lauantai 15. joulukuuta 2012

Juoksuaika.

Kukkakaupoissa on juoksuaika. Niin myös kotona, kaduilla, mielissä. Minulla ja varmasti monilla muillakin... Äitien kauppakasseissa, lapsien toiveissa, isien lumitöissä. Tai isien kauppakasseissa ja äitien lumitöissä - ihan kuinka vaan. Kiivas ja kiihkeä. Joulunpunainen ja vihreä. Kultainen ja valkoinen. Perinteinen ja persoonallinen. Ikioma ja yhteinen.
Kukkakauppaharjoittelua on takana nyt kolme viikkoa, olen tykännyt ihan valtavasti. Paikka, jossa harjoitteluani teen on viihtyisä, tilava, kaunis, siisti, aistikas. Sen ideologia sopii ajatuksiltaan omiini. Asiakas on ihminen, tärkeä, yksilö, kuuntelun arvoinen. Kotimaisuutta arvostetaan, vaikkakin se voi kolahtaa yrittäjän omaan nilkkaan... Ulkomainen olisi halvempaa, niistä saadaan halvempia jouluistutuksia, halvempi menee paremmin kaupaksi. Mutta halpa ei ole yhtäkuin laatu, pitkänmatkan tulijat ovat matkastaan stressaantuneita - kyllä, kasvi on elävä kokonaisuus...Sen olen saanut ihan käytännössä nyt nähdä! Miten kauniita, tukevia ja kestäviä ovatkaan kotimaisen Onnelan Puutarhan onnelliset hyasintit, amaryllikset, joulutähdet, atsaleat... Suurella ilolla voi myydä niin hyvinvoivia kasveja ja luvata niille pitkää ikää ja tietää puhuvansa totta! Olen myös iloinen siitä, että tässä liikkeessä tehdään istutukset alusta alkaen itse, juuri näistä laadukkaista tuotteista ja laadukkuus jatkuu ihan loppuviimeistelyyn asti. Vinkiksi kaikille kerrottakoon, että hyvinpalvelevista kukkakaupoista voi myös tilata jouluasetelmat etukäteen - silloin voi lopputulokseen päästä itse vaikuttamaan, ihan kasvivalintoja ja koristeluita myöten, tietenkin kaupan oman tarjonnan mittapuitteissa. Jonkun verran ihmiset jo osaavatkin tätä käyttää hyväkseen, tänäänkin käytiin tilaamassa viikon loppupuolelle jouluistutuksia ja aattopöytään kimppuja. Silloin ei ole sen varassa, mitä juuri sillä hetkellä sattuu olemaan tarjolla, kun kukkakauppaan kerkeää...

Askeleet kiihtyvät vielä viikon verran, sitten saamme levähtää ...jaksetaanhan... Sitten jaksan ehkä myös tutustua meidän uuteen kuvankäsittelyohjelmaan, että saan kuviakin tänne blogiini :)..


Blogiystävät ja vieraat  - ihanaa Joulun Odotusta jokaiseen kotiin!




