torstai 30. joulukuuta 2010

Arkeen paluusta, tai sen vaikeudesta.

Vaikka pidänkin mielellään joulusta kiinni pitkään, pientä arkeen paluuta pitäisi tehdä. Ennen joulukuuta karppasin muutamia viikkoja hyvällä menestyksellä - olo oli virkeä, ei tehnyt herkkuja mieli ja painokin putosi neljä kiloa ilman suurempia tuskia. Siihen hyvään oloon tahdon takaisin... Vaan miten se voikaan olla vaikeaa? Syön vielä tuon suklaapalan... maistan vielä vähän tätä kakkua...ja uusi vuosikin tulee, pitäähän silloin vähän herkutella, kannattaako karpatakaan ennen sitä. Löytyy hirveän pitkä lista hyviä tekosyitä, miksi en ryhdy voimaan hyvin. Miksi ihmeessä? Miksi teen tällaista itselleni, enkö haluakaan voida hyvin? Onko vanha tottumus niin vahva sanoittaja tässä laulussa... Tehoton olo, siispä makeaa peliin. Vanha koira ei taida oppia kovin nopeasti uusille tavoille, pitää olla kai kärsivällinen sen opettamisessa. Hyvä kokemus kyllä vetää puoleensa ja tiedän, että kun saan itsestäni niskaotteen, palaan karppaamiseen takaisin. Niin monta hyvää asiaa puhuu jatkamisen puolesta: energinen olo, vähentynyt unen tarve, painon putoaminen ilman tuskailua, makeanhimon katoaminen ( ja se on ihme, kun on kyseessä tällainen sokerirotta kuin minä), jopa pitkään nilkassa ollut ihottuma alkoi noiden viikkojen aikana kadota - ilman kortisonisalvoja (on tullut takaisin nyt, kun en ole viikkoihin karpannut). Kerrottakoon vielä, että karppaamiseni on kevyttä laatua, en ketokarppaa - se vaatisi jo niin paljon luopumista, etten usko jaksavani sellaista kovin pitkään. En edes halua.
Jonkun pitäisi alkaa myös vähän siivota, joulusiivous kun ei kanna loputtomiin. Jostain syystä tavarat soutavat väärille paikoille, pinot kasvavat, pöytäpinnat täyttyvät, likapyykkivuori pursuilee, kuusi tiputtaa neulasia...Ehkä jo tänään Joku ryhdistäytyy. Hän imuroi jo toissa päivänä, vaan sen teho ei näy enää tänään.
Arki, täältä tullaan...Pikku hiljaa. 


Suosikkijoulukukkani
(erityisesti valkoisena)


keskiviikko 29. joulukuuta 2010

Ei mennyt ihan pipariksi...

Se valmistui sittenkin aatoksi. Piparikaruselli. Itseäni varten kai lähinnä tämän tein, lapset alkavat olla jo niin isoja(ko?), etteivät enää niin isosti innostu tällaisista, vaikka ovatkin jo kyselleet, koska sen saa syödä. Uudenvuoden yönä, olen luvannut, ettei se ihan pääse pölyyntymään ja maut väljähtymään.
Ihan kelvollinen siitä tuli, vaikkei ihan esikuvansa (Floran sivuilla) veroinen. Mutta sanoisin, että elämänmakuisempi ;). Katto jäi kahden palan kokoiseksi, sillä ostotaikina loppui kesken, seuraavana päivänä lähikaupassa piipahtaessani piparitaikinat oli loppu kaupasta ja sitten loppuikin aika ja oli pakko vain kasata karuselli kokoon. Sain kyllä tehtyä kolme kattoelementtiä, mutta pudotin yhden paloista lattialle, se meni kolmeen osaan, pentu sattui paikalle ja sieppasi suuhunsa kärkipalan, joten ei auttanut enää sokeriliimauskaan tuota elementtiä. Mutta hyvin tämä on pärjännyt kahdellakin kattokappaleella. Ja se, mitä ei näissä kuvissa näy, on se, että kaksi karusellin eläintä kulkevat väärään suuntaan. Eipä käynyt mielessä eläimiä tehdessä, että karusellissa eläinten kulkusuunta pitäisi olla sama. Ehkä vielä siitäkin otan kuvan, ihan itselleni muistoksi :).



Piparisieppari uuden lelunsa kanssa. Kävi tekemässä myös kolon kinkun kylkeen, mitäs jättävät sen pöydän reunalle..."Ihan vahingossa söin".


maanantai 27. joulukuuta 2010

Joulu!


Ihana Joulu! Joulurauhakin löysi minut lopulta, vaikka aatonaattona työvuoron jälkeen se tuntui vielä kovin tavoittamattomalta ajatukselta. Se tavoitti minut joulukirkossa aattoiltapäivänä, vaikka sinne mennessä mieli menikin harmaaksi, lähes mustaksi, kun näin miten aikuiset kirkkoon kiirehtijät käyttäytyivät yrittäessään saada täpötäyteen tulevasta kirkosta istumapaikkaa itselleen... Siinä ei paljon huomioitu kyynärsauvoilla kulkevaa poikaani. Törkeitä ohituksia ja paikanvientejä, laskin mielessäni lukuja, etten olisi pilannut oman mieleni lisäksi muidenkin mieliä. Vanhuksilta olisin tämän ymmärtänyt, mutten kolmikymmpisiltä, hyvintoimeentulevan näköisiltä pariskunnilta. Lopulta istuimme kuitenkin kirkon käytävällä matalilla lasten penkeillä.
Mieli karkaili kotikeittiöön ja siihen, mitä pitäisi vielä tehdä, kun pääsemme kotiin, että jouluateria voisi alkaa. Minut pysäytti kuitenkin naispapin puhe siitä, miten epätäydellisissä oloissa viettettiin kristikunnan ensimmäinen joulu...Tallissa. Niin arkinen paikka, kuin olla voi eikä taatusti edes kovin puhdas, vauvan nukkumapaikaksikin valikoitui eläinten syöttökaukalo. Ei varmastikaan yhdenkään esikoistaan odottavan äidin unelma siitä, miten ensimmäinen lapsi tulee tähän maailmaan. Edes tuohon aikaan. Siinä hetkessä minun mieleni asettui. Mitä minä tässä hötkyilen, meidän asiat ovat erinomaisesti - vaikka joku pikku yksityiskohta ei olisikaan sekunnilleen valmis, se ei varmasti meidän joulua synkennä
Kaikki menikin hienosti (niinkuin aina) ja äidinkin mieli pääsi mukaan, paras hetki on mielestäni aattoilta, kun lahjojen jaon jälkeen rauha on maassa, kynttilöiden valo siloittaa kaiken kauniiksi ja täydelliseksi, väki tutkii tyytyväisenä saamiaan lahjoja, hyväntahtoinen rupattelu soljuu taustamusiikkina - silloin on joulu ihmisellä!


 

Kaunein kynttilä, minkä koskaan olen nähnyt.


Marimekon skooliin rakensin asetelman neilikoista ja muutamasta meillä kotona kasvavasta vihekasvista.


Joulupöytä odottaa kinkkua ja laatikoita kynttilöiden valossa...


Kinkku on mieheni heiniä alusta loppuun asti ... Tänäkin vuonna se oli erinomaisen mehevää eikä sitä ole enää hirveästi jäljellä, vaikka muhkeat seitsemän kiloa vähän suurelta syömäurakalta ensin tuntuikin.

 

Kinkun ja muun aterian jälkeen lattialla karvalankamatolla  lievässä ähkyssä maatessa kuusi näytti tältä.




Eikä minun jouluni tähän lopu, se jatkuu loppiaiseen ja tämän viikon loma antaa mahdollisuuden levollisen olon jatkumiseen, vielä en kiirehdi alennusmyynteihin, en...


torstai 16. joulukuuta 2010

Luumupuun jouluasu

Uuttera luumupuumme on saanut jouluisemman kantamuksen. Ostin viime talvena silikonisia tähden mallisia muffinsivuokia, koska mielestäni ehdottomasti tarvitsin niitä ! Mieheni vähän hyväntahtoisesti naureskeli, sillä tuotteelle luvattiin jopa 2000 käyttökertaa... Kyllä siinä saisi vaimokulta värkätä niiden eteen ja jäisi perinnöksi vielä tuleville sukupolville. Itsekin vähän epäilin, näinkö jaksan ihan yhden kerran niitä käyttää, mutta kun hinta oli huokea, ajattelin, että mitäpä siitä. Turmiollinen ajatus, sillä periaatteessa olen kertakäyttöisten asioiden hankkimista vastaan. Vaan - nyt olen käyttänyt niitä jo viidesti vuoden aikana. Tällä menolla, jos elän yli yhdeksänkymppiseksi, käytän niitä siis 250 kertaa! 
Kolmesti olen tehnyt niihin jäädykeannokset, kerran taatelimuffinsseja ja nyt...Jäätähtiä ihanaiselle luumupuullemme. Toivottavasti Hän tuntee olonsa nyt koreaksi ja juhlavaksi! Minusta ainakin näyttää, ihan kuin se kantaisi keveät koristeensa voimakkaana ja ylpeänä.
Mihinkähän muuhun noita muotteja voisi käyttää... vinkkejä otetaan vastaan :). Uuden jäätähtisatsin laitan tulemaan ja jos löytäisin vielä vesivärini, laittaisin kenties sinistä sävyä mukaan..

