vasta huomenna alkaa tämän äidin tsemppiviikko siivouksineen ja leipomisineen, vieraita on näillä näkymin tulossa lähemmäs viisikymmentä, lapset mukaan lukien. Aion silti myös nautiskella, sillä olenhan myös Lomalla :)!


Tyttäreni itse tekemässään keskiaika-asussa.



torstai 18. elokuuta 2011

Haikeutta.


Hauskaa on ollut meillä:
Kuljettu on metsäteillä,
opeteltu syömään ja leikkaamaan saksilla,
leikitty että ajetaan taksilla,
ralliautoja tankattu,
runonpätkiä jankattu.
hypitty suurissa lätäköissä,
hoidettu pipit, kun vanhemmat on töissä,
Vietetty on sinisiä hetkiä,
tehty unimaahan pikkuisia retkiä.
Opittu on asioita maailmasta suuresta:
miten löytyy ötököitä ison puun juuresta.
Kuinka ollaan yhdessä ja ollaan hyvä kaveri,
miten syntyy tarina, jossa uljas ritari,
prinsessoita pelastaa ja lohikäärmeen voittaa,
miten tehdään laulua, jota heinäsirkat soittaa.
Nyt on tullut aika sanoa :  ”Kiitos ja näkemiin!”
Nämä muistot sipaisen kullalla ja talletan ne pankkiin!

***

Huominen on haikea - viimeinen työpäivä nykyisessä toimessani. Vaikka edessä on uutta ja jännittävää, luopuminen vanhasta ei ole helppoa. Tuskin selviän ilman kyyneleitä.
Murusia tulee ikävä.

sunnuntai 14. elokuuta 2011

Kotiseutuni oi!

Heinäkuun lopussa teimme muutaman pikku retken ihan lähiseuduille. Nähtävää riittää, vaikka sille pääkaupunkiseudulla asuvana jostain syystä sokeutuukin. Muutama lähietäisyydellä oleva uusi kohde tuli löydettyä ja yksi uusvanhakin.
Sotungissa on ansioituneen professori Laila Pullisen veistospuisto Nissbackan kartanon mailla. Sotunki itsessään on viehättävää maalaisseutua, siellä ajelee ihan mielellään muutenkin. Emme olleet aikaisemmin törmänneet koko puistoon, mutta kesällä lehdestä, muistaakseni Eevasta, luettu artikkeli Laila Pullisesta houkutteli visiitille. Paikka on viehättävällä tavalla kotikutoinen, teoksia on esillä niin puistossa ulkosalla kuin vanhassa viljamakasiinissa sekä kesäateljeessa. Erityisesti tuo vanha viljamakasiini oli hieno paikka hänen teoksilleen - että joskus on osattu rakentaa niin kaunista, ja pelkästään viljan säilytykseen... Osa teoksista oli koskettavia, puhuttelevia, joiden ääreen jäi toviksi. Osan äärellä en herännyt ollenkaan. En voi väittää olevani suuri taiteen tuntija, joten suotakoon tämä ymmärtämättömyys minulle anteeksi. Hiukan surulliseksi veti havainto, että puisto ja rakennukset ovat joskus nähneet parempiakin päiviä, taiteen tekeminen ei taida olla rahasampo, ei edes, vaikka olisit maailmanlaajuisesti tunnustettu taiteilija. Toisaalta tämä paikan lievä unohtuneisuuden henki oli ehkä se piirre, joka teki veistospuistosta helposti lähestyttävän, matalan kynnyksen paikan, jossa saattoi kuvitella törmäävänsä itse taiteilijaan työssään, viitteitä siitä näkyi siellä täällä. Taiteilijaa emme nähneet, hänen poikansa sen sijaan kyllä. Taiteen kokeminen tavalla tai toisella on aina sielua avartavaa!

           
Surullinen uni. Kuvassa ei valitettavasti näy silmäkulmassa kimalteleva kirkas kivi niinkuin se näkyi luonnossa.


Viljamakasiini.


Taide on heijastuspinta.


Kesäateljee.


Taiteilija on läsnä, vaikkei fyysisesti paikalla.