lauantai 22. syyskuuta 2012

Luovuuden lähteillä

Loppukesä ja alkava syksy on ollut antoisaa, mutta myös yllättävän rankkaa. Opiskeluissa olemme nyt vihdoin päässeet sidontatöihin - luovuutta on saanut käyttää ihan niin paljon kuin sitä on irronnut. Ja on sitä irronnutkin, vaan muualle sitä ei sitten ole riittänytkään. Blogi on saanut huilailla ihan rauhassa ja odotella omistajansa harvoja visiittejä, koti on piiloutunut erilaisten tavararöykkiöiden taakse, puutarhaparkakin pärjäilee omin voimin... Kahdeksan tuntia päivässä luovuuden lähteillä, inspiraation kourissa tai sitä etsien vie voimat inspiroitua muusta. Päivän rutistus ei jätä välttämättä edes iltaisin, on sisäinen pakko lähteä ulos, sukeltaa syksyn värimaailmaan, miettiä päivällä tehtyä ja vaihtoehtoisia ratkaisuja, työstää opittua kotona, harjoitella, harjoitella, harjoitella. Onneksi luonto ja oma pihanen on tarjonnut vielä riittävästi harjoittelumateriaalia, silti on leikkokukkaa kannettu myös marketeista ja kukkakaupoista. Takapihan terassilla on ämpäri ja maljakko tolkulla kerättyä materiaalia. ( joista osa jo edesmenneitä, mutta kukaan ei inspiroidu heittämään niille hyvästejä, vaan ne lojuvat haisevassa vedessään, koska minulla on tärkeämpää tekemistä...). Olen huvittuneena sanonutkin ihmisille, että saan varmaan kohta kylällä erikoisen maineen... "tiedättekö sen punatakkisen nainen, joka kulkee sekatöörit tai kukkaveitsi kädessään peltoja ja ojanpohjia karahkoita ja kuivuineita hevonhierakoita kantaen keskittynyt ilme kasvoillaan... omituinen! ". Onneksi kylämme ei ole pieni, lohduttaudun sillä, että tuo auto ei ole ennen ajanut ohitseni varmaankaan, ja tuo koiranulkoiluttaja on ihan toinen, kuin eilinen. Että mahdollisuus sille, että sama ihminen näkisi peräkkäisinä päivinä minut ojia tonkimassa on äärimmäisen pieni...
Tämä on sitä, mitä olen odottanut ja kaivannut, että saan käyttää aikaani luomiseen, inspiroitumiseen. Nautin siitä, että löydän uusia värimaailmoita, pintoja, muotoja. Jokainen päivä opettaa jotain uutta. Raskasta, vaikkakin antoisaa on se, että mylly pyörii päässä myös vapaa-ajalla. Koulupäivän jälkeen kotiin ajaessa lienen liikenteelle vaaraksi, sillä katse pyyhkii maisemaa..."wau, mikä väri tuolla on, pitäiskö pysähtyä...", on vaikea keskittyä maantien harmaaseen, sillä silmät ovat virittäytyneet värien näkemiselle. Nukkumaan mennessäkin saattaa joku työ hakea muotoaan ja ongelma ratkaisuaan. Opettajat tosin lohduttavat, että se on ohimenevää, tämä se kuuluu oppimisprosessiin... Siitä olen iloinen, haluan olla prosessissa, vaiheessa, jossa tästä ei vielä ole tullut Työtä, vaan olen jatkuvalla Löytöretkellä. Päivät ovat yhtä Flow:ta isolla äffällä. Välillä tosin tuskaista ja hikistä sellaista. Tunnit hujahtavat, eikä huomaa / malta lähteä kahvitauolle, opettaja joutuu oppilailleen sanomaan välillä "irti", että ehtivät lounasaikaan syömään. Viisautta on pitää taukoja, sillä sen jälkeen näkee työnsä jälleen uusin silmin... "mutta minä vielä tämän kukan laitan, ja nysvään vähän tuosta ja jos ihan pikkuisen vielä tuota siirrän..."
Minä olen biedermeier-piipertäjä (kts. biedermeierkimppu - paljon yksityiskohtia), yksityiskohtia voisin säätää loputtomiin, vaan työn valmistumisen kannalta se ei ole järkevää. Olen joutunut opettelemaan vahvaa priorisointia, sitä, mikä on olennaista ja mikä ei - työn lopputuloksen kannalta. Vielähän taloudelliset seikat eivät sanele töillemme ehtoja, mutta valitettavasti työelämässä on sellainenkin pointti... töillä on määräaika, aika, jossa ne pitäisi saada valmiiksi, että se olisi taloudellisesti järkevää. Mutta vielä en mieti sitä, en, vaan annan itselleni ajan oppia miettimällä, pohtimalla, tutkimalla. Uskon, että nopeus kasvaa opitun myötä.


...kuvia muutamista syksyn töistä...



ihan ensimmäisiä töitä, pyöreitä kimppuja


  
...lähikuvaa...

 ensimmäinen pyöreä asetelma
 osa kotona harjoittelutyönä
 terassipöydälle tehtyä asetelmaa


 ensimmäinen iso asetelma jalkamaljaan,
muu, paitsi neilikat, ovat luonnon omia antimia.

 luonnonmateriaaleista tehtyyn 
kimppupohjaan tehty kimppu

tein minä kimppupohjan pajupuusta...
ja kimpun siihen.

korkea (n.130 cm) buffapöytäasetelma


Surusidonta on ollut aiheemme jo useamman viikon, niistä tehnen oman kuvakavalkadin.




perjantai 3. elokuuta 2012

Metsien kutsu...


Mieleni minun tekevi / marjametsähän mielivi / lähteäni laahustamahan / saloille saapastelemahan / levotonta lepyttämähän / lahopäätä lataamahan / marjaisia maistamahan / keltasieniä kahtomahan / sieluni sileydeksi / koko kropan kunnoksi / perheen pettuleiväksi / talven takavarastoksi 

-Kalevalaa vapaasti mukaillen, eloise-


Loppukesällä metsien kutsu on armoton. Muulloinkin kyllä, mutta syksyllä kutsuun liittyy tuoksut, joita en voi vastustaa... Kypsyvän kesän tuoksu, marjat ja sienet, kostea sammal. Syksyllä syntyneen ensi tuoksut ulkomaailmassa. Kulkemisen sävy on iän myötä muuttunut, huomasin eilen. Aiemmin suorastaan kilpailin itseni kanssa siitä, miten monta litraa sain kerättyä mustikoita tunnissa. Nykyään vain haahuilen... kuljeskelen ympäriinsä, katselen, aistin ja kyykistyn siellä täällä mättään ääreen. Ei enää tulostavoitteita, päämäärätietoista etenemistä. Kahdessa tunnissa noin puolitoista litraa mustikoita ei ole paljon tällaisena satosyksynä, mutta en välitä siitä. Saaliina sain paljon sellaista, mitä ei voi litroina mitata. Ymmärrän nyt isääni, joka marjametsällä aina harppoi menemään, lapsen näkökulmasta levottomana sinne tänne. Ehkä hänkin latasi itseään, niinkuin minä nyt.

perjantai 27. heinäkuuta 2012

Avara luonto


Mökkiviikolla meillä ei ollut televisiota töllötettäväksi, mutta meillä oli Avara Luonto...



Sinisiivet pitivät eräänä päivänä seuraa tyttärelleni ja minulle laiturilla... 


  
Saimme seurata hirven aamu-uintia, se oli meistä vähintään yhtä hämmästynyt, kuin me siitä...



Kurki lensi ihan läheltä...



 Ensimmäistä kertaa viiden vuoden aikana meille seuraa piti hiirulainen, enimmäkseen öisin pitämällä rapinaa keittiönurkkauksen hirsiseinän sisällä, mutta kerran se ei voinut vastustaa kiusausta, vaan tuli esiin päiväsaikaan. Ensin tuijotti meitä, kuin arvioidakseen vastustajan vaarallisuuden, sitten se röyhkeästi kipitti hakemaan uunipelliltä sämpylän murusen ja siirtyi hellan kulmalle, pysähtyi siihen nakertamaan saalistaan hetkeksi ja kysymään " mitäs tähän sanotte?"



Iloksemme härkälintukin näyttäytyi jälleen tänä kesänä yhden poikasen kanssa. Avara luonto ei aina ole kovin hellämielinen, sillä viimeisenä päivänä pikkuinen piiskutti lahdella yksinään... Olisiko äidin hukka perinyt :/. Toisen elämä on toisen kuolema...?



Sammakkorouva lähti polskuttelemaan kohti sateenkaarenpäätä...Lieneekö sillä matkallaan edelleenkin ;).

Kaikesta emme saaneet kuvaa...rantakäärmeen uimaretki jäi kuvaamatta! 
Televisiota ei kaivattu.


torstai 19. heinäkuuta 2012

Puutarhurin rukous


...joka tänä kesänä näyttäisi olevan poikkeuksellisen tarpeellinen...



Puutarhurin rukous

Hyvä Jumala,
anna armostasi sadetta joka päivä
jos vain sopii,
keskiyöstä kello kolmeen,
ja kuten tiedät
hyvin hienoa ja lämmintä,
jotta se hyvin imeytyy maahan.

Ja anna auringon paistaa
koko päivän,
vaikka ei tietenkään liikaa,
eikä Astilben, Gentianan, Hostan eikä
Rhododendonin päälle

Mutta varjele sateelta
Silene, Alysseum, Helianthemum,
laventeli ja muut, jotka
kuten äärettömässä viisaudessasi tiedät,
pitävät kuivuudesta,
ja joiden nimet
voin kirjoittaa paperille,
jos niin tahdot.

Ja anna aina paljon kastetta
ja vähän tuulta,
runsaasti kastematoja,
mutta ei etanoita
eikä lehtitäitä eikä härmätauteja.
Ja jos sopii,
anna kerran viikossa
sataa lannoiteliuosta.

Amen.


-karel capek-


 

maanantai 9. heinäkuuta 2012

Mökkimietteitä.

Taidamme olla mökkihöperöitä. Emme kuitenkaan vielä niin, että oma olisi ollut hankittava. Syitä on monia. Lomallani olen ( ja mieheni on samaa kastia) erityisen mukavuudenhaluinen, mökin vuokraus on mökkeilyä ilman raskaita velvotteita. Ainoa velvoite on se, että jättää mökin lähtiessään siistiin kuntoon. 
Toinen seikka on taloudellinen. Jos lyhyellä kesälomallaan haluaa tehdä muutakin, kuin olla mökillä, omamökki tulee kalliiksi. Että sellainen olisi ylipäänsä kannattavaa, pitäisi kesälomastaan viettää suuren osan mökillä ja vielä viikonloppuja päälle. Ei minulla sitä vastaan mitään olisi, vaan kokemus on osoittanut, että kesälomalla halutaan myös tehdä muuta ja kesän harvoille viikonlopuille mahtuu myös monesti muuta oheistoimintaa. Että paletti olisi toimiva, mökin olisi oltava tunnin ajomatkan säteellä pääkaupunkiseudulta - hinnat huimia!
Aina aika ajoin silti, viimeksi eilen, puntaroimme miehen kanssa mökin hankintaa monelta kantilta. Edelleen tulemme samaan tulokseen - tuttu vuokramökki on meidän juttumme. Vaan, koska mökinomistajapariskunta ei ole enää nuori, käy mielessä aika ajoin sellainen realiteetti, että mitäs sitten, kun tämän vuokraaminen ei enää olekaan mahdollista. Leikin ajatuksella ostamisesta. Puumalan pappilan vanha piikatupa, luhtiaittatyyppinen, reilu sata neliötä käsittävä, satavuotias punamultainen hirsitalo. Olisi meille oikein riittävä. Riittävän "ei viimeisen päälle" puleerattu. Iso piha hiekkapohjaista, kuivaa mäntymetsää, siis helppohoitoinen ( nurmikkoa en todellakaan alkaisi tähän pykäämään) . Paikka niemessä - ei hyttysiä kiusaksi asti edes tällaisena hyttyskesänä. Muutama hassu inisijä. Huoneita tuvan lisäksi viisi - ehdoton asia tällaisessa muuttuvakokoisessa perheessä. Haluamme, että myös mieheni aikuiset lapset mahtuvat tänne mökkeilemään niin halutessaan. Myös kaikkien viihtyvyyden kannalta on olennainen asia se, että tilaa on riittävästi - jokaisella on mahdollisuus vetäytyä omiin oloihinsa niin halutessaan. Tänäkin vuonna teinit asustavat yläkertaa, kummallakin oma kesähuone siellä. Postimerkinkokoiseen mökkiin en tällä porukalla lähtisi. Jos viikko olisi sateinen, voisi luvassa olla hermojen kiristymistä ja mustia pilviä. Sitä riskiä en halua lyhyellä mökkiviikolla ottaa. Sitä paitsi - bonuslapsilla olisi varmasti fiilis, että meitä ei sitten sinne toivotakaan. Jos paikka olisi minun, pientä sisäremonttia ja verhojen vaihtelua, niin talo tuntuisi ihan omalta. Mutta vain jos...
Televisiota täällä ei ole, eikä toistaiseksi kukaan ole kaivannutkaan. Ensimmäisiin täällä olo vuosiin on sen verran tullut muutosta, että nyt meillä on täällä kaksi läppäriä mukana, tytöllä toinen ja meillä aikuisilla toinen (yhym). Yhteyttä täällä ei ole, mutta nykyiset kännykät takaavat ihan riittävän nopean pääsyn bittiavaruuteen. On ilmeisesti hyväksyttävä se, että myös lomailuun kuuluu nykyään internet. Mistäs muualta löytäisin yhtäkkiä muurinpohjalettujen paisto-ohjeen, jos alkaa niitä tehdä mieli ( ennesvanhaan oli reseptikirja mukana)... tai tietäisin, mitä säätä on tiedossa ( näkeehän sen, kun katsoo ulos)...tai veispuukissa voisi tapahtua sillä välin vaikka mitä ( ai, mitä sitten ennen tapahtui? )... enkä pääsisi päivittämään blogiani nyt, kun on aikaa ( niin mutta voisit päivittää perheenkuulumisia silläkin ajalla? )... tällaista jaakobinpainia käyn itseni kanssa, nuorille internetyhteys kaikkialla ja kaiken aikaa on jo itsestään selvyys, he eivät tällaisiin pohdintoihin enää aikaansa tuhlaa.
Yhtäkaikki - onneksi emme käytä täällä aikaa vain pelkkään datailuun, vaan myös olemiseen, yhdessä ja erikseen. Eilen tuumasin siipalleni, että kumma, miten aika menee täällä nopeasti, vaikkei mitään ihmeellistä tekisikään. Kelloa ei tule tuijotettua, yhtäkkiä huomaa vaan, että hups, kello on jo iltakymmenen.

Nuoren miehen, yleensä bassorumpukomppia takova jalka On.
 Oleilee.

lauantai 7. heinäkuuta 2012

Kuin kotonaan...

tunti mökille tulon jälkeen...


Mikä on niin ihanaa tässä tutussa, jo viidettä kertaa meillä vuokralla olevassa mökissä. Sen kertoo ehkä tämä kuva. Väki on heti kotonaan, vajaa tunti kovaa suhinaa, tavarat autosta pois ja ruoat kaappiin - sitten jokainen löytää mielipaikkansa ja -asentonsa. Ei tarvitse tutkia paikkoja, mistä mitäkin löytyy, mökkipaikkakunnan tarjonta on tuttu, sinnekään ei tarvitse tehdä pakollisia tutustumiskierroksia.  Toki kauniissa Puumalassa on ehdottomasti käytävä torilla hakemassa mansikat, lörtsyt, paistetut muikut ja jotain pientä ruokakaapin täydennystä. Mutta muuten saa keskittyä mökkeilyyn täysin rinnoin. 16-vuotiaani sanoi eilen havahtuneensa kaksi viikkoa sitten siihen mukavaan kutinaan, että kohta mennään Puumalaan ja pitkin tätä viikkoaa odottaneensa lähtöpäivää. Enkä yhtään ihmettele, tuota kuvan olotilaa kai odottaa jokainen - rentoa, pakotonta, kesäistä.

torstai 5. heinäkuuta 2012

Kauneuksia...


Hyppäsin näköjään kesäkuun yli kokonaan...elämää mahtui kesäkuuhun niin hurjasti, että en sitten ehtinyt tänne ollenkaan elämöimään. Harjoittelun viime rutistukset näyttöineen veivät kesäkuun kolmesta ensimmäisestä viikosta mehut ( mutta kannatti, harjoittelusta tulossa erittäin kiitettävä tulos ;) ). Sitten tulikin juhannus, josta minulla alkoi parin viikon etäloma. Ensimmäinen viikko meni pojan rippijuhlavalmisteluihin enemmän tai vähemmän. Juhlat juhlittiin sunnuntaina - aivan ihanat, lämminhenkiset juhlat, jossa tämä nuori mies oli upeasti "läsnä", otti vieraat vastaan, keskusteli fiksuja, oli seurallinen... teinipojassani tapahtunut aimo harppaus kohti miehuutta ja minä yhdistän sen vahvasti tuohon rippileiriin. Sieltä palasi miehistyneen oloinen nuori mies, jotain itsetunnon ja itsetuntemisen kohennusta oli selvästi siellä tapahtunut. Hauskaa oli kuuleman mukaan ollut, aiemmin ehkä joukossa touhuja syrjemmältä katsonut nuori mies oli ilmeisen vapautunut, saanut muilta kommentteja siitä, kuinka hyvä ja hauska tyyppi hän on, porukan tsemppari, reilu muita kohtaan. Äidin sisintä hivelee kovasti. Toukka tulee kuorestaan ulos, ja komealta näyttää siipiään aukova perhonen. Hetken vielä saanen sitä ihailla, ennenkuin nousee omille siivilleen... Aion nauttia näistä hetkistä

Sain toukokuussa Carelianalta melkoisen haasteen ... minun pitäisi kertoa käsityksiäni kauneudesta. Onneksi hän on laatinut minulle apukysymyksiä, silti vähän huimaa, mitä osaan niihin vastata...katsotaan, kuinka tädin käy :).

1. Mitä kauneus on? (Että ihan tällaisella helpolla ajattelin
aloittaa... Kerro vaikka ihan vain ensimmäinen assosiaatio, joka tuosta sanasta mieleesi tulee!) 
Ensimmäisenä tulee mieleen sana tasapaino, kauneus on jonkin sortin tasapainoa. Moni asia vaikuttaa siihen, mitkä asiat koen kauniina... hetki, tunnelma, valo, vuodenaika, ihmissuhde, lataus. Kauneus ei ole aina edes ulkoista kauneutta, moni ulkoisesti ruma asia voi olla hetkessä kaunis... betoniseinä voi näyttää kauniin elävältä, kun siihen osuu valo. Ryppyinen ihminen on kaunis, kun silmissä loistaa ilo ja kasvoilla elämisen valo. Ulkoisesti kaunis ihminen ei välttämättä näytä kauniilta, jos silmät kertoo tyytymättömyydestä ja huulet kireydestä.

2. Oletko omasta mielestäsi kaunis? 
Kaksikymmentä vuotta sitten, näin jälkeenpäin katsottuna kauniina, en pitänyt itseäni sellaisena. Nyt - kun ulkoisessa olemuksessa alkaa olla jo selviä puutteita, näen itsessäni kauniita piirteitä. Silmäni ovat kauniit, kun hymyilen. Hiukset ovat paksut ja hyvinvoivat - siis kauniit omassa tarkoituksessaan. Vartalossani on naisellisia piirteitä, mistä olen iloinen. Ikäkin on kaunis asia, jos se tuo tyytyväisyyttä omaan elämään, niin on minulle käynyt. Ykköskohtaan viitaten, enimmäkseen tyytyväinen ihminen lienee useimmiten tasapainossa oman elämänsä kanssa = kaunis, vaikkei kaikilta ulkoisilta piirteiltään sitä olisikaan.

3. Mikä on kauneinta sinussa? (Pitäydytään nyt tässä kohtaa vain ulkoisessa kauneudessa.) 
Tuossa jo äsken mainitsinkin - silmät

4. Mikä on kaunein esine/paikka kodissasi? 
Pieni, salainen puutarhani, oma mansikkapaikkani, siirtolapuutarhamaisine olemuksineen ( siis paljon kaikkea pienessä tilassa)

5. Mikä on kaunein vaatekappaleesi?
Kesämekko, jonka hankin neljä vuotta sitten mieheni tyttären ylioppilasjuhliin. 50-luvun henkinen. Siitä pieni vilahdus täällä Harmi, että sille on niin vähän käyttöä.

6. Mainitse yksi naispuolinen julkisuuden henkilö, joka on mielestäsi kaunis. 
Meryl Streep. Niin monenlaiseen rooliin taipuva, persoonallisen kaunis nainen. Tyytyväisyys loistaa hänestä, se tasapaino.

7. ...ja sitten yksi miespuolinen. 
Tämäpä onkin vaikea. Kaunis mies... jos adjektiivi olisi komea, se olisi helpompi valita. Ehkä Tom Cruisen ulkonäköön voisi liittää myös sanan kaunis.

8. Mainitse yksi kaunis musiikkikappale. Liszt: Liebestraum, nro.3. Kappale, jonka mieheni soitti minulle flyygelillä häissämme.

9. Uskotko, että kauniit ihmiset pääsevät elämässä helpommalla, vai onko heidän päinvastoin tehtävä muