torstai 25. elokuuta 2011

Äkäisen äidin rippiräppi - että muistaisin olennaisen.


Tyttäreni rippijuhlat tulossa on,
pitää siis saada koti kuntohon, jotta
kelpaa ihmisten kahvia juua,
kelpaa vähempikin, äiti, älä siis huua
ja turhaa raivoo,
menee sun vaivannäkös kankkulan kaivoo,
ei ne vieraat kahviansa kylppärissä juo,
kaakelisaumoja ihastele nuo, 
tosi hyvä huomio, siskokulta,
säästyypä ne hermot perheeltä ja multa.
Ihan muu sunnuntaina pääasia lienee,
kaunis tyttäreni sen huomion vienee.
Keskity siis olennaiseen,
tunnelmaan oikeenlaiseen.
Niistä syntyy juhla jonka kaikki muistaa,
hyvin kuitenkin kaikki aina luistaa...


Harmi, ettei tähän saa räppipoljentoa taustaksi ;). No en minä nyt niin äkäinen oo ( ainakaan vielä ), näillä sanoilla haluan vaan viestiä itselleni, että turha ja ylenmääräinen tohotus pois - siitä on seurauksena vain kireä kirskuntaa ja höyryjunamaista puuskutusta äidin suunnalta. Tuo "äkäinen" vaan rimmasi niin hyvin tuohon otsikkoon - eläköön taiteilijan vapaus :). 
Ne kylppärinkaakelisaumat tuli pestyä, samoin keittiön... siskokultani huomautti lakonisesti, että no, siellä kylppärissähän me varmaan sitten ne rippikahveet juodaan...Hassuja ollaan me naiset toisinaan, varmaan harvempi mies alkaisi rippijuhlasiivoukset kaakelisaumoista...? Ehkä saumojen puhtaudella onkin jokin merkitys minulle, siivoan itselleni juhlamielen. Pitää vaan muistaa, että siinä mennään helposti yli ja silloin saattaa olla juhlamieli kaukana. Kohtuus kaikessa, kyseisen juhlan pääasia on kuitenkin aivan jossain muualla.


sunnuntai 21. elokuuta 2011

Aurinkoinen tunnustus!


Sain tässä viikolla Rakkauden talon Paulalta ihanasti ilostuttavan tunnustuksen, siihen liittyen vastailen nyt ensin muutamiin kysymyksiin.


1. Suosikkiväri: Riippuu vähän vuoden ajasta: kesällä turkoosi, syksyllä viinin- ja marjapuuronpunainen, talvella joulunpunainen ja keväällä tuoreen lehden vihreä.

2. Suosikkieläin: Koira vai kissa ... sitäpä en pystykään ratkaisemaan..
  
3. Suosikkinumero: 7 

4. Suosikki alkoholiton juoma: Kivennäisvedet, pelkkä kylmä vesikin käy.
       
5. Facebook vai Twitter: Facebook

6. Intohimoni: Suklaan syönti!

7. Saada vai antaa lahja? Antaa

8. Suosikkikuvio: Sydän       

9. Suosikkiviikonpäivä: Lauantai

10. Suosikkikukka: Tämä on vaikea...hortensia, pioni, kissankello...


Tämä pitäisi jakaa eteenpäin kymmenelle blogistille, jotka tuovat päivänpaistetta arkeeni...Jätän tällä kerralla sen jakamatta, sillä arkea valostuttavia blogisteja olette kaikki! Vaikka aina ei aiheet yhtä auringonpaistetta olisikaan, niin jakamista ja kohtalotoveruutta sekä sympatiaa löytyy blogien maailmasta paljon - se, jos mikä on arkea kannatteleva ja valaiseva asia! Ja miten monet naurut olen blogien äärellä nauranut, itsekseni hihitellyt, viihtynyt juttujen äärellä, inspiroitunut... Siis kiitos teille, jotka arkeanne ruoditte, ajatuksianne jaatte sanoin ja kuvin!