Poikasen leikkaus meni hienosti, taitavissa käsissä kun oli. Sen päivän minäkin olin ihmeen virkeä - liekö äidin vastuu työntänyt väkisin flunssan nurkkaan. Tiedän myös äiti- ja tätikultieni kantaneen meitä sinä päivänä ajatuksin ja rukouksin. Ihana asia omistaa tuollainen "huolirinki". Väkisinkin kävi mielessä, että entä sitten, kun heitä ei enää ole, he eivät ole enää ihan nuoria...Kuka minun puolestani sitten huolehtii( ihan pikkuisen naiviin itsekäs kommentti, mutta on ihana tuntea, että välitetään, nuorempana sitä "huolta" ei ihan niin osannut aina arvostaa). Siltä minusta tiistaina tuntui -  joku muu huolehti puolestani, sillä minulla oli itselläni niin levollinen olo koko päivän, vaikka etukäteen murehdin kovasti. Enkä ilman kyyneleitä lapseni nukahtaessa narkoosiin selvinnyt nytkään.
Mutta sittenkö on minun vuoroni? Olenhan seuraava sukupolvi. Osaanko minä? Huolehdinhan nytkin omasta jälkikasvustani ja paljon muusta, mutta tuntuu, että näillä sukujen matriarkoilla
ja mummeleilla ja vaareilla on aivan erityinen suojelusenkelin asema sukujensa vanhimpina. 
Kiitos teille huolenpidosta ja rakkaudesta!

maanantai 13. joulukuuta 2010

Feeling flu.

Ei siitä minttukaakaosta ollut flunssan ehkäisylääkkeeksi. Se on nyt täällä ja toivottavasti pois kääntymässä. Huomenna tarvittaisiin äitiä kovasti, poikaseni toinen jalka leikataan. Ja äitihän on kunnossa siihen mennessä.
Ehkä tämä lunssa sain yliotteen lauantaina vetoisessa messukeskuksessa, eilen en päässyt sinne ollenkaan tämän flunssan takia, mutta hienosti olivat mieheni ja koira pärjänneet kahdestaankin. Tuloksena kummaltakin päivältä JUN EH2. Eikö näytäkin hienolta nuo lyhenteet ;). Minä juuri opettelen niitä ja hetihän niitä pitää käyttää. Siis suomeksi: Junioriluokka, erittäin hyvä, sijoittuminen toiseksi luokassaan. Luokassa oli tosin vain kolme juniorinarttua. Tärkein anti viikonlopusta oli, että saatiin hienoa kokemusta ja neiti osoittautui paineenkestäväksi, ei ollut pelokas, vaan häntä heilui iloisesti.
Väsynyt oli vauva kummankin päivän jälkeen, vaikkei paikanpäällä montaa tuntia oltukaan. Niin paljon uusia tilanteita, jänniä tuoksuja ja hälyä tunnit olivat sisällään pitäneet, että edes sana "ulos" ei saanut pentua havahtumaan. Normaalisti sen sanan sanominen herättää sen sikeästäkin unesta ja sekunnissa ollaan menossa.
Mukavaa alkuviikkoa kaikille, jouluun on enää vain muutama tontun askellus...

Väsy...

lauantai 11. joulukuuta 2010

Välähdyksiä viikolta 49!



Vielä hiukan sini-valkoisia tunnelmia viikon alusta... Pöydän peitteeksi keksin valkoisen, loimusamettisen ison kankaanpalan. Halpa ja erittäin helppo pöytäliina - ei tarvitse saumoja ommella. Sitäpaitsi voisin sanoa, että se on melkoisen kaunis katsella loimuavan pintansa vuoksi. Ainut huono puoli on, että se on aika luistava, vaan hyvinpä tuo on monta päivää tuossa pöydällä jo pysynyt :).
Syötäväksi väki sai uunissa haudutettuja peruna- ja bataattilohkoja, porsaan sisäfilettä ja höyrytettyä parsakaalia. Jälkiruokana nautimme karpalojäädykettä itse keitetyn kinuskikastikkeen kera. Kaikki muu oli erinomaista, paitsi liha ehti olla uunissa ja kinuski kattilassa liian pitkään - missä lie kokin ajatukset viivähdelleet :). Silti - ruoka näytti jälleen tekevän kauppansa. Itse ihastuin erityisesti noihin bataattilohkoihin, jotka perunoiden jatkeeksi uuniin lykkäsin. Kerrassaan onnistunut kokeilu!


 Pitkin viikkoa olemme saaneet jälleen ihanaa valkoista. Voi että minä nautin - tilanne kun voisi olla se, että maa olisi musta ja taivalta lotisisi vettä! Se ei vaan kuulu tähän vuodenaikaan, ainakaan minun mielestäni, joka olen lapsuuteni viettänyt pikkuisen pohjoisempana.
Mieheni ehti tiistai-iltana kameran kanssa liikkeelle, juuri sinä päivänä, kun Suomi muuttui Talven Ihmemaaksi. Ja onneksi, sillä seuraavana päivänä tuuli tarttui puiden latvoihin ja nappasi mukaansa osan lumesta.


Hän sai paljon upeita kuvia, mutta nämä "valaistuneet puut" halusin tännekin esille. Itse tykkään varsinkin tuosta ylemmästä kuvasta. Puulla on selvästi latvatähti! Puun varjo on myös kaunis.

Meidän arkinen bussipysäkkikin näyttää salaperäiseltä. Jos tuosta nousisi bussiin, mihinkähän mahtaisi päätyä...


Loppupuoli viikosta meni meidän väellä sairastellen, pientä flunssaa yhdellä jos toisella. Minua ei se vielä kaatanut petiin, vaikka niskaan hengittelikin koko ajan - ihmeen sitkeä olen tänä talvena ollut vastustamaan pöpöjä! Ja vastustus jatkuu... Poikani toinen jalka leikataan ensi viikolla ja pitää äidin ja pojan olla kunnossa.
 

Loppuviikosta valmistauduimme tämän viikonlopun koitokseen - meidän Haun ensiesiintyminen messukeskuksessa koiranäyttelyissä. Emme me miksikään näyttelykenttien aktiivikävijöiksi aio (ehkä, kai), mutta muutamia näyttelyitä pitää käydä ja niistä saada hyviä "arvosanoja", että Hausta tulisi jalostuskelpoinen ( Yäk, miten kalsealta kuulostava sana ).
Näiden shapejen turkki on pitkäkarvaisuudestaan huolimatta pääosin helppo, paitsi... alle vuosikkaana. Eli siis juuri nyt. Turkki huopuu ja takkuuntuu aivan käsittämättömän helposti ja takkuja saa olla jatkuvasti selvittämässä. Niinpä loppuviikko selviteltiin, selviteltiin ja selviteltiin, todetaksemme seuraavana päivänä, että siinä ne ovat TAAS. 
Mutta en rotua en vaihtais. Olin aina ajatellut, etten voisi hankkia IKINÄ enkä KOSKAAN koiraa, jonka silmiä ei näy. Niinpä. Älä koskaan sano ei koskaan. Tämä rotu vain tassutteli meidän sydämiin ja valloitti ne huikean ihastuttavalla luonteellaan. Tämä koira näennäisestä silmättömyydestään huolimatta on ilmeikkäistä ilmeikkäin! Ei tunteiden ilmaisuun silmiä tarvita, vaikka koiran silmät mielestäni kauniit ovatkin.
Hau jaksaa myös hullaantua lumesta - joka kerta. Kuonolla on ihan pakko aurata lunta ja sitten seuraa hyppy ja pomppu ja hauks, lunta on haukataan suun täydeltä. Ja sitä seuraa hyppy ja pomppu. Lumen tulon jälkeen tavallinen askellus on lähes kadonnut. Sitä iloa seuratessa tekee itsekin mieli pompahdella puolelta toiselle, mutta maltan sentään mieleni, minähän olen Aikuinen... Alkavat pian naapurit ja kylänmiehet katsella oudosti. Mutta kun metsään päästään, pompahdan kyllä - ihan vaan vähäsen...pomps.