Nissbackan kartanosta lähdimme ajelemaan umpimähkään, tarkoituksena löytää joku mukava kahvipaikka. Ajelimme Vanhaa Porvoontietä itään päin. Hiukan ennen Söderkulla oli tien varressa kyltti Keidas -nimisestä kahvila/leipomosta. Hidastimme kohdalla ja paikka näytti niin söpöltä, että oli pakko pysähtyä. Söpö se olikin. Vaikutti siltä, että Keidasta pitävä perhe asui samassa pihapiirissä. Siellä täällä tätä pihapiiriä oli pieniä "keitaita" kahvinjanoisen istahtaa. Pihapiiri oli rakennettu satumaisen salaperäiseksi, pienestä myymälästä myyty kahvi oli erinomaista ja leivonnaiset ihan jotain muuta kun kahviloiden hiivainen perusmössö - näissä maistui itsetehty! Tämän paikan muistan tulevaisuudessakin.


Voisi kuvitella, että lapsen mielikuvitus alkaa lentää tässä puutarhassa, kun se sai sen aikaan jopa aikuisellakin.


Pieni yksityiskohta puutarhasta.

Heinäkuun viimeisenä päivänä pistäydyimme meille uusvanhassa paikassa, Koiramäen pajutallilla. Olemme käyneet siellä ennenkin, vanhassa paikassa. Viime talven aikana Koiramäki on siirtynyt uusiin ja tilavampiin maisemiin. Pettyä ei tarvinnut tälläkään kertaa, vaikka paikka oli osin vielä keskeneräinen. Nimestäkin voi päätellä, että Pajutalli keskittyy pajutuotteiden myymiseen, sen lisäksi siellä myydään muutakin piensisustustavaraa ja suloisuuksia. Siellä toimii myös kahvila eikä lapsiakaan ole unohdettu, erääseen aittaan on rakennettu minikahvila, jossa lapset saavat leikkiä vapaasti kahvilaa. Alueelle on rakennettu myös Peikkometsä, sieltä löytyy isoja ja pieniä pajupeikkoja ja heidän asumuksiaan ja jopa peikkojen päiväkoti. Suosittelen lämpimästi kaikenikäisille!


Maalaisromantiikkaa löytyy Koiramäestä runsaasti.


Aittakahvila, lapsille.


Myytävät tuotteet löytyvät päärakennuksen huoneista, viehättävästi aseteltuina.


Peikkometsän polulta.


Aina ei tarvitse lähteä kauas kokeakseen olleensa matkalla.



Elokuisia ajatuksia.

Hmm. Kovin hiljaista näytti olevan blogissani vuosi sittenkin. Onkohan blogielämässä jokin oma biorytminsä tai vuosisyklinsä, joka toistuu vuodesta toiseen. Ehkä elokuu on ponnistusten kuukausi, minulla ainakin lähestulkoon aina alkaa syksyn aherrus silloin ja elämänrytmi rukataan uusiksi kesän jälkeen. Aikaa blogeiluun ei tunnu oikein löytyvän, muut asiat menevät sen edelle.
Nautin kovasti siitä, että lämpötila muuttuu minulle siedettävämmäksi, huomaan viettäväni ehkä jopa enemmän aikaa ulkona kuin keskikesällä. Helteet tekevät minusta hitaan, flegmaattisen. Mutta annas, kun lämpötila laskee alle hellerajan ja pikkuisen tuulee ( tai vähän enemmänkin, pidän tuulesta)...minusta voi löytyä jopa puuhakas ihminen.
Vaikka työrupeama alkaakin, tosin nyt vain muutamaksi viikoksi, nautin elokuusta. Muistan lapsuudesta sen tunteen, kun palasimme neljän viikon mökkilomalta kotiin. Oli ilta heinä-elokuun taitteessa, lempeä ilta-aurinko paistoi aina, joskus oli sade rei´ittänyt pihahiekan...mutta se tuoksu. Kotiin paluun tuoksu. Ihan erilainen kuin kesäntuoksu. Kypsä, syksyä enteilevä sellainen. Se tiesi kesän aikana kotiin kertynyttä, lukematonta postikasaa Hevoshulluineen ja Akkareineen, koulureppua, uutta penaalia, viileitä aamuja, jolloin polkaistaisiin pyörällä kouluun halki usvapeitteisten peltojen, niitähän lakeuksilla riitti. 
Samanlaisen kokemuksen sain ensimmäisenä työaamuna pari viikkoa sitten, kun polkaisin pyöräni vauhtiin viiden jälkeen aamulla. Aurinko nousi yhtä uneliaan hitaasti metsän takaa, kuin minä olin noussut juuri hetki sitten peittoni alta. Elokuun aurinko on lempeämpi kuin heinäkuinen, totesin. Sen valo on paljon pehmeämpää, viipyilevämpää kuin heinäkuun joskus jopa aggressiivisen terävästi piirtävä valo. Pelloilla keikkui vielä usvahöytyviä, olivat jo aikeissa vetäytä pois nousevan auringon tieltä. Elokuun tuoksu, jossa aistii kypsän viljan ja sienimetsän, kosteat pellot ja sammalmättäät, kutkutteli hajuaistia. Tunsin oloni onnellisen turvalliseksi, tässä kaikessa on jotain niin tuttua. Sama odotuksen jännitys kuin silloin lapsena. Olen uuden edessä.