Tämä viikonloppu on ollut varsin tapahtumarikas. Hain äitini junalta meille perjantaina heti töistä päästyäni. Sisareni tyttärineen tuli viimeisen työpäiväni kunniaksi leipomiensa vaniljapullien kanssa iltakylään melkein samalla oven avauksella, kun itse kotiuduimme. Iltaa vietimme iloisesti turisten ja kesäillan leppeydestä nauttien.
Eilen suuntasimme Hämeenlinnaan keskiaikamarkkinoille, tämä oli meille kolmas kerta. Siellä paikan päällä taisi vierähtää peräti kuusi tuntia, nähtävää ja koettavaa riitti, syömingeistä puhumattakaan :). Tapahtuma on tutustumisen arvoinen, hyvin järjestetty tapahtuma, jossa ei ole markkinoille tyypillisiä rihkamamyyjiä lainkaan. Alue on myös aidattu, joten paikalla on vain sinne oikeasti halunneita ihmisiä. Se rauhoittaa kummasti markkina-aluetta, satunnainen läpikulku jää pois eikä häiriköitä ole. Oman viehätyksensä antaa tietenkin historiallinen miljöö - Hämeen linna ja sen puisto virittää kävijän keskiaika-taajuudelle. Ja ne asut - niissä riittää ihasteltavaa. Myös monet kävijät, tyttäreni mukaan lukien, pukeutuvat aikakauden asuihin. Haaveilen itsekin tekeväni sellaisen itselleni vielä joskus. Alueella myös asutaan noiden päivien aikana, monet siellä töissä olevat ovat pystyttäneet asumuksensa alueen laitamille, keskiaikaiseen tyyliin tietenkin. Paikalla on kokonaisia perhekuntia, perheen pienimmilläkin vaatteet ovat asiaankuuluvat. He laittavat ruokansa avotulella ja elävät perhe-elämää - kaiken markkinahälyn keskellä. Lapsiakaan ei ole unohdettu, heille on aivan omaa ohjelmaansa sekä iso leikkipuistoalue alueen laidalla. Ensi vuonna taas uudestaan!
Tänään aamusta kävin äitini kanssa metsässä, vielä riittää mustikoita poimittavaksi ja puolukatkin alkavat olla kohta kypsiä, niistä osa aivan valtavan kokoisia! Tatit puskevat myös esiin sammalen seasta. Metsä on ihmiselle hyväksi - paitsi kuntoa ja happea, metsä tarjoaa tällä hetkellä myös ilmaista väri - ja aromaterapiaa! Harmi, kun kamera jäi kotiin. 
Metsästä kotiuduttuamme kävelimme tallille seuraamaan tyttäreni ensiesiintymistä koulukisoissa. Hienosti hän tsemppasi, alkavasta flunssasta huolimatta. Kotiin tuli haileasilmäinen tyttö, silmistä näki, ettei tyttö ollut ihan kunnossa. Kuumemittari osoitti saman, minkä päälle jo näkikin - kipeänä on. Toivottavasti hän tervehtyy viikon aikana emmekä me muut saa tautia kiusaksemme, viikon päästä kun juhlitaan tämän neitosen rippijuhlia. Huomenna, mutta onneksi vasta huomenna alkaa tämän äidin tsemppiviikko siivouksineen ja leipomisineen, vieraita on näillä näkymin tulossa lähemmäs viisikymmentä, lapset mukaan lukien. Aion silti myös nautiskella, sillä olenhan myös Lomalla :)!


Tyttäreni itse tekemässään keskiaika-asussa.



torstai 18. elokuuta 2011

Haikeutta.


Hauskaa on ollut meillä:
Kuljettu on metsäteillä,
opeteltu syömään ja leikkaamaan saksilla,
leikitty että ajetaan taksilla,
ralliautoja tankattu,
runonpätkiä jankattu.
hypitty suurissa lätäköissä,
hoidettu pipit, kun vanhemmat on töissä,
Vietetty on sinisiä hetkiä,
tehty unimaahan pikkuisia retkiä.
Opittu on asioita maailmasta suuresta:
miten löytyy ötököitä ison puun juuresta.
Kuinka ollaan yhdessä ja ollaan hyvä kaveri,
miten syntyy tarina, jossa uljas ritari,
prinsessoita pelastaa ja lohikäärmeen voittaa,
miten tehdään laulua, jota heinäsirkat soittaa.
Nyt on tullut aika sanoa :  ”Kiitos ja näkemiin!”
Nämä muistot sipaisen kullalla ja talletan ne pankkiin!