Eka näyttelypäivä on ohi ja neiti käyttäytyi hienosti, kunhan oli saanut alkuhämmennyksen purettua liehakoimalla parin muun ihan uuden koirakaverin kanssa. Hau oli kehässä iloinen ja reipas, sai hienot arvostelut ja arvosanan eh ( erittäin hyvä). Ja se on erittäin hyvä tulos! Olemme ylpeitä!

Tuo aamuinen jännitysnäytelmä vei flunssaisesta minusta kyllä mehut melko lailla. Vähän jaksoin sentään pölynimuria ja luutua liikutella. Mutta nyt voinkin hyvällä omallatunnolla toteuttaa seuraavaa lausetta, jonka ihan kohta paljastan. Minulla on tapana silloin tällöin napata summanmutikassa jääkaappisanoja 5-6 kappaletta silmät kiinni ja sitten nopin ne kourastani yhtä summittaisessa järjestyksessä. Tänään siis sain tällaisen lauseen:
Näin mieti vähän, valitse makea väsy.

Ja mitäpä tässä enempää miettimään, valitsen makean laiskuuden ja vietän loppuillan sohvalla, kohta on ruoka valmis ja saatanpa vaikka keittää itselleni minttukaakaon - jospa sillä flunssa lähtisi...

maanantai 6. joulukuuta 2010

sunnuntai 5. joulukuuta 2010

Pimeän aikaan


Katuvalo valaisee pihakoivua ...



... ja sisällä kynttilät kahvipöydän ääressä istujia.




lauantai 4. joulukuuta 2010

Ottaa pannuun.

Nyt ottaa pannuun... kirjoitin pitkään ja hartaasti postausta, sain sen viilattua valmiiksi ja puf... tein Jotain ja teksti oli tiessään. En painanut deleteä, vaan jotain muuta älykästä, niin älykästä, etten edes itse pääse omille jäljilleni. Sen jälkeen tein vielä Jotain, ennenkuin tajusin, että ennen sitä Jotainta olisi kannattanut löytää nuo nuolet tuolta vasemmasta yläkulmasta. Ens kerralla löydän. Sen pituinen Se.

sunnuntai 28. marraskuuta 2010

Joulupuurolle!

 Kaikki väki sai kutsun joulupuurolle ja lisukkeille. Kaikki väki piti sisällään oman perheeni lisäksi sisarteni perheet, nuorimmasta 5kk vanhasta meihin keski-ikäisiin tonttuihin, kaikkiaan 17 kappaletta, ainoastaan yksi kutsuttu tonttu ei päässyt saapumaan paikalle. Nautiskelimme jouluisista tarjoiluista ja toistemme seurasta, liedellä pitkään porissut puuro katosi viimeistä lusikallista myöten parempiin suihin. Illan hämärässä pelasimme myös Wii-konsolilla puuron vajumista edesauttavia pelejä.
Ihanaa, kun on rakkaita lähellä!


Glögi lasit odottavat vielä siistissä järjestyksessä. Glögin keitti tyttäreni omenmehusta aivan itse ja siitä tuli erinomaista. Glögimausteiden tuoksu houkutteli keittiöön lieden ääreen janoista väkeä...mikä täällä tuoksuu niin ihanalle? Mausteiksi käytimme tähtianista, vanilja - ja kanelitankoa, kaardemumman siemeniä ja neilikankukintoja.

Tonttuja oli muitakin... Tässä leipälaatikon päällä puuroa vahtimassa olleet tontut...


Ja tämä tonttu oli saanut vahdittavakseen servetit ja lautaspinon.

lauantai 27. marraskuuta 2010

Äitiyden kipupisteissä, part 2: murrosiästä tuulee!

Juu. Noiden lasten kans on välillä ihan pikkuisen ihmeissään. Poikani - tähän asti tunnollinen koululainen ja hyvä oppilas, joka sai stipendin kuudennella kuudensien poikien parhaasta keskiarvosta - on alkanut saada seiskalle mentyään huomautuksia tekemättömistä läksyistä ( ei vielä kovin monta kertaa), puuttuvista kynistä ja muista tykötarpeista ja nyt viimeisimmäksi liikuntatunnilla uinnista lintsaamisesta. Läksyistä kun puhutaan, ei muista mitä on tullut läksyksi "en oo merkannut ylös, mitä hyötyä niitä on tehdä". On ollut otettava kantaa nuoren miehen edesottamuksiin, mietitty sanktioita, keinoja... Positiivista houkutinta vai jotain, joka tuntuu oikeasti rangaistukselta. Siinäpä miettimistä. Ja nuori mies on sitä mieltä, että älkää nyt ottako noin vakavissaan, vitsi, mulla on tyhmät vanhemmat, muilla on rennommat... Jaa, sanon minä, mutta sulla on nyt tällainen äiti ja satun tietämään, että muidenkin murkkujen kotona asuu samanlaisia äitejä... Määräsimme hänelle lievän sanktion, jonka jälkeen uhmakkuus selvästi laantui muutamassa tunnissa, poika tuli kanssani vetämään lakanoita ja sanoi, että äiti, kun en nyt oikein tiedä, mikä mulla on ollut viime aikoina...Murrosikä on täällä!

sunnuntai 14. marraskuuta 2010

Isän muistolle



Isänpäivänä, isäni muistolle.

lauantai 13. marraskuuta 2010

Espan enkeleitä!

Pistäydyin tänään ohikulkiessani harmaansynkästä marraskuun säästä Espan Enkeleiden puotiin. Tulin hyvälle tuulelle! Ei pelkästään sen kaiken kauniin katselusta, vaan siitä, että näin siellä ihmisiä ( naisia! ), jotka selvästi omaan maailmaansa uponneena katselivat, koskettelivat, sivelivät näkemäänsä lapsenkirkas ja onnellinen hymy kasvoillaan...Eivät he tietoisesti niin tehneet, ja se oli se, joka teki tilanteesta niin aitoa ja koskettavaa. Jokanaisessa asuva Pikkutyttö pääsi kurkistamaan Aikuisenvakavan Yleisolemuksen takaa. Varmaan itsekin taisin hymyillä hypistellessäni niitä ihania soittorasioita, joista pikku tytöstä saakka olen haaveillut. Kerroinkin niistä heti Joulupukille - tiedä, vaikka toiveeni tänä jouluna kuultaisiin!
En minä yleensä kaupoissa kulkiessa ihmisiä juurikaan katsele. Onneksi tänään satuin nostamaan katseeni normaalista marraskuisen alaviistoisesta asennosta ylemmäs.

 Kiitos teille, tuntemattomat Espan Enkelit, jotka teitte päivästä vähemmän harmaan !

lauantai 6. marraskuuta 2010

Muumeilua

Hiekalla lepäsi muumipeikko, samanlainen kuin minä itse, mutta vielä kauniimpi, pieni naisellinen muumipeikko, jonka minä olin pelastanut! Hän nousi istumaan ja huusi: - Pelastakaa käsilaukku! Pelastakaa käsilaukku!. Mutta sehän on teidän kädessänne, minä sanoin. -Kiitos ja kunnia... Ja sitten hän aukaisi suuren mustan laukkunsa ja alkoi penkoa ja etsiä siitä jotakin. Lopulta hän löysi puuterirasiansa. - Vesi on luultavasti turmellut puuterin, hän sanoi surullisena. -Mitäpä tuosta, te olette kaunis ilman sitäkin, minä sanoin kohteliaasti. Silloin hän loi minuun sanoinkuvaamattoman katseen ja punastui heleästi.


Muumien kieli on niin kaunista. 
 

maanantai 1. marraskuuta 2010

Ihan harmaa päivä.


Harmaata. Sekä ulkona, että pään sisällä tänään. Tuo kuukausi sitten otettu kuva houkuttelisi laiturille istumaan, sumun keskelle, utuiseen syliin, suojaan.
Sytytän kynttilän.

sunnuntai 31. lokakuuta 2010

Sunnuntainen muisto

Lapsuuden sunnuntaihin liittyy vahva makumuisto. Tämä juolahti mieleeni tänään, erään ystävän Facebook-päivityksen esille kutkuttelemana. Kävimme sisarusteni kanssa pyhäkoulua joka sunnuntai. Askel painoi toisinaan kovasti sinne sunnuntaiaamuisin talsiessamme. Takaisin tullessa askel oli kevyt, osittain varmaan keventyneen mielen takia, mutta myös siksi, että tiesimme, että äiti oli sillä välin laittanut hyvää ruokaa - perunamuusia, puolukkahilloa ja jotain hyvää lihaa, tavallisesti jauhelihapihvejä tai kyljyksiä ( nykyään taitavat nämä silloin "hyvät liharuoat" olla kovin arkisia). Turvallinen muisto. Ihana rutiini. Silloin oli meillä sunnuntai!