keskiviikko 27. heinäkuuta 2011

Äitiyden kipupisteissä, osa 3: synttärit peruttu!

Nuorempi lapsistani täyttää tänään 14-vuotta. Kovasti odotettu päivä, tuon ikäisenäkin. Asianmukaisesti lähetin lähisuvulle kutsua tekstarilla hyvissä ajoin. Viime viikolla olin teinieni kanssa risteilyllä ja siellä otin puheeksi sukulaissynttärien järjestelyn. Halusin saada tietooni heidän mielipiteensä kyseisestä juhlasta, miten kokevat, haluavatko vielä niitä järjestettävän. Olen aina halunnut taistella sitä sitkää (suomalaista?) kirjoittamatonta lakia vastaan, että synttäreiden järjestäminen olisi lopetettava jossain tietyssä iässä. Jotenkin tuntuu, että kun lapsi on täyttänyt noin 10-v, muutamien ihmisten sivulauseissa saa ymmärtää, että ai, vieläkö niitä juhlia järjestetään? No, minä olen järjestänyt, osin siksi, että juhlien järjestäminen on mielestäni pääosin hauskaa ( vaikka en useinkaan ole onnistunut niiden järjestämisessä  
ilman vähintäänkin yhtä ärähdystä...) ja minusta on hauskaa, että ihmisiä on kokoontuneena yhteen. Synttärit ovat mielestäni parempi syy kutsua väkeä koolle kuin esimerkiksi juhannus. Voihan sitä ilman syytäkin ihmisiä kutsua koolle, käytäntö on vaan osoittanut, ettei sellaisia kutsuja juurikaan satele eikä kovin monesti ole itsekään tullut järjestettyä sellaisia. Pirkka-kutsut  järjestin kerran, mutta silloinkin syynä oli Pirkka -laitoin ruokaa Pirkan resepteillä, Eloisen koekeittiö. Hauskat oli juhlat, mutta onko Pirkka sen parempi syy kuin jonkun henkilön syntymäpäivä. Ei minusta. Tiedän, että osa ihmisistä ajattelee, että synttärit järjestetään lahjojen saaminen mielessä. Onko sitten paha asia muistaa toista syntymäpäivänä... ei minusta. Maailman paras syy muistaa toista. Oli sitten minkä ikäinen hyvänsä. Meillä ei lahjat ole koskaan olleet kenellekään taloudellinen rasite, lahjat on pidetty erittäin kohtuuhintaisina. Moneen vuoteen meidän lasten sukulaissynttärit eivät myöskään enää ole olleet perinteiset lastenjuhlat ilmapalloineen sun muineen, vaan kahvia ja virvokkeita on tarjottu oheissyömisineen rupattelun ohessa.
Eksyin näköjään aiheesta ja voi olla, että olen väärässä tuntemuksineni. Juttelin siis lasteni kanssa laivasyöminkien ääressä aiheesta. Olin yllättynyt, kun kumpikin oli sitä mieltä, että ensi vuonna ei enää tarvitsisi juhlia järjestää. Sovimme siinä kuitenkin, että nämä juhlat vielä järjestettäisiin, olinhan laittanut jo kutsut ihmisille. Asia nousi vielä pöytäpuheisiin kotiin palattua ja nuori mieheni ilmaisi, ettei hän nyt tiedä, haluaako edes tänä vuonna juhlia synttäreitään isolla joukolla -ovat kuulema vähän rasittaviakin juhlia. Äidin päässä alkoi ajatusmylly raksuttaa... eihän niitä nyt äidin mieliksikään tarvitse järjestää... kauheaa, jos/ kun he eivät koekaan niitä niinkuin minä, mukavina hetkinä tavata rakkaita...eivätkö he ole kehdanneet sanoa sitä minulle aiemmin, ovatko ajatelleet, että äidin mieli pahoittuisi siitä. Ensin ajoin kuitenkin linjaa, että nämä juhlat järjestettäisiin, sillä olin jo kutsunut ihmisiä paikalle. Kymmenen minuutin kuluttua sulateltuani asiaa kysyin häneltä kuitenkin, että haluaako hän, että juhlat perutaan. Kyllä hän halusi. Äiti otti kiltisti kännykän käteen ja naputteli synttärienperuutuskutsut. 
Sattui. Aika kovastikin. Nytkö niiden aika onkin jo ohitse? Kipuilin asiaa sen illan, en ollut oikein "tavattavissa". Olin vajonnut omiin ajatuksiini, menneisiin vuosiin, järjestettyihin juhliin.  Nyt en enää järjestä lapselleni synttärijuhlia. Jos joku joskus järjestää, niin se on sitten seuraavaksi hän itse. Tyttäreni onkin jo muutaman kerran järjestänyt itse omat kaverisynttärinsä, poika ei niistä ole välittänytkään enää muutamaan vuoteen. Hän on vienyt pari kaveriaan elokuviin tai käynyt Lintisllä heidän kanssaan synttärien merkeissä. Mutta - viime keväänä järjestetyt tyttäreni sukulaissynttärikutsut jäivät siis viimeisiksi järjestämikseni sukulaissynttäreikseni. Tuntui lopulliselta. Enhän edes hoksannut niitä järjestäessäni ajatella ja surra, että ne olisivat kenties viimeiset. Kuvittelin, että pojalle nyt ainakin järjestettäisiin vielä 14- ja 15- vuotisjuhlat ihan tasapuolisuuden vuoksi, niinkuin siskolleenkin. Se ei mennytkään niin. Missä vaiheessa putosin kelkasta? Äiti parka, et ole tajunnut lastesi ajaneen jo sinun juhliesi ohitse, soimasin itseäni. Onneksi edes nyt tajusin kysyä asiaa heiltä itseltään. Vaikka kipeää tekikin, halusin kunnioittaa poikani omaa näkemystä, asia ei ole hänelle ajankohtainen. Ehkä tuon ikäinen kokee synttärijuhlat jopa nolona, tunsin poikani äänessä jonkinasteista helpotustakin, kun päätimme perua juhlat. Kammottavinta olisi, että niitä itsepintaisesti järjestettäisiin vain, koska äiti niin haluaa ja se on hänelle tärkeää.
Lapseni ovat kasvaneet, äidin täytyy kasvaa myös. Äidin kasvusta kivuliasta tekee se, että se on joskus kovin nopeaa ja repivää. Tuleehan juhlia järjestettäväksi, rippijuhlia ja lakkiaisia - toivottavasti, lohdutan itseäni. Eilen huomasin ajattelevani, että toisaalta on ihan helpottavaa, ettei näillä helteillä tarvinnut leipoa hullun kiilto silmissä. Leivoin vain yhden, meidän perheen kokoisen kakun. Josta tosin sisar lapsineen tuli syömään kanssamme osan :). Poikani tarkisti eilen illalla myös, että saahan hän vielä kuitenkin herkkuaamupalan sänkyyn. Toki sai, siitä traditiosta ei tarvitse luopua, meillä sen saa kaikki juhlapäivänään, äitikin.


14-vuotiaani silloin ekaluokkalaisena.

lauantai 23. heinäkuuta 2011

Birk.

