keskiviikko 27. heinäkuuta 2011

Äitiyden kipupisteissä, osa 3: synttärit peruttu!

Nuorempi lapsistani täyttää tänään 14-vuotta. Kovasti odotettu päivä, tuon ikäisenäkin. Asianmukaisesti lähetin lähisuvulle kutsua tekstarilla hyvissä ajoin. Viime viikolla olin teinieni kanssa risteilyllä ja siellä otin puheeksi sukulaissynttärien järjestelyn. Halusin saada tietooni heidän mielipiteensä kyseisestä juhlasta, miten kokevat, haluavatko vielä niitä järjestettävän. Olen aina halunnut taistella sitä sitkää (suomalaista?) kirjoittamatonta lakia vastaan, että synttäreiden järjestäminen olisi lopetettava jossain tietyssä iässä. Jotenkin tuntuu, että kun lapsi on täyttänyt noin 10-v, muutamien ihmisten sivulauseissa saa ymmärtää, että ai, vieläkö niitä juhlia järjestetään? No, minä olen järjestänyt, osin siksi, että juhlien järjestäminen on mielestäni pääosin hauskaa ( vaikka en useinkaan ole onnistunut niiden järjestämisessä  
ilman vähintäänkin yhtä ärähdystä...) ja minusta on hauskaa, että ihmisiä on kokoontuneena yhteen. Synttärit ovat mielestäni parempi syy kutsua väkeä koolle kuin esimerkiksi juhannus. Voihan sitä ilman syytäkin ihmisiä kutsua koolle, käytäntö on vaan osoittanut, ettei sellaisia kutsuja juurikaan satele eikä kovin monesti ole itsekään tullut järjestettyä sellaisia. Pirkka-kutsut  järjestin kerran, mutta silloinkin syynä oli Pirkka -laitoin ruokaa Pirkan resepteillä, Eloisen koekeittiö. Hauskat oli juhlat, mutta onko Pirkka sen parempi syy kuin jonkun henkilön syntymäpäivä. Ei minusta. Tiedän, että osa ihmisistä ajattelee, että synttärit järjestetään lahjojen saaminen mielessä. Onko sitten paha asia muistaa toista syntymäpäivänä... ei minusta. Maailman paras syy muistaa toista. Oli sitten minkä ikäinen hyvänsä. Meillä ei lahjat ole koskaan olleet kenellekään taloudellinen rasite, lahjat on pidetty erittäin kohtuuhintaisina. Moneen vuoteen meidän lasten sukulaissynttärit eivät myöskään enää ole olleet perinteiset lastenjuhlat ilmapalloineen sun muineen, vaan kahvia ja virvokkeita on tarjottu oheissyömisineen rupattelun ohessa.
Eksyin näköjään aiheesta ja voi olla, että olen väärässä tuntemuksineni. Juttelin siis lasteni kanssa laivasyöminkien ääressä aiheesta. Olin yllättynyt, kun kumpikin oli sitä mieltä, että ensi vuonna ei enää tarvitsisi juhlia järjestää. Sovimme siinä kuitenkin, että nämä juhlat vielä järjestettäisiin, olinhan laittanut jo kutsut ihmisille. Asia nousi vielä pöytäpuheisiin kotiin palattua ja nuori mieheni ilmaisi, ettei hän nyt tiedä, haluaako edes tänä vuonna juhlia synttäreitään isolla joukolla -ovat kuulema vähän rasittaviakin juhlia. Äidin päässä alkoi ajatusmylly raksuttaa... eihän niitä nyt äidin