Jäin miettimään, tarjoanko sellaista kokemusta omille lapsilleni. Onko meidän perheessä ruokarutiineja. Luulen, etten ole kovin paljon sellaisia hoksannut lapsilleni antaa, sillä olen ruoanlaittaja, jonka pitäisi aina keksiä jotakin uutta. Joitakin makurutiineja meillä on tietenkin juhlapyhiin liittyen, mutta että ihan tavallisena arkena?
Lapset tuntuvat pitävän juuri niistä vanhoista tutuista ruoista eniten. "Äiti, laita jauhelihapihvejä, sun tekemät on maailman parhaita". "Voisitko tehdä pinaattilättyjä, ei niitä kaupan lättyjä, vaan sun oma tekemiä". Ajatella! Lapseni ajattelee minun ruoastani samoin, kuin itse ajattelin lapsena (ja edelleenkin) oman äitini ruoista. Ei tarvita kukkoa viinissä eikä lammasta kahvikastikkeella, että syntyy makumuisto.

sunnuntai 17. lokakuuta 2010

Sesam aukene - kurkistus käsilaukkuun

Innostuinpa minäkin käymään käsilaukkuani läpi, muutaman blogin inspiroimana. Käsilaukkuni on normaalisti varsinainen tavarataivas, tällä kertaa harvinaisen inhimillinen sisällöltään. Selittynee sillä, että tämä laukku oli kesätauolla ja pääsi takaisin käyttöön noin kuukausi sitten. Joitain tavaroita oli "unohtunut" sinne kesälomaansa viettämään...


-eläinlääkärilaskun erittely ja kuitti
-kaksi käyntikorttia samalle henkilölle
-kaksi Tikkurilan malliläpyskää mukavan värisistä maaleista 
-HSL:n ja JT-linen esitteet
-19 ruttuista kuittia (vanhin kesäkuulta), joista 4 säilytettäviä
-silmälasikotelo ja vanhat lasit
-yksi lehden nurkkaan raaputettu ja siitä irti repäisty jäsennumero
-kaksi koirankakkapussia (huom.käyttämättömiä!)
-täpötäysi lompakko, valitettavasti ei pullistele rahamääräänsä
-2,50 euroa
-muistitikku
-laventelihuulivoidepurkki
-kaksi rikkinäistä kuulakärkikynää palasina, yksi ehjä
-musta kirjoitustussi
-kaksi annospussia Finrexiniä
-yksi liuska Buranaa, yksi jäljellä
-siteitä 
-bussikortti
-kuvallinen henkilökortti
-muistivihko
-kalenteri
-tyhjä korupussi
-hammaslankaa
-yksi legoauton rengas
-varasukat
-huulipuna
-suurentava,pyöreä käsipeili, jonka toinen puolikas, se norminäyttöinen on "en tiedä missä"
-kuusi Kinder lelua ( nämä laitoin kassiin keväällä, tarkoitus oli viedä töihin työkaverilleni, joka keräilee niitä, annan ensi viikolla...)
-muovieläin kissa
-yksi kaulakoru, jonka ketju on sotkeentunut itseensä

Onneksi naisella ON käsilaukku, missä minä näitä muuten kantelisin...???

sunnuntai 10. lokakuuta 2010

syksyä puutarassa...

Tänään on vihdoin tullut annettua hetki puutarhalle, muutaman viikon paussin jälkeen. Alkukesällä niin suurella innolla istutettuja kesäkukkia heittelin nyt "en niin suurella innolla" menemään. Muutamia jätin vielä ruukkuihin, tosin pelkään, että ne ovat siellä siihen asti, kunnes jäätyvät. Istuttelin viimeisiä sipuleita ja yhden kärhön, joka on sitkeästi odottanut istuttamistaan muutaman viikon ajan. Rapsuttelin ja ruopsuttelin rakkaudella ja hartaudella, heittelin syyslannoitetta vähän sinne ja pikkuisen tänne, toivoen, että kasvit huomiostani kiitollisina jaksaisivat ensi kesänä palkita huolenpitoni. Jännittää... mitähän sipuleita tänä syksynä istutinkaan ( olen nimittäin tehnyt istutustöitä jo useaan kertaan)... ja minne. Kevät sen paljastaa.

 Alla ikuistettuna tämän päivän väriloistoa ja muutama sitkeä ruukkukukkija, ne, joita en vielä heittänyt pois.





lauantai 18. syyskuuta 2010

Hiljaiseloa täällä, vilkasta muualla


Tämä eteinen on ollut kovin hiljainen viime aikoina. Se ei johdu siitä, etteikö mitään olisi tapahtunut tai mielessä liikuskellut mitään. Päinvastoin - tapahtumia on ollut kovinkin vilkkaasti ja tännekin olen kirjoitellut mielessäni usein. Ne ajatukset vaan ei taida vielä automaattisesti siirtyä tänne... Vaaditaan hetki ja toinenkin ihan kirjoittamiselle pyhitettyä aikaa. Jotenkin iltaisin on ollut niin puhkipoikki, ettei ole jaksanut keskittyä enää kirjoitushommiin, niin antoisaa kuin se lopulta onkin. Tämä aamu on tyhjä, lapset isällään ja mies lähti juuri erotuomaroimaan, itsellä olisi ollut tälle päivälle vaikka ja mitä, mutta vietin eilen sairaslomapäivää kotona ja vaikka olo on tänään jo parempi, ajattelin viettää päivän slow-meiningillä.
Sain jo muutamia viikkoja sitten ihanan tunnustuksen Arkitaivaan Leonidalta - kaunis kiitos, olen erittäin otettu :). Sen vastaanotettuani kerron siis seitsemän asiaa itsestäni, jota en ole vielä täällä kertonut. Tässäpä niitä.


1. Minulla on kaksi hiukkasen nuorempaa sisarta, meitä syntyi kolme tyttöä 3v ja 3 kk sisällä. Se on ollut elämässä iso siunaus, sisaruudessa on mahdollisuus elämän pisimpään ihmissuhteeseen. Vaikkemme ole olleet aina fyysisesti toisiamme lähellä ja elämäntilanteet ovat olleet toisistaan kovin erilaisia, on se silti ollut asia, johon on voinut luottaa. Silloinkin, kun on tullut sanottua puolin ja toisin vähän turhankin suoraan mielipiteitään ja toinen on ärsyttänyt aivan silmittömästi, on voinut luottaa siihen, että sisaruus ei mihinkään häviä. Monet tilanteet on yhdessä läpikäyty - itketty hajonneita perheitä, isän menetystä, iloittu uusista aluista, lasten syntymistä, naurettu keski-ikäistymistä ja asioita, joiden huvittava sisältö ei ole välttämättä muille auennut, joskus jopa pudottu sen takia tuoliltakin... ja naurettu lisää. Hyväntuulista ja hyväntahtoista naurua, ei koskaan ivallista. Meillä on niin pitkä yhteinen historia takana, että joillakin asioilla on samantien mielleyhtymä johonkin aiemmin tapahtuneeseen ja samassa kaikilla välähtää sama mielleyhtymä ja sitten nauretaan...Äitini kuuluu samaan kastiin, isäni toisinaan tuskastui meihin ja puuskahti : " mitä ne siinä tyhyjää nauraa"... Isä rakas, vähän mörökölli nallekarhu.

2. Olen löytämässä takaisin viidentoista vuoden jälkeen rakasta vanhaa harrastusta - kuorolaulua. Lasten syntymien myötä tullut tauko venyi vähän ajateltua pidemmäksi. Yhdessä laulamisessa on voimaa, mutta myös herkkyyttä, keskittynyttä energiaa. Laulaminen hoitaa koko kehoa miellyttävällä tavalla.

3. Minulle tulee ja ostan paljon lehtiä, joista en malttaisi millään luopua. Ne ovat niin kauniita. Ainoat lehdet, joita en osta juuri koskaan, ovat sisustuslehdet. Niin trendikästä kuin sisustaminen onkin, näiden lehtien lukeminen aiheuttaa minussa turhautumista - miksi minun kotini ei näytä tuolta, ei minulla ole tuollaisiin varaa, ei aikaa! Toki nautin siitä, että kotini on siisti (liian harvoin!) ja harmoninen, monet asiat kiusaavat vaakaihmisen esteettistä silmää. Kahden aikuisen ihmisen plus lapsien kotien yhdistäminen on aiheuttanut sen, että kolmen vuoden jälkeenkin meillä on aivan liikaa tavaraa, joilla ei ole paikkaa, jotka eivät varsinaisesti riitele keskenään, mutte eivät välttämättä sovi täydellisesti yhteen. Kaksi kalustettua kotia, yhteensä 160 neliötä ja kolme varastoa, mahdutetaan 104,5 neliöön ja yhteen varastoon - mahdoton yhtälö. Paljon on heitetty pois, annettu muille, mutta ihan kuin tavaroiden määrä olisi vakio. Jotain kun heittää pois, jotain tulee tilalle. Mutta siis - noiden lehtien lukeminen saa minut haluamaan niin paljon ja nyt heti - siksi jätän niiden lukemisen satunnaisten selailujen varaan.