Lähdin tänään tyttäreni kanssa sangot keikkuen vadelmametsään. Alkumatkassa, pikkumetsässä, meille huusi pieni, reipas ääni jostain risukosta : "mihinkäs tytöt on menossa?". Tytöt...hih, minäkin yli nelikymppinen nainen... Vadelmapuskien seasta nousi pieni, vaaleakiharainen pää. Vastasin tietenkin asiaankuuluvasti, että vadelmia ollaan menossa poimimaan. Tuo tuntematon pikkumies huusi, että hänkin on niitä poimimassa ja hän tietää monta paikkaa, missä niitä on, että siitä kun käännytte, niin sieltä niitä löytyy. Kiitos neuvoista vastasin ja jatkoimme eteenpäin. Kohta kuului metsän seasta kahinoita ja tuo pienimies tuli puskien seasta luoksemme muki kädessään "hei, eikös me äsken jo tavattu". Juu, kyllä tavattiin. Tuo hassu, puhelias ihminen johdatti meitä tietämiensä hyvien vadelmapuskien luokse. Hän kertoi meille, miksi parhaiden vadelmapaikkojen luona on aina nokkosia... No siks, kun ne nokkoset on vadelmien vartijoita, ne vartioi, ettei kukaan pääse poimimaan niitä. Hän kyllä tietää, tämä on totuutta. Mielelläni tuon selityksen uskoin - niinhän sen tietenkin täytyy olla :). Tämä pieni mies oli selvästi sinut metsän kanssa, kulkenut siellä ennenkin. Jatkoimme matkaa isoon metsään, jonne tuo ilosilmäinen pienimies ei voinut meitä tietenkään seurata. Tällä "Birkillä", siksi hänet mielessäni ristin, kun oli ikää 7-vuotta., Borkanlinnassa häntä varmaan odotettaisiin jo...
Ikimuistoinen tästä retkestä oli tuleva muutenkin. Enpä olisi huomautellut kuumuudesta, jos olisin tiennyt, mitä oli tulossa. Sade. Se tuli konkreettisesti puun takaa. Ei mitään ennusmerkkejä. Ensin satoi ihan kevyesti, suloinen pieni, lämmin kesäsade ei haittaisi, lähdimme kävelemään kotia kohti. Sanoinkin tyttärelleni, että onneksi ei sada tämän enempää. Ihan kuin sade olisi tämän kuullut, sillä vastauksena toteamukselle sateen volyymi kasvoi aivan kuin hanaa olisi käännetty isommalle. Hahaa, eikö muka haittaa? Sateesta löytyi vielä ekstravolyymikin, en ole ennen uinut vaatteet päällä, mutta tämän jälkeen voin sanoa tietäväni, miltä sen jälkeen tuntuu. Eteenpäin oli vaikea nähdä, sillä vettä tirskui silmistä joka silmän räpäyksellä, polut näyttivät samanlaisilta, teimme pienen harhalenkinkin. Vaatteet liimaantuivat ihoon kiinni, varpaat uiskentelivat märissä kengissä. Hihittelimme tilanteen koomisuutta. Eipä ollut enää kuuma! Ja kun pääsimme kotiovelle, sade loppui. Niinpä tietenkin. Ihan varmasti Joku teki tämän tahallaan....
Vaatteet saimme vääntää kuivaksi, ne oli pakko riisua tuulikaappiin eikä ilman pyyhettä ollut asiaa muualle asuntoon. Marjaämpäreistä kaadoimme vettä, saaliis oli pakko kaataa siivilään kuivumaan. Saaliin lisäksi saimme mukaan jotain muutakin - hauskan muiston talven varalle! Ehkä tyttäreni muistelee tätä vielä aikuisenakin, muistatko äiti sitä yhtä marjareissua...
Olen onnellinen, että tuli lähdettyä. Kohtaaminen tuon sadunomaisen, mutta todellisen miehenalun kanssa kohotti tunnelmaa tällaisena päivänä, kun maailma on surrut. Norjassa tapahtunutta ei voi eikä saa unohtaa. Silti - eteenpäin on mentävä ja luotava turvallisempaa maailmaa, jossa ihmiset välittävät toisistaan, itsemme ja näiden pienten Birkien ja Ronjien vuoksi. Meille on annettu aarteita suojeltavaksemme - pidetään pienistä huolta.

tiistai 19. heinäkuuta 2011

Se juoksee sittenkin...

Siis minä. Tartuin kesäkuun alussa haasteeseen - tästä sohvaperunasta muokattaisiin "juoksija". Olen sitä aiemminkin yrittänyt joitakin kertoja, varmaan ei edes tarvitsisi sanoa, että ovat yrityksiksi jääneet. Olen yrittänyt haukata liian isoa palaa, odottanut itseltäni liikaa liian pienessä ajassa ja niinpä olen turhautunut, kipeytynyt ja haaste on voittanut minut. Sellainen ei kovin nosta itseluottamusta ja ajatus juoksemisesta jää tauolle pitkäksi aikaa - ei ole minun lajini! Silti - jossain aivojeni mutkaisissa sopukoissa sitkeästi elää mielikuva kepeistä askelista rahisevalla hiekalla, tuulessa liehuvista hiuksista, voiman tunteesta kropassa, tasaisesta, määrätietoisesta hengityksestä, kevyesti rullaavista kilometreistä...
Sitten, sopivasti juuri kun tuo mielikuva jälleen alkoi nousta tietoisuuteen, törmäsin Uuden kuun aikaan blogissa postaukseen, joka puhalsi tuon mielikuvan henkiin. Sohvaperunan juoksukoulu. Se voisi onnistuakin... Viikon verran ajatusta muhittelin, eihän vaakaihmisen sovi lähteä soitellen sotaan, sitten rohkeasti tulostin ohjeet netistä ja aloin tutustua sen askeleisiin. Aiempia juoksuohjelmia lukiessa oli tullut hiki pintaan jo pelkästä lukemisesta...ensimmäinen päivä: puoli tuntia kevyttä intervallijuoksua... juu ei. Intervallit soisi korvissa jo muutaman minuutin jälkeen. Sitä paitsi, kuinka yksikään juoksuaskel voisi ensimmäisenä päivänä olla kevyt...!
Tämän ohjelman ehdoton koukku minulle oli se, että se lähtee oikeasti pienestä liikkeelle. Viisi minuuttia kävelyä, kaksi minuuttia juoksua, pidä tauko, käänny ja sama takaisin. Ei kuulosta pahalta, selviän varmasti hengissä, vaikka pahalta saattaa tuntuakin tuo juoksuosuus, käveleminenhän ei ole minulle ongelma. Tuumasta toimeen ja lenkkarit jalkaan. Ei haittaa, vaikka lenkkarini eivät ole enää uudet ja unohtuivat talveksi terassille, kun lumi tuli niin varhain. Laadukkaat kengät, muutama vuosi sitten ostettuna maksoivat jo silloin yli sata euroa. Ostin ( mieheni maksoi ) silloin riittävän hyvät kengät, etten voisi ainakaan kenkiä syyttää siitä, että juoksu ei maistu. Nyt olisi hyvä tilaisuus lunastaa kilometreillä tuota rahallista panosta takaisin, mitä enemmän niillä juoksen, sitä halvempia kilometrejä!
Mukavalta tuntui. Vaikka hengästyin ja hiki tuli, olo ei ollut epämiellyttävä, en ollut kuoleman kielissä. Ei ollut kiusausta vetää yli, minähän noudatan nyt ohjelmaa. En saa juosta tämän enempää. Seuraavana päivänä teki mieli lenkille, mutta vuorossa oli puoli tuntia kävelyä... sitten olikin jo vapaapäivä. Voi, miten vapaapäivä tuntuikin ansaitulta ja hyvältä :). Viikko meni kivuttomasti. Sitten tulinkin kipeäksi. Muutama viikko meni taudin seilatessa edes takaisin, parempina päivinä käväisin ohjelmassa, huonolta tuntui. Aiemmin juoksuharrastus olisi ehdottomasti tyssännyt tähän. Piste. Ei tästä mitään tule. Vaan nyt, yllätin itseni täysin - pomppasin takapakin yli. Selitin itselleni, että niitä tulee aina ja kaikille, parempi tottua niihin jo nyt ja jatkoin kiltisti ohjelmaa kakkosviikosta. Mieli teki kyllä mennä jo kiireellä eteenpäin seuraaviin viikkoihin, olinhan tautiviikkoina niillä kerroilla, kun juoksemaan lähdin, tahkonnut tuota kaksi minuuttista, oikeasti minun pitäisi olla jo viikolla neljä vähintäänkin... Silti ja onneksi, jatkoin viikolta kaksi. Hoin itselleni: älä ahnehdi liikaa, tässä on hyvä, hiljaa hyvä tulee.
Nyt olen jo viikolla viisi eikä loppua näy. En voi sanoa vielä täysin koukuttuneeni juoksemiseen, mutta olen päättäväinen. Eilen juoksin jo 15 minuuttia enkä kuollut siihenkään, yllätyin siitä, että minuutit tuntuivat lyhyiltä. Tunnustan, ne ovat tuntuneet välillä pitkiltäkin. Varsinkin, kun askel-laskuri pyörähti päässäni käyntiin saman tien, kun aloin juosta...yk-si, kak-si, kol-me...nelkyt-yks,nelkyt-kaks... äh, miten ärsyttävää. Sain todella tehdä töitä, että sain tuon laskijan hiljenemään. Eilen huomasin, että laskuri oli vaiti koko matkan, ajattelin aivan muita asioita... Vau! Kuuntelin hengitystä, vaikkakin se kuulosti omiin korviin äänekkäältä, se kuulosti tasaiselta... ei epätoivoista, epätahtista, hallitsematonta hönkimistä...minunko hengitys tämä on? Jo sen kuulemisen vuoksi on tämä on kannattanut! Askel ei vielä kuulosta keveältä eikä rullaavalta, kovin on raskaankuuloinen juoksija, eikä varmasti näytä hyvältä eikä teknisesti taitavalta - vaan en välitä siitä, joskus vaan bussipysäkin plekseistä vilkaisen pandamaisesti lyllertävää naishahmoa ja vedän vatsan sisään. Näillä mennään, mitä on. Mielessä välkkyy lokakuinen Maltan matka ja haavekuva siellä juoksevasta naisesta. Se olen minä.