mieliksikään tarvitse järjestää... kauheaa, jos/ kun he eivät koekaan niitä niinkuin minä, mukavina hetkinä tavata rakkaita...eivätkö he ole kehdanneet sanoa sitä minulle aiemmin, ovatko ajatelleet, että äidin mieli pahoittuisi siitä. Ensin ajoin kuitenkin linjaa, että nämä juhlat järjestettäisiin, sillä olin jo kutsunut ihmisiä paikalle. Kymmenen minuutin kuluttua sulateltuani asiaa kysyin häneltä kuitenkin, että haluaako hän, että juhlat perutaan. Kyllä hän halusi. Äiti otti kiltisti kännykän käteen ja naputteli synttärienperuutuskutsut. 
Sattui. Aika kovastikin. Nytkö niiden aika onkin jo ohitse? Kipuilin asiaa sen illan, en ollut oikein "tavattavissa". Olin vajonnut omiin ajatuksiini, menneisiin vuosiin, järjestettyihin juhliin.  Nyt en enää järjestä lapselleni synttärijuhlia. Jos joku joskus järjestää, niin se on sitten seuraavaksi hän itse. Tyttäreni onkin jo muutaman kerran järjestänyt itse omat kaverisynttärinsä, poika ei niistä ole välittänytkään enää muutamaan vuoteen. Hän on vienyt pari kaveriaan elokuviin tai käynyt Lintisllä heidän kanssaan synttärien merkeissä. Mutta - viime keväänä järjestetyt tyttäreni sukulaissynttärikutsut jäivät siis viimeisiksi järjestämikseni sukulaissynttäreikseni. Tuntui lopulliselta. Enhän edes hoksannut niitä järjestäessäni ajatella ja surra, että ne olisivat kenties viimeiset. Kuvittelin, että pojalle nyt ainakin järjestettäisiin vielä 14- ja 15- vuotisjuhlat ihan tasapuolisuuden vuoksi, niinkuin siskolleenkin. Se ei mennytkään niin. Missä vaiheessa putosin kelkasta? Äiti parka, et ole tajunnut lastesi ajaneen jo sinun juhliesi ohitse, soimasin itseäni. Onneksi edes nyt tajusin kysyä asiaa heiltä itseltään. Vaikka kipeää tekikin, halusin kunnioittaa poikani omaa näkemystä, asia ei ole hänelle ajankohtainen. Ehkä tuon ikäinen kokee synttärijuhlat jopa nolona, tunsin poikani äänessä jonkinasteista helpotustakin, kun päätimme perua juhlat. Kammottavinta olisi, että niitä itsepintaisesti järjestettäisiin vain, koska äiti niin haluaa ja se on hänelle tärkeää.
Lapseni ovat kasvaneet, äidin täytyy kasvaa myös. Äidin kasvusta kivuliasta tekee se, että se on joskus kovin nopeaa ja repivää. Tuleehan juhlia järjestettäväksi, rippijuhlia ja lakkiaisia - toivottavasti, lohdutan itseäni. Eilen huomasin ajattelevani, että toisaalta on ihan helpottavaa, ettei näillä helteillä tarvinnut leipoa hullun kiilto silmissä. Leivoin vain yhden, meidän perheen kokoisen kakun. Josta tosin sisar lapsineen tuli syömään kanssamme osan :). Poikani tarkisti eilen illalla myös, että saahan hän vielä kuitenkin herkkuaamupalan sänkyyn. Toki sai, siitä traditiosta ei tarvitse luopua, meillä sen saa kaikki juhlapäivänään, äitikin.