4. Minun on ilmeisen vaikea olla lyhyt ja ytimekäs sanomisissani, ajatusten virta vie mukanaan ( katso kohta 1 ja 3). Kirjoitettua tekstiä tulee enemmän kuin oli aikomus, nuokin yhteensä pitävät sisällään enemmän kuin 7 asiaa minusta.

5. Nautin mökkeilystä, vaikkei meillä ikiomaa mökkiä olekaan. Mökin pitää olla paikka, jossa voin kulkea häpeämättä vanhoissa, mukavissa vaatteissa, jossa kaiken ei tarvitse olla tiptop, jonka olemus ja sisustus kertoo monta tarinaa. Vuokraamme aina silloin tällöin mökin viikoksi tai viikonlopuksi ja huomioimatta jäävät auttamatta "mökit", joissa elektroniikka on viimeisintä huutoa, keittiö paremmin varustettu kuin omani, huonekalut juuri Askosta sisään kannettuja. Ei, ei... mökki saa olla kotoisalla tavalla kulahtanut, sinne sieluni solahtaa vaivatta ja tuntee olonsa vapaaksi. Ja onneksi mieheni ajattelee samoin. 

6. Olen "unennäkijöiden" sukua (kuulostaapa mystisen hienolta!). Emme ole noitia emmekä ennustajia, unet vaan ovat äitini suvun puolella olleet aina tärkeitä. On pitkiä aikoja, etten näe unia ja sitten taas univilkkaita aikoja. Osa unista selvästi kertoo jotain, rohkaisee toimimaan, aukaisee mielen solmuja. Osa unista on jälkeenpäin tulkittavissa jopa enneuniksi - niiden sisältöä on vaikea selittää muutoin. Joskus unet antavat viestin siitä, että jollain läheisellä on huolia. Uskon, että intuitio toimii myös unien kautta, se mikä arjen sykkeessä jää huomioimatta, herää unessa eloon ja piirtyy tajuntaan. En juuri koskaan näe painajaisia - ihana asia.

7. Odotan joulua! ( tämä oli lyhyesti ja ytimekkäästi sanottu!)


Ja ne tunnustukset muille, ne jaan sitten joskus jossain sopivassa hetkessä. Niin vaikea on valita juuri niitä, joille sen antaisin - teitä upeita blogisteja on niin monta että seitsemään rajaaminen tuntuu hankalalta. Vaakaihmisen  valinnan vaikeutta :).

keskiviikko 18. elokuuta 2010

Murrosikää-kaiken ikää?

Voi että. Pentu kasvaa niin nopeasti. Viime viikolla totesimme, että pennulla on sitten ensimmäinen juoksu. "Ei vielä, ei ole mahdollista, sehän on pieni vauva, vasta vajaa puolivuotta" oli ensimmäiset jarruttelevat ajatukset. Tiedän, kuulostaa sentimentaaliselta. Ihan samanlaisia ajatuksia oli, kun tyttären murrosikä alkoi reilu kahdeksan vuotiaana...Voi ei! Hän on vasta lapsi, ei kai meillä ole kohta ovia paiskova, poikien perässä juokseva neitonen. Ei ollut, eikä ole vieläkään, vaikka hän on nyt 14-vuotias. Osaa hän sanoa "ärr" tai "pöh!" ja polkaista jalkaa, mutta muita oireita käyttäytymisessä ei vielä ole ollut. Fyysinen olemus vaan alkoi muuttua jo niin varhain - se oli ja on kuulema täysin normaalia nykypäivänä. Vasta, jos merkkejä ilmenee alle 8-vuotiaana, on syytä tutkia asiaa.
Toki tiesin, että tyttökoirilla tulee juoksunsa ja ihmistytöillä murrosikä. Mutta että näin varhain, se pääsi yllättämään täysin puun takaa. Pum! - ja äiti-ihminen huomasi itsekin elävänsä eräänlaista murrosikää. Äitiys ei ole staattinen olotila, se haastaa muuttumaan, sopeutumaan ja kehittymään alinomaa. Hyvä kai niin. Tosiasioilta ei voi ummistaa silmiään, niiden pitää antaa tehdä työnsä, niin äidissä, tyttäressä kuin pennussakin. Ja onneksi on murrosikä! Olisi kamalaa, jos yhtenä aamuna, täysin varoittamatta, lapsen huoneesta tulisikin täysin valmis, aikuinen tytär, nainen. Siinä sitä vasta sopeutumista tarvittaisiinkin. Luonto on viisas lempeässä hitaudessaan, vaikka minä yllätettynä väittäisinkin sen aikatauluja kiivaaksi. Mutta onneksi en saa päättää moisista asioista, voi olla, etten koskaan olisi mielestäni riittävän valmis muutosten kohtaamiseen.  