maanantai 18. heinäkuuta 2011

Mistä on ihanat kesälomareissut tehty...?


Without so many words...


















torstai 30. kesäkuuta 2011

Lomalle...ja uusille urille!

Tänään on lomani ensimmäinen päivä, voi mikä fiilis! Sitä tosin hiukan himmentää monta viikkoa vähän väliä tullut ja mennyt flunssa - nyt on taas tulovuoro, lämpöä muuallakin kuin säässä. Huomenna suuntaamme viikoksi jo melkein omalta tuntuvalle, tutulle mökille Puumalaan. Sieltä teemme perinteisen kesälomakierroksen mieheni ja minun vanhempien luona, Itä-Suomen kautta Pohjois-Pohjanmaalle. Nyt vaan ei millään jaksaisi pakata ja laittaa kotia lähtökuntoon. Vielä kun tuo "matkapahoinvointikin", jota koen aina ennen matkaa, meinaa nostattaa päätään. Sellainen kiukkuinen mieliala kaikesta siitä, mitä pitäisi vielä tehdä, että olisimme valmiina ja autoon pakattuina. Yritän rauhoittua. 
Muutoin on mieli onnellinenkin. Juuri ennen lomalle jäämistä sain tiedon, joka vaikuttaa lähitulevaisuudessa. Syksyllä odottaa minua aivan uusi vaihe, aikuisopiskelu. Monen vuoden jahkailun jälkeen otan askelen kohti unelmaa. Muutama viikko töitä loman jälkeen ja sitten lähden opiskelemaan kauppa-alan puutarhuriksi! Iso ja rohkea askel, niin henkisesti kuin taloudellisestikin. Hiljaista surutyötä olen tehnyt pitkin kevättä jättäessäni vanhan uran ainakin hetkeksi tauolle, mutta nyt voin sanoa, että iloitsen saamastani mahdollisuudesta. Portti puutarhan salaisuuksiin on auki.


Siirryn pullakahveille laiturin nokkaan - huomenna!


maanantai 27. kesäkuuta 2011

Metsä lumoaa


Hentoinen valon siivu saa metsän huohottamaan salaisuuksia...



...pitkät ja hoikat raajat vilisten juoksee metsän konkkeloinen väki katseilta suojaan.

perjantai 24. kesäkuuta 2011

Keskikesän juhlaa!

 

 En ole pessyt saunaa enkä jynssännyt keittiönkaapin ovia. En ole myöskään vaihtanut ikkunoihin kesäverhoja enkä lattioille puhtaampia mattoja ( minulla ei ole sellaisia ). En ole vaihtanut hyllypapereita (niinkuin äidilläni on tapana tehdä ). En ole keitellyt juhannusheraa yötä myöten, niinkuin ikiäitini tekivät (sen maku kielelläni toivoisin vielä opettelevani sen tekemisen taidon). En ole kantanut nuoria koivunrunkoja portaikon eteen ( sellaista tuskin edes saisi täällä tehdä). Keveällä kesäsiivousotteella ajattelin kotiani sipaista, sitten laskeudun juhannuksen viettoon, nautin siitä kesäsäästä, jota meille tänä juhannuksena tarjotaan, rakastan läheisiäni, syön hyvin, ulkoilen ja nukun päiväunia sopivassa rytmissä, mosaiikinteko välineet voisin kaivaa esiin. Ajattelin katsella maailmaa uusista näkövinkkeleistä, muistella menneitä ja haaveilla tulevasta...