14-vuotiaani silloin ekaluokkalaisena.

lauantai 23. heinäkuuta 2011

Birk.

Lähdin tänään tyttäreni kanssa sangot keikkuen vadelmametsään. Alkumatkassa, pikkumetsässä, meille huusi pieni, reipas ääni jostain risukosta : "mihinkäs tytöt on menossa?". Tytöt...hih, minäkin yli nelikymppinen nainen... Vadelmapuskien seasta nousi pieni, vaaleakiharainen pää. Vastasin tietenkin asiaankuuluvasti, että vadelmia ollaan menossa poimimaan. Tuo tuntematon pikkumies huusi, että hänkin on niitä poimimassa ja hän tietää monta paikkaa, missä niitä on, että siitä kun käännytte, niin sieltä niitä löytyy. Kiitos neuvoista vastasin ja jatkoimme eteenpäin. Kohta kuului metsän seasta kahinoita ja tuo pienimies tuli puskien seasta luoksemme muki kädessään "hei, eikös me äsken jo tavattu". Juu, kyllä tavattiin. Tuo hassu, puhelias ihminen johdatti meitä tietämiensä hyvien vadelmapuskien luokse. Hän kertoi meille, miksi parhaiden vadelmapaikkojen luona on aina nokkosia... No siks, kun ne nokkoset on vadelmien vartijoita, ne vartioi, ettei kukaan pääse poimimaan niitä. Hän kyllä tietää, tämä on totuutta. Mielelläni tuon selityksen uskoin - niinhän sen tietenkin täytyy olla :). Tämä pieni mies oli selvästi sinut metsän kanssa, kulkenut siellä ennenkin. Jatkoimme matkaa isoon metsään, jonne tuo ilosilmäinen pienimies ei voinut meitä tietenkään seurata. Tällä "Birkillä", siksi hänet mielessäni ristin, kun oli ikää 7-vuotta., Borkanlinnassa häntä varmaan odotettaisiin jo...
Ikimuistoinen tästä retkestä oli tuleva muutenkin. Enpä olisi huomautellut kuumuudesta, jos olisin tiennyt, mitä oli tulossa. Sade. Se tuli konkreettisesti puun takaa. Ei mitään ennusmerkkejä. Ensin satoi ihan kevyesti, suloinen pieni, lämmin kesäsade ei haittaisi, lähdimme kävelemään kotia kohti. Sanoinkin tyttärelleni, että onneksi ei sada tämän enempää. Ihan kuin sade olisi tämän kuullut, sillä vastauksena toteamukselle sateen volyymi kasvoi aivan kuin hanaa olisi käännetty isommalle. Hahaa, eikö muka haittaa? Sateesta löytyi vielä ekstravolyymikin, en ole ennen uinut vaatteet päällä, mutta tämän jälkeen voin sanoa tietäväni, miltä sen jälkeen tuntuu. Eteenpäin oli vaikea nähdä, sillä vettä tirskui silmistä joka silmän räpäyksellä, polut näyttivät samanlaisilta, teimme pienen harhalenkinkin. Vaatteet liimaantuivat ihoon kiinni, varpaat uiskentelivat märissä kengissä. Hihittelimme tilanteen koomisuutta. Eipä ollut enää kuuma! Ja kun pääsimme kotiovelle, sade loppui. Niinpä tietenkin. Ihan varmasti Joku teki tämän tahallaan....
Vaatteet saimme vääntää kuivaksi, ne oli pakko riisua tuulikaappiin eikä ilman pyyhettä ollut asiaa muualle asuntoon. Marjaämpäreistä kaadoimme vettä, saaliis oli pakko kaataa siivilään kuivumaan. Saaliin lisäksi saimme mukaan jotain muutakin - hauskan muiston talven varalle! Ehkä tyttäreni muistelee tätä vielä aikuisenakin, muistatko äiti sitä yhtä marjareissua...
Olen onnellinen, että tuli lähdettyä. Kohtaaminen tuon sadunomaisen, mutta todellisen miehenalun kanssa kohotti tunnelmaa tällaisena päivänä, kun maailma on surrut. Norjassa tapahtunutta ei voi eikä saa unohtaa. Silti - eteenpäin on mentävä ja luotava turvallisempaa maailmaa, jossa ihmiset välittävät toisistaan, itsemme ja näiden pienten Birkien ja Ronjien vuoksi. Meille on annettu aarteita suojeltavaksemme - pidetään pienistä huolta.

tiistai 19. heinäkuuta 2011

Se juoksee sittenkin...