lauantai 7. elokuuta 2010

Yöllinen vieras - ja sen seuraamukset

Tämä tapahtui eräänä helteisenä yönä, juuri, kun olin siirtynyt tukahduttavan kuumasta yläkerrassa olevasta makuuhuoneestamme alakertaan, saadakseni nukuttua. Kului muutama minuutti. Kohta kuulin askeleet portaissa, neljätoistavuotiaani tuli alakertaan : " äiti, mun huoneessa lentelee lepakko... se pitää sellaista sirinää ja Viiru yrittää saada sitä kiinni!!" Olin aivan varma, että tyttö näkee unta, että lepakko, eihän sellainen sisään tule. Ehdotin tyttärelleni tätä, mutta hän vain sinnikkäästi pysyi kannassaan, vaikutti olevan aivan hereillä ja pyysi katsomaan. Nousin ylös ja ajattelin, että lähdenpä nyt sitten toteamaan tämän unennäön. Jo matkalla portaissa kuulin outoa, voimakasta sirinää... Joku siellä tosiaan oli. Huoneen ovelta näin, että kissa oli saanut lentäjän laskeutumaan ja tuntui olevan vähän hämillään, mitä sen kanssa pitäisi tehdä. Lepakko makasi matolla, suu ammollaan auki ja piti äänekästä sirinää. Hädissään raukka. Nappasin kissan pois, kissa oli kovasti kiihdyksissä, täynnä saaliin saaman petoeläimen paloa. Meidän oli pakko sulkea se toiseen huoneeseen, tytön piti vielä pitää oven salvasta kiinni, sillä tämä mirri se osaa aukaista ovet pomppaamalla salpaan. Herätin mieheni, ajatuksella "tee sille jotain". Hän istui alas, hetken hämmästeltiin, mistä kummasta vieraamme oli tullut, otettiin pari kuvaakin. Yllättävän söpö eläin. Sitten mies heitti paidan otuksen päälle, kokosi hellästi paidan kasaan ja kuljetti sen terassille, sinne se jäi.
Söpöys haihtui mielestäni aika pian episodin jälkeen. Kun pääsin petiin ja suljin silmäni, mieleen tulivat kaikki kauhukertomukset lepakon levittämistä taudeista - eikä vähäisimpänä ollenkaan vesikauhu. Hoksasin samalla, että käsivarsiani kirveli - kissa oli kiihdyksissään saanut kynsillään pari pintanaarmua aikaan. Nousin ylös, pesin käteni saippualla ja desinfoin naarmut. Takaisin sänkyyn. Ei tullut uni. Oli pakko nousta ylös ja avata kone, googlata lepakko ja rabies. Niitä sitten öiseen aikaan lueskelin. Lepakot todella saattavat levittää tautia, mutta Suomi on periaatteessa rabiesvapaa maa. Yöllä en vielä saanut selville sitä tietoa, mikä myöhemmin vähän helpotti - Suomessa lepakoilla ei ole koskaan tavattu ihmisiin tarttuvaa rabiesta, ainoastaan lepakoiden omaa rabiesta, jonka ei pitäsi tarttua muihin eläviin. Edellisen kerran tätäkin rabiesta on tavattu noin kaksikymmentä vuotta sitten. Ainoat 2000-luvulla sattuneet rabieslöydöt ovat olleet epämääräisin paperein ulkomailta tuoduilla lemmikeillä, Venäjällä tuodulta hevosella ja Kiinasta tuodulta koiralla. Mutta tätähän en tiennyt vielä yöllä. Mietin mahdollisen taudin aiheuttajan siirtymistä lepakko -> kissa -> minä. Vaikkei kissassa näkynytkään ulkoisia vaurioita, enhän voinut olla varma, oliko kissan kynsissä esim. lepakon sylkeä, jonka välityksellä pöpö voisi siirtyä.
Aamulla lepakko löytyi terassilta kuolleena. Kissa oli siis vaurioittanut sitä riittävästi, vaikkei selviä ulkoisia merkkejä siitä näkynytkään. Mielikuvat rabieksesta vaivasivat niin, että päätin soittaa terveysneuvontaan. Siellä kohtasin hämmentyneen hiljaisuuden. Hoitaja totesi, että hän ei nyt todellakaan tiedä, miten pitäisi toimia, eikä tienneet hänen kolleegansakaan. Neuvoivat soittamaan Aurooran infektiotautien klinikalle. Sieltä vastattiin, ettei heillä ole nauvontanumeroa, miettivät hekin hetken, mikä olisi viisasta ja neuvoivat soittamaan omaan terveyskeskukseen. Sinne sitten soitin seuraavaksi. Kovin olivat hiljaisia sielläkin, mutta pyysivät välittömästi käymään, sanoivat vielä, ettei minun tarvitse ottaa vuoronumeroa, voisin tulla suoraan koputtamaan tietylle ovelle. Siellä minua oli vastassa kaksi terveydenhoitajaa, sanoivat, että pääsen jonon ohi seuraavaksi päivystävälle. Vielä käytävällä odotustilassa istuessani kävi kaksi terveydenhoitajaa varmistamassa ja sanoivat, että pääset ihan kohta. Toinen sanoi, että tämä on niin mielenkiintoinen tapaus. Ilmeisesti. Vaikka olen lähes aina saanut hyvää palvelua terveyskeskuksista, tämä oli jo todella henkilökohtaista huolenpitoa. Tai sitten terveyskeskuksessa oli ollut yllätyksetön, tylsä kesä. Pääsin sitten pian lääkärille, joka soitti sinne Aurooran infektiotautien klinikalle konsultaation. Sieltä asiaa tuntevampi lääkäri sanoi, ettei ole aihetta aloittaa rabiesrokotussarjaa. Tartuntariski on niin pieni, vaatisi pureman ja sylkikontaktin. Siihen sitten päädyimme lääkärin kanssa - ei rokoteta.
Seuraavaksi soitin eläinlääkäriin, kysyäkseni, miten toimia kissan kanssa, tarvittaisiinko rokotus. Henkilö sanoi soittavansa kohta takaisin. Niin soittikin ja suosittelivat rokotetta mitä pikimmin ja kertoivat vielä, että jos haluamme päästä varmuuteen mahdollisesta taudista, lepakon voisi lähettää Eviralle tutkittavaksi. Vähän minua mietitytti se, että ihmiselle ei rokotusta suositeltu, mutta eläimen se piti ottaa, miksi, jos kerran vaaraa ei ole... En ollut hysteerinen, mutta koska asia vaivasi edelleen, se JOS tämä lottovoittoon verrattava mahdollisuuus olisikin osunut kohdalleni, haluaisin saada sen tietooni mahdollisimman varhain. Niinpä päätin, että asiahan viedään loppuun asti. Ihana mieheni otti velvollisuuden vastaan ja hoiti lepakon viimeiselle matkalleen pikana kohti Oulua Matkahuollon mukana, kylmäkallet seuranaan Aino-jäätelön muovipakkauksessa. Tämänkin selvittämiseen tarvittiin muutamat yhteydenotot ja puhelinsoitot. Sikamaisen kalliiksi tuli viimeinen matka - 40 euroa, eikä edes matkustamon puolella! Selvitys työ kannatti, sillä minun ei tarvitse enää pähkäillä tätä asiaa - lepakko todettiin raivotautivapaaksi. Huh, vaikka se todennäköisin vaihtoehto olikin.

Tulipas tästä pitkä purkaus - onnea sinulle, joka jaksoit viimeiselle riville asti ;).

lauantai 31. heinäkuuta 2010

Ohje hyväxi elämän tavax, vuodelta 1796

Tämän tiesi joku jo vuonna 1796, käypä ohje reilut kaksisataa vuotta myöhemminkin...

PIETARI RAUTASEN MANIFESTI "OHJE HYVÄXI ELÄMÄN TAVAX" vuodelta 1796.

Teesi I. Ei cotonas pidä soiman yxicän cuku-kello
Teesi II. Ei työhön pidä menemän enne cuin cylän raitti on ruhcast vapaa
Teesi III. Kesci-päivän ruax pidä ihmisen syödän hyväx tecevä colmen sortin atria rauhass ystäväide cera
Teesi IV. Rua jälce pitää ihmisen lepämän eli nuccuman neljännes- tahi puoli-dundia
Teesi V. Työstä cotians palada täydy enne kuin cylän raitti käy ruhcast ahdaxi
Teesi VI. Ystäväd pidä sinu aina kerran cuucaudes cutsua colmen eli neljän sortin hyväl rual
Teesi VII. Cotoas pidä sun poies ajaman pirun-myrkky eli turha-medeli ia sijaan ciriasto-cortti hankita
Teesi VIII. Ihmise on mieltä ja korvad sangen tärciä raicasta ennen culumattomin soidoin ia lauluin

lauantai 24. heinäkuuta 2010

Pilviporinoita

Nyt on sitten kaksiviikkoinen reissu takana, paljon ihania kesätunnelmia plakkarissa talven varalle. D-vitamiiniakin tuli varmasti riittävä annos, siitä piti aurinkoinen huolen - eikä tässä vieläkään kaikki, huomenna kuulema lisää.
Mökkiviikon pilvipongaus ei oikein onnistunut, oppaasta huolimatta. Vika ei niinkään ollut kansien välissä, vaikka minusta sen perusteella pilvien bongaus onkin kovin...katsojan tulkinnasta kiinni. "Vika" oli siinä, että laiturilla maatessa näin vain sinistä taivasta enimmäkseen ja muutaman hahtuvaisen pilvivauvan siellä täällä. Ne määrittelimme kumpupilviksi, jotka etsivät toisiaan liittyäkseen isommiksi kumpupilviksi. Iltaisin saattoi taivaanrannassa näkyä kumpukerrospilveä, varmaan aurinkoa peittelemässä. Kovin surullinen en tosin ollut tämän pilvipongauksen lievästä epäonnistumisesta, laiturilla makoilu maistui muutenkin :). Auringon lämmittävä läsnäolo, ponttoonilaiturin hiljainen keinunta ja leppeän kesätuulen kuiskaus iholla saattoi lomaihmisen autuaaseen tilaan. Mietin, saavuttaako ihminen silloin olotilan, joka muistuttaa kohdussa olo ajoista...
Toisella viikolla olimme itäisen Suomen lisäksi myös Pohjanmaalla lähempänä Oulua. Siellä pilvien bongaus on antoisaa... Pilviä näkyy koko lakeuden mitalta. Toisinaan taivas tarjoaa mahtavaa pilvidraamaa - kauniin kesäpäivän muuntumisen ukkosmyrskyksi saattaa päästä seuraamaan pilvi pilveltä. Toinen laita vielä paistaa, toinen jo uhkaa, pian koko lakeus on yhtä salamaniskua ja murinaa, sitten alkaa toiselta laidalta taas kirkastua... Yhtä näyttävää on kyllä koko taivaankannellinen kumpupilviä, toisinaan ne matkaavat kannen halki kiltisti jonossa, toisinaan ne ovat vallattomasti pitkin poikin. Ainut hetki, milloin on vaikea nähdä koko lakeuden mitalta aukeavaa taivaankantta kauniina, on päivä, jolloin taivas on elottoman harmaa... Silloin todella saattaa tuntua siltä, että taivas roikkuu niskassa, valoa ei näy missään. Pieni pala harmaata taivasta, jota kaupungissa ja mäkisemmässä osassa Suomea hetkittäin näkee, on täysin kestokyvyn rajoissa Pohjanmaan ankean harmaaseen pilvivilttiin verrattuna.
Kotiin tulomatkalla tyttäreni bongasi auton lasikaton läpi palleropilviä - se kyllä kruunasi pilvienbongausviikot, ne ovat kuulema harvinaista herkkua!
Katse kohti taivaita tai kuten tässä mieheni kuvaamassa allaolevassa kuvassa, kohti veden pintaa!

torstai 8. heinäkuuta 2010

Laitureille ja laitumille!