***

Huominen on haikea - viimeinen työpäivä nykyisessä toimessani. Vaikka edessä on uutta ja jännittävää, luopuminen vanhasta ei ole helppoa. Tuskin selviän ilman kyyneleitä.
Murusia tulee ikävä.

sunnuntai 14. elokuuta 2011

Kotiseutuni oi!

Heinäkuun lopussa teimme muutaman pikku retken ihan lähiseuduille. Nähtävää riittää, vaikka sille pääkaupunkiseudulla asuvana jostain syystä sokeutuukin. Muutama lähietäisyydellä oleva uusi kohde tuli löydettyä ja yksi uusvanhakin.
Sotungissa on ansioituneen professori Laila Pullisen veistospuisto Nissbackan kartanon mailla. Sotunki itsessään on viehättävää maalaisseutua, siellä ajelee ihan mielellään muutenkin. Emme olleet aikaisemmin törmänneet koko puistoon, mutta kesällä lehdestä, muistaakseni Eevasta, luettu artikkeli Laila Pullisesta houkutteli visiitille. Paikka on viehättävällä tavalla kotikutoinen, teoksia on esillä niin puistossa ulkosalla kuin vanhassa viljamakasiinissa sekä kesäateljeessa. Erityisesti tuo vanha viljamakasiini oli hieno paikka hänen teoksilleen - että joskus on osattu rakentaa niin kaunista, ja pelkästään viljan säilytykseen... Osa teoksista oli koskettavia, puhuttelevia, joiden ääreen jäi toviksi. Osan äärellä en herännyt ollenkaan. En voi väittää olevani suuri taiteen tuntija, joten suotakoon tämä ymmärtämättömyys minulle anteeksi. Hiukan surulliseksi veti havainto, että puisto ja rakennukset ovat joskus nähneet parempiakin päiviä, taiteen tekeminen ei taida olla rahasampo, ei edes, vaikka olisit maailmanlaajuisesti tunnustettu taiteilija. Toisaalta tämä paikan lievä unohtuneisuuden henki oli ehkä se piirre, joka teki veistospuistosta helposti lähestyttävän, matalan kynnyksen paikan, jossa saattoi kuvitella törmäävänsä itse taiteilijaan työssään, viitteitä siitä näkyi siellä täällä. Taiteilijaa emme nähneet, hänen poikansa sen sijaan kyllä. Taiteen kokeminen tavalla tai toisella on aina sielua avartavaa!

           
Surullinen uni. Kuvassa ei valitettavasti näy silmäkulmassa kimalteleva kirkas kivi niinkuin se näkyi luonnossa.


Viljamakasiini.


Taide on heijastuspinta.


Kesäateljee.


Taiteilija on läsnä, vaikkei fyysisesti paikalla.


Nissbackan kartanosta lähdimme ajelemaan umpimähkään, tarkoituksena löytää joku mukava kahvipaikka. Ajelimme Vanhaa Porvoontietä itään päin. Hiukan ennen Söderkulla oli tien varressa kyltti Keidas -nimisestä kahvila/leipomosta. Hidastimme kohdalla ja paikka näytti niin söpöltä, että oli pakko pysähtyä. Söpö se olikin. Vaikutti siltä, että Keidasta pitävä perhe asui samassa pihapiirissä. Siellä täällä tätä pihapiiriä oli pieniä "keitaita" kahvinjanoisen istahtaa. Pihapiiri oli rakennettu satumaisen salaperäiseksi, pienestä myymälästä myyty kahvi oli erinomaista ja leivonnaiset ihan jotain muuta kun kahviloiden hiivainen perusmössö - näissä maistui itsetehty! Tämän paikan muistan tulevaisuudessakin.


Voisi kuvitella, että lapsen mielikuvitus alkaa lentää tässä puutarhassa, kun se sai sen aikaan jopa aikuisellakin.


Pieni yksityiskohta puutarhasta.