Kaunista Juhannusaikaa kaikille!


maanantai 20. kesäkuuta 2011

Pausella.


Blogissani on ollut näköjään paussi, ei suunniteltu sellainen. Elämä ei silti ole ollut pausella, tapahtumaa ja kesäistä oloa on riittänyt, sanat eivät vaan ole ehtineet tänne asti. Joskus näin. Onneksi tämä blogi pysyy täällä ja odottaa hetkeä, jolloin olen kypsä tuottamaan tekstiä. Päässä sitä on välillä ihan tungokseen asti, siksiköhän ne eivät tänne pääsekään, kun ne eivät osaa päättää, mikä niistä tulisi ensin. Ne yrittävät kaikki yhtäaikaa ulos ja jumittuvat oviaukkoon - eihän sellaisesta mitään tule, ainakaan mitään järjellistä ja loogista. Yksi ajatus huutaa asiaansa kuuluville ja toinen yrittää vakuuttaa omansa tärkeyttä. Kolmas punkee noiden kahden yli väkisin ja neljäs odottaa hetkeä, jolloin nuo kolme väsähtävät hetkeksi ja käyttää niiden heikon hetken hyväkseen ja juoksee längistä läpi...Koittakoon nyt rauhassa asettautua kiltisti sivistyneeseen jonoon, ennemmin en kirjoita niistä yhtään mitään.

Viikkoihin on sisältynyt niin juhlaa kuin arkista touhuakin, kohtaamisia ja yksinolon hetkiä. Yksin vietin aikaa yhden viikonlopun verran ja sain tuulikaapin vihdoin maalattua. Maalit olivat odottaneet yli puoli vuotta rapun alla - hiljaa hyvä tulee, sanoisin. Kumma, miten tuollaisesta ryhdistäytymisestä saa kummasti puhtia, monta muutakin pitkään odottanutta asiaa sain sen voimin tehtyä. Toinen remonttikohde on ollut terassin valokate. Vanha pois, rakenteiden pesu ja maalaus, uuden laitto. Siinä hommassa olin tosin vain aputyttönä ja turvallisuusvastaavana, mies hoiti kiipeilyn ja työn.

Juhliakin on ollut, kahdet ylioppilasjuhlat, yhdet 50-v ja yhdet 1-v -juhlat - merkittäviä etappeja ihmisen matkan varrella kaikki. Yksi etappi, tai pikemminkin alkupamaus kesään ja tulevalle perinteelle oli Prinsessojen Pyrähdys (syntyhistoria täällä), joka käveltiin helteisessä säässä hien valuessa noroina pitkin ohimoa ja selkää. Hiki huuhdeltiin Mäkelänrinteen uimahallilla ja kankeutuneita jäseniä hyviteltiin porekylvyllä. Vatsat saivat täydennystä ja onnistuneelle päivälle nostettiin mansikkamargarita maljat Santa Fe:ssä. Matkaa kertyi noin 18 km. Jotain terapeuttista usean tunnin kävelyssä oli, tasaisessa askelten rahinassa kaunista joenvartta seuraillen oli helppo tutustua itselle uusiin ihmisiin, avoimuus oli käsinkosketeltavaa. Jalat painoivat, mutta mieli keveni. Santiago De Compostela minikoossa. Reppuun piti mahduttaa kaikki, mitä sen päivän aikana tulisi tarvitsemaan ja se myös piti kantaa mukana. Tästä on vielä kovasti matkaa tuohon aitoon Compostelaan, ihmettelen, miten kuukauden aikana tarvittavat tavarat kaikki mahdutetaan yhteen selässä kannettavaan reppuun. Ehkä se joskus minulle vielä selviää. Lopputulema: tälle Prinsessojen Pyrähdykselle seuraa ehdottomasti jatkoa, ensi vuonna isommalla joukolla!



Hurraa tytöt, me teimme sen!