Eloisen eteisessä on nyt matkalaukut pakattuna, silmissä siintää kirkkaat vedet ja vehreät niityt. Matkalaukkuun olen pakannut tavanomaisten tarpeellisten ja turhakkeiden lisäksi pari pokkaria, kotimaisia tällä kertaa, Enni Mustosta ja Virpi Hämeen- Anttilaa, sekä ehdottomasti tärkeimmän  -Pilvibongarin taskuoppaan! Siihen aion hartaudella perehtyä laiturilla maatessani, sillä hetkellä ei voi olla mitään tähdellisempää tekemistä kuin tähyillä taivaalle ja miettiä pilviä. En tosin sadepilviä kuin ehkä pieninä kuuroina :). Vaikka voisihan se olla virkistävä elämys maata laiturilla rankkasateen pauhatessa ympärillä, ehkä kokeilen sitä, jos se kohdalle sattuu ja on riittävän lämmintä. Sitten vaan tuumailen: " ahaa... että tämmöinen pilvi tämä" ;).
Yläkuvassa pioni puutarhastani, vähän värikäsiteltynä. Sen myötä pienelle kesätauolle lähden minä, eteinen on silti auki kävijöille :). Nautitaan Suomen suvesta!

tiistai 6. heinäkuuta 2010

Varjoja paratiisissa

Pienen puutarhani ylle on langennut varjo. Ihan toisenlainen kuin nämä kauniit kukkien varjot. Kirvan näköinen varjo, vaan, sääli kyllä, ei sen kokoinen. Se on kirvalegioonan kokoinen!
Se yhdyskunta ei ole voinut saada alkuansa muutamasta yksilöstä, olen varma, että sinne on lehahtanut oikea legioona niitä kerralla, niin paljon niitä on... Ja eilen huomasin, että etupihan kriikunassa taitaa olla samanlaiset pirskeet käynnissä. Nyyh. En usko, että vesisuihkulla saa enää mitään olennaista kohennusta aikaiseksi...Lehtiä ja kirvoja on puussa aivan liikaa.Yritin niin tunnollisesti tarkkailla kukkia kirvojen ja muiden ötököiden varalta, kääntelin niiden lehtiä ja tarkkailin vointia. Vaan enpä tajunnut katsella yläilmoihin. Asian huomasin vasta muutamia päiviä sitten, kun käyskentelin luumupuun läheisyydessä ja aloin ihmetellä, mistä tippuu pisaroita, vaikka ei edes sada. Katsahdin kummissani ylöspäin ja huomasin, että kirvat syövät luumupuun lehtiä kuola suupielistä valuen! Onneksi niille eivät taida kelvata nuo luumun hedelmät - puu on aivan raskaana raakileista. Mutta loppukesästä puu saattaa olla aika surkean näköinen muuten. Toivottavasti kirvat eivät intoudu muuttamaan muualle pieneen paratiisiini, vaan että luumunlehdissä riittää ahmittavaa koko kesäksi!

perjantai 2. heinäkuuta 2010

Kesäisiä hetkiä

Meillä on jo kolmen vuoden perinne käydä juhannuspäivänä pullakahvilla Pitkäkoskella "juhannuskiveksi" nimeämällämme kivellä. Pullat ovat tietenkin juuri paistettuja, pullamestarina mieheni. Tänä vuonna meillä oli pentukin mukana, joten emme voineet mennä istumaan ihan sille kivelle, jolla yleensä istumme - se kun on koskessa. Tyydyimme sen viereisiin, rannalla oleviin kiviin ja pentukin löysi hetkeksi omansa. Selkeästi se oli vähän hämmentynyt tuosta juoksevasta vedestä, hiukan levotonta oli sen oleminen ja kahvit hörpättiin nopeammin kuin tavallisesti :). Nuo metsäkurjenpolvet ( tai niiksi niitä luulen) ovat Pitkäkoskea ympäröivältä luonnonsuojelualueelta. Paikka on kyllä keidas keskellä "metropolia", olemme etuoikeutettuja, kun meillä on luonto vielä lähellä!

 2-vuotis hääpäivää vietimme maanantaina. Minä halusin vuorostani järjestää jotain sille päivälle, joten kutsuin mieheni kello neljäksi Lasipalatsin eteen, josta alkaisi "häämatka". Hain matkaevääksi Hesarin jutun innostamana eväskorin maatilatori Eat&Joysta. Kori sisälsi kaikenlaisia kotimaisia pientuottajien tuotteita - paria erilaista juustoa, luomupalvia, kirnuvoita, kokonainen leipä, jonka sai itse valita tiskistä, erinomaista viherherukkamarmeladia, kilifudgea (nam,nam), intiaanilakritsia ja mitä mainiointa kuusenkerkästä tehtyä kuohujuomaa. Kori kuului hintaan, suomalaista käsityötä sekin. Piknik-korin hinta oli ehkä hiukan korkea kahdelle (92 euroa) , kori kun oli suunniteltu 3-4 hengelle. Tosin, kotiin tuotavaakin jäi ja tuotteet olivat aivan ensiluokkaisia. Ainut miinuspuoli hinnan lisäksi oli se, että tuoretuotteita ei ollut ollenkaan. Ostimmekin sitten mansikoita kauppatorilta. Kori kyllä juhlisti mukavasti "häämatkaamme", joka suuntautui Suomenlinnaan. Ja koska piknik-korin ostamisesta ei tule varmaankaan tapaa, se teki retkestä ainutlaatuisen. Sääkin oli mukava, kovasta tuulesta huolimatta. Alla kuva Suomenlinnasta, kameran objektiivi vaan lakkasi tarkentamasta, joten tämä taisi jäädä lähes ainoaksi siellä otetuksi kuvaksi.



lauantai 26. kesäkuuta 2010

Juhannusta!



Ihan kuin tämä unikko katsoisi itseään peilistä ja kohentelisi keikistellen kampaustaan! Sen keikistelevän kauneuden myötä toivotan kaikille kevyttä kesämieltä ja valoisaa juhannusta!

tiistai 22. kesäkuuta 2010

Äitiyden kipupisteissä , osa 1: äidin ulottumattomissa

 
Tänä keväänä olen joutunut aivan uudenlaisten kokemusten eteen kasvavien lasteni kanssa.  Elo on jauhanut niin tasaisen turvallisena pitkään, etten osannut varautua niihin ennalta.
Kevään korvalla selvisi, että Poikani molemmat jalat kaipaavat leikkausta. Toinen leikkaus tehtiin muutamia viikkoja sitten. Poikani ensimmäinen vuosi oli lääkärireissuja täynnä, milloin mistäkin syystä ja on niitä riittänyt sen jälkeenkin.Leikkaussalissa nukahtamisen partaalla oleva lapsi, sitä en ollut vielä kokenut. Lapsensa luovuttaminen toisen käsiin, oman ulottuvaisuuuden ulkopuolelle, tilaan, josta en häntä omin avuin hereille saisi - siinä tunsi itsensä niin totaalisen avuttomaksi. Skarppasin siihen hetkeen asti, kunnes lapsi sanoi... "äiti,mua väsyttää...väsyttää"... ja nukahti. Kykenin vielä sanomaan nukahtavalle lapselleni "kohta nähdään" ja samalla toivoin mielessäni paljon enkeleitä matkaan ja kirurgille taitavia käsiä. Siihen loppui reippaus, äidin hartiat lysähtivät kasaan ja sisältä turskahti jännitys ja huoli kyyneleinä poskille. Nytkin, sitä muistellessa.
Liikuttavaa oli myös seurata lapsen heräämistä, ensimmäistä tajunnan hetkeä, kun hän yrittää nousta ylös, katsoo kohti, kysyy "joko se on ohi", kysyäkseen samaa kohta uudelleen, sillä ei muista sitä juuri kysyneensä.
Käsi hakeutuu käteen ja uni vie voiton vielä hetkeksi.
 
Toinen äidin ulottumattomiin matkan tehnyt oli 14-vuotias Tyttäreni. Hän matkusti Ranskanmaalle kymmeneksi päiväksi opiskelijavaihtoon yhdessä 28 muun oppilaan sekä muutaman opettajan kanssa. He yöpyivät ja viettivät vapaansa ranskaa osaamattomina kukin omassa ranskankielisessä perheessään, englannin kieltä harjoitellen. Päästää lapsensa matkaan, katsella, kun tytär itseensä luottavaisena, hiukan hiljaisena tosin, lähtee matkalaukkuaan vetäen kohti sellaisia asioita, joita ei äiti enää jaakaan lapsensa kanssa reaaliajassa...sillä hetkellä vilahtaa äidin silmissä kuvanauha pienestä nyytistä tähän hetkeen, minun pieni vauvani, tekee mieli huutaa perään: " tule takaisin äidin siipien suojaan, et sinä mitenkään voi olla vielä valmis, maailma on ennalta-arvaamaton...". Lapsen päättäväiset askeleet loittonevat...itse vilkutan rohkaisevasti perään ja huuto takertuu kurkkuun, kuulen itseni sanovan vain " hei,hei, soitathan sitten, kun kone laskeutuu.." ... Ja äitiin sattuu niin. Sillä hetkellä on ihan pakko viimeistään uskoa suojelusenkeleiden olemassaoloon. Täytyyhän niitä olla, katsomassa Pieneni perään.
Toki tähänhän olen pyrkinyt, kasvattamaan itseensäluottavan ja uusia haasteita vastaan rohkeasti kulkevan tyttölapsen. Mutta se hetki, jolloin sitä oikeasti testataan, tulee liian pian, en tiedä, voiko äiti koskaan olla siihen valmis...Epäilen.
Lentokentällä Ranskasta saapuvaa odotellessa, pieni perhonen vatsassa lepatellen, mieleen häivähti ajatus, että sieltä ei saavu enää ihan sama tyttö, kuin kotoa lähti. Näyttääköhän hän jotenkin isommalta, mahtaako äiti olla kutistunut hänen silmissään... Keskiyöllä aulaan saapuu tyttölapsi, ripsivärit poskelle valahtaneina "äiti, mua niin väsyttää, en ole nukkunut kunnolla kahteen vuorokauteen"... ja alkaa pulputtaa kokemuksiaan ulos. Äitiä tarvitaan vielä. Tyttöni on saanut turvallisen kokemuksen pärjäämisestään maailmalla ja äiti harjoitellut luopumista. Silti -napanuoran venyminen tekee kipeää, se asia ei varmasti sukupolvien vaihtuessakaan muutu. Sen kokemuksen sinäkin Tyttöni vuorostasi tulet saamaan sitten joskus.

Olen niin onnellinen siitä, että saan olla äiti.

sunnuntai 13. kesäkuuta 2010

Pennun ihmeellinen maailma

Koiranpennut, niinkuin pienet lapsetkin, ovat ihmiselle hyväksi. Terveellisiä. Niin täytyy olla. Molempien tapa ihmetellä maailmaa avaa omatkin silmät huomaamaan asioita, jotka ovat tulleet niin itsestäänselviksi, ettei niihin kiinnitä mitään huomiota. Tänäkin aamuna olen pennun kanssa ihmetellyt ääntä, joka syntyy, kun isoista puista putoaa pisaroita metsänpohjan aluskasvillisuuteen... En olisi kuullut sitä, ellei pentu olisi pysähtynyt sitä ihmettelemään. Saattoiko sillä hetkellä sen tärkeämpää kuunneltavaa ollakaan! Ei minun mielestäni. Seuraavaksi pennun pysäytti ääni, jonka pisarat saivat aikaan pudotessaan naapurin halkopinoa suojaavaan muoviin. Se kuulosti taas aivan erilaiselta.
Kaikki uusi on ihmeellistä, pysähdyttävää. Reilu viikko sitten olimme muutaman muun shapen ja niiden omistajien kanssa metsälenkillä. Koirat juosta humpsuttivat omia aikojaan, pentu pienimpänä, mutta intoa pirskuen. Yhtäkkiä muut koirat hävisivät mäen taakse, mutta pentu jäi kuin seinään juosten töröttämään mäen päälle. Sitten se kääntyi meitä kohti, katsoi meitä ja taas näkemäänsä, juoksi meidän luo ja taas takaisin... Selvästi se kysyi  "mikä TUO iso vesikuppi on ... saanko mennä...saanko ?" Pentu näki elämänsä ensimmäistä kertaa järven.

lauantai 12. kesäkuuta 2010

Lapsella on sata kieltä


 Lapsella on sata kieltä
Lapsi
on tehty sadasta.
Lapsella on
sata kieltä
sata kättä
sata ajatusta
sata tapaa pohtia
leikkiä ja puhua
sata aina sata
tapaa kuunnella
ihastella rakastaa
sata iloa
laulaa ja ymmärtää
sata maailmaa
valloittaa
sata maailmaa
tutkia
sata maailmaa
uneksia.
Lapsella on
sata kieltä
(ja taas sata sata sata)
mutta häneltä ryöstetään niistä yhdeksänkymmentäyhdeksän.
Koulu ja kulttuuri
erottavat lapsen pään muusta kehosta.
Lapselle sanotaan:
ajattele ilman käsiä
toimi ilman päätä
kuuntele, äläkä puhu
ymmärrä ilman iloa
rakasta ja ihmettele
vain pääsiäisenä ja jouluna.
Lapselle kerrotaan:
löydä jo valmis maailma
ja sadasta
häneltä ryöstetään yhdeksänkymmentäyhdeksän.
Lapselle kerrotaan:
työ ja leikki
todellisuus ja mielikuvitus
tiede ja kuvittelu
taivas ja maa
järki ja tunne
ovat asioita
jotka eivät kuulu yhteen.
Niin lapselle kerrotaan
ettei sataa ole.
Mutta lapsi sanoo:
En usko. Sata on. 

-Loris Malaguzzi- 





Hui kauhistus!

Kävin eilen katsomassa blogiani tavalliselta pöytäkoneelta ... ja hui kauhistus, miltä se näyttinkään. Viime postaukseni kuvat ja teksti olivat aivan sikinsokin ja päällekkäinkin. Olen kirjoitellut ja katsellut blogiani ainoastaan tältä sylissäni olevalta läppäriltä, jossa se on näyttänyt ihan järjestyksessä olevalta...missä lienee syy, käyttäjää lukuunottamatta?

Ihmettelen.

maanantai 7. kesäkuuta 2010

Kannatti odottaa!

Istuttelin viime syksynä Exotic
Gardenilta tilaamiani tulppaanin sipuleita. Talvella ne kävivät useasti mielessä, toivoin, että valtaisien hankien alla olisi hyvä uinua ja valmistautua
kevään kukoistukseen.Eikä odotus ollut turhaa!!! Ne ovat ilostuttaneet kukillaan jo usean viikon ajan. Istutin niitä kolmeen eri paikkaan. Yksi ei selvästikään ollut mieluinen. Sipulit kyllä kasvattivat komeat lehdet, kukkanupunkin vielä, mutta kukkia ne eivät jaksaneet. Terälehdet eivät auennet, vaan nuput kuivuivat paikalleen ja terälehdet putosivat maahan. Ja metrin päässä samasta pussista kotoisin olevat sipulit kukkivat todella kauniisti ja pitkään.. Olikohan tuossa epäonnisessa paikassa liian kuivaa ??? Noh, tämä kokeileva puutarhuri kaivaa sipulit syksyllä ylös maasta ja istuttaa ne toiseen paikkaan... Yrittänyttä ei laiteta!                                   

                                                                                                             

sunnuntai 6. kesäkuuta 2010

Kesäharrastus

 
Kohta on kesäharrastuksen aika. Kävin mieheni kanssa puolitoista vuotta sitten mosaiikkikurssin muutaman vuoden takaisen Rodoksen matkan innoittamana. Ylevä ajatus oli, että teemme vielä joskus vessaan mosaiikkiseinän ihan itse, ei mitään valmismosaiikkilaattaa, vaan pienistä, itseleikatuista paloista itsesuunnittellun aiheen. Ja on se ajatus vieläkin, vaikkakin olemme huomanneet, että mosaiikin teko on hidasta puuhaa. Mutta joskus...
Niin. Siis kesäharrastuksen aika. Käytäntö on nimittäin osoittanut sen, että sen tekeminen vaatii tilaa. Meillä ei ole erityistä työhuonetta, välineiden esille vetäminen ja jälkien siivous sisätiloissa on arkityöpäivän päätteeksi niin iso urakka, että talvella ei ole siihen innostusta. Sinne tänne singahtelevat pienet kaakelin palat ovat haasteellista siivottavaa. Mutta kesä. Viime kesänä terassimme oli mosaiikkityöpaja. Sinne saattoi illalla jättää kaiken enemmän tai vähemmän levälleen ja palata aamulla asiaan. Huono puoli asiassa oli se, että terassipöytää oli vaikea käyttää mihinkään muuhun - ellei sitten ensin siivonnut jälkiä. Otimme mosaiikkivälineet mukaan myös vuokramökille, joka rannassa olevassa grillikatoksessa oli laineiden liplatuksessa mukava upota omaan työhönsä.Kohta koittaa aika villiviinin varjossa toteuttaa talvella muhineet aiheet. Haaveena on myös, että itse valaisin betonista pohjan mosaiikkityölle... Ehkä jo ensi kesänä!


Kesäkivi: Löysin kiven mökkirannasta ja se sai uuden pinnan. Tässä vielä ennen viimeistä kiillotusta.

Alla ensimmäinen työni, käyttömosaiikkia. Ylempi vielä ilman saumausta ja sen alla tarjotin jo käytössä. Tuolle on mukava kattaa kesäkahvit ja kiikuttaa ne terassille.