Heinäkuun viimeisenä päivänä pistäydyimme meille uusvanhassa paikassa, Koiramäen pajutallilla. Olemme käyneet siellä ennenkin, vanhassa paikassa. Viime talven aikana Koiramäki on siirtynyt uusiin ja tilavampiin maisemiin. Pettyä ei tarvinnut tälläkään kertaa, vaikka paikka oli osin vielä keskeneräinen. Nimestäkin voi päätellä, että Pajutalli keskittyy pajutuotteiden myymiseen, sen lisäksi siellä myydään muutakin piensisustustavaraa ja suloisuuksia. Siellä toimii myös kahvila eikä lapsiakaan ole unohdettu, erääseen aittaan on rakennettu minikahvila, jossa lapset saavat leikkiä vapaasti kahvilaa. Alueelle on rakennettu myös Peikkometsä, sieltä löytyy isoja ja pieniä pajupeikkoja ja heidän asumuksiaan ja jopa peikkojen päiväkoti. Suosittelen lämpimästi kaikenikäisille!


Maalaisromantiikkaa löytyy Koiramäestä runsaasti.


Aittakahvila, lapsille.


Myytävät tuotteet löytyvät päärakennuksen huoneista, viehättävästi aseteltuina.


Peikkometsän polulta.


Aina ei tarvitse lähteä kauas kokeakseen olleensa matkalla.



Elokuisia ajatuksia.

Hmm. Kovin hiljaista näytti olevan blogissani vuosi sittenkin. Onkohan blogielämässä jokin oma biorytminsä tai vuosisyklinsä, joka toistuu vuodesta toiseen. Ehkä elokuu on ponnistusten kuukausi, minulla ainakin lähestulkoon aina alkaa syksyn aherrus silloin ja elämänrytmi rukataan uusiksi kesän jälkeen. Aikaa blogeiluun ei tunnu oikein löytyvän, muut asiat menevät sen edelle.
Nautin kovasti siitä, että lämpötila muuttuu minulle siedettävämmäksi, huomaan viettäväni ehkä jopa enemmän aikaa ulkona kuin keskikesällä. Helteet tekevät minusta hitaan, flegmaattisen. Mutta annas, kun lämpötila laskee alle hellerajan ja pikkuisen tuulee ( tai vähän enemmänkin, pidän tuulesta)...minusta voi löytyä jopa puuhakas ihminen.
Vaikka työrupeama alkaakin, tosin nyt vain muutamaksi viikoksi, nautin elokuusta. Muistan lapsuudesta sen tunteen, kun palasimme neljän viikon mökkilomalta kotiin. Oli ilta heinä-elokuun taitteessa, lempeä ilta-aurinko paistoi aina, joskus oli sade rei´ittänyt pihahiekan...mutta se tuoksu. Kotiin paluun tuoksu. Ihan erilainen kuin kesäntuoksu. Kypsä, syksyä enteilevä sellainen. Se tiesi kesän aikana kotiin kertynyttä, lukematonta postikasaa Hevoshulluineen ja Akkareineen, koulureppua, uutta penaalia, viileitä aamuja, jolloin polkaistaisiin pyörällä kouluun halki usvapeitteisten peltojen, niitähän lakeuksilla riitti. 
Samanlaisen kokemuksen sain ensimmäisenä työaamuna pari viikkoa sitten, kun polkaisin pyöräni vauhtiin viiden jälkeen aamulla. Aurinko nousi yhtä uneliaan hitaasti metsän takaa, kuin minä olin noussut juuri hetki sitten peittoni alta. Elokuun aurinko on lempeämpi kuin heinäkuinen, totesin. Sen valo on paljon pehmeämpää, viipyilevämpää kuin heinäkuun joskus jopa aggressiivisen terävästi piirtävä valo. Pelloilla keikkui vielä usvahöytyviä, olivat jo aikeissa vetäytä pois nousevan auringon tieltä. Elokuun tuoksu, jossa aistii kypsän viljan ja sienimetsän, kosteat pellot ja sammalmättäät, kutkutteli hajuaistia. Tunsin oloni onnellisen turvalliseksi, tässä kaikessa on jotain niin tuttua. Sama odotuksen jännitys kuin silloin lapsena. Olen uuden edessä.