Siis minä. Tartuin kesäkuun alussa haasteeseen - tästä sohvaperunasta muokattaisiin "juoksija". Olen sitä aiemminkin yrittänyt joitakin kertoja, varmaan ei edes tarvitsisi sanoa, että ovat yrityksiksi jääneet. Olen yrittänyt haukata liian isoa palaa, odottanut itseltäni liikaa liian pienessä ajassa ja niinpä olen turhautunut, kipeytynyt ja haaste on voittanut minut. Sellainen ei kovin nosta itseluottamusta ja ajatus juoksemisesta jää tauolle pitkäksi aikaa - ei ole minun lajini! Silti - jossain aivojeni mutkaisissa sopukoissa sitkeästi elää mielikuva kepeistä askelista rahisevalla hiekalla, tuulessa liehuvista hiuksista, voiman tunteesta kropassa, tasaisesta, määrätietoisesta hengityksestä, kevyesti rullaavista kilometreistä...
Sitten, sopivasti juuri kun tuo mielikuva jälleen alkoi nousta tietoisuuteen, törmäsin Uuden kuun aikaan blogissa postaukseen, joka puhalsi tuon mielikuvan henkiin. Sohvaperunan juoksukoulu. Se voisi onnistuakin... Viikon verran ajatusta muhittelin, eihän vaakaihmisen sovi lähteä soitellen sotaan, sitten rohkeasti tulostin ohjeet netistä ja aloin tutustua sen askeleisiin. Aiempia juoksuohjelmia lukiessa oli tullut hiki pintaan jo pelkästä lukemisesta...ensimmäinen päivä: puoli tuntia kevyttä intervallijuoksua... juu ei. Intervallit soisi korvissa jo muutaman minuutin jälkeen. Sitä paitsi, kuinka yksikään juoksuaskel voisi ensimmäisenä päivänä olla kevyt...!
Tämän ohjelman ehdoton koukku minulle oli se, että se lähtee oikeasti pienestä liikkeelle. Viisi minuuttia kävelyä, kaksi minuuttia juoksua, pidä tauko, käänny ja sama takaisin. Ei kuulosta pahalta, selviän varmasti hengissä, vaikka pahalta saattaa tuntuakin tuo juoksuosuus, käveleminenhän ei ole minulle ongelma. Tuumasta toimeen ja lenkkarit jalkaan. Ei haittaa, vaikka lenkkarini eivät ole enää uudet ja unohtuivat talveksi terassille, kun lumi tuli niin varhain. Laadukkaat kengät, muutama vuosi sitten ostettuna maksoivat jo silloin yli sata euroa. Ostin ( mieheni maksoi ) silloin riittävän hyvät kengät, etten voisi ainakaan kenkiä syyttää siitä, että juoksu ei maistu. Nyt olisi hyvä tilaisuus lunastaa kilometreillä tuota rahallista panosta takaisin, mitä enemmän niillä juoksen, sitä halvempia kilometrejä!
Mukavalta tuntui. Vaikka hengästyin ja hiki tuli, olo ei ollut epämiellyttävä, en ollut kuoleman kielissä. Ei ollut kiusausta vetää yli, minähän noudatan nyt ohjelmaa. En saa juosta tämän enempää. Seuraavana päivänä teki mieli lenkille, mutta vuorossa oli puoli tuntia kävelyä... sitten olikin jo vapaapäivä. Voi, miten vapaapäivä tuntuikin ansaitulta ja hyvältä :). Viikko meni kivuttomasti. Sitten tulinkin kipeäksi. Muutama viikko meni taudin seilatessa edes takaisin, parempina päivinä käväisin ohjelmassa, huonolta tuntui. Aiemmin juoksuharrastus olisi ehdottomasti tyssännyt tähän. Piste. Ei tästä mitään tule. Vaan nyt, yllätin itseni täysin - pomppasin takapakin yli. Selitin itselleni, että niitä tulee aina ja kaikille, parempi tottua niihin jo nyt ja jatkoin kiltisti ohjelmaa kakkosviikosta. Mieli teki kyllä mennä jo kiireellä eteenpäin seuraaviin viikkoihin, olinhan tautiviikkoina niillä kerroilla, kun juoksemaan lähdin, tahkonnut tuota kaksi minuuttista, oikeasti minun pitäisi olla jo viikolla neljä vähintäänkin... Silti ja onneksi, jatkoin viikolta kaksi. Hoin itselleni: älä ahnehdi liikaa, tässä on hyvä, hiljaa hyvä tulee.
Nyt olen jo viikolla viisi eikä loppua näy. En voi sanoa vielä täysin koukuttuneeni juoksemiseen, mutta olen päättäväinen. Eilen juoksin jo 15 minuuttia enkä kuollut siihenkään, yllätyin siitä, että minuutit tuntuivat lyhyiltä. Tunnustan, ne ovat tuntuneet välillä pitkiltäkin. Varsinkin, kun askel-laskuri pyörähti päässäni käyntiin saman tien, kun aloin juosta...yk-si, kak-si, kol-me...nelkyt-yks,nelkyt-kaks... äh, miten ärsyttävää. Sain todella tehdä töitä, että sain tuon laskijan hiljenemään. Eilen huomasin, että laskuri oli vaiti koko matkan, ajattelin aivan muita asioita... Vau! Kuuntelin hengitystä, vaikkakin se kuulosti omiin korviin äänekkäältä, se kuulosti tasaiselta... ei epätoivoista, epätahtista, hallitsematonta hönkimistä...minunko hengitys tämä on? Jo sen kuulemisen vuoksi on tämä on kannattanut! Askel ei vielä kuulosta keveältä eikä rullaavalta, kovin on raskaankuuloinen juoksija, eikä varmasti näytä hyvältä eikä teknisesti taitavalta - vaan en välitä siitä, joskus vaan bussipysäkin plekseistä vilkaisen pandamaisesti lyllertävää naishahmoa ja vedän vatsan sisään. Näillä mennään, mitä on. Mielessä välkkyy lokakuinen Maltan matka ja haavekuva siellä juoksevasta naisesta. Se olen minä.

maanantai 18. heinäkuuta 2011

Mistä on ihanat kesälomareissut tehty...?


Without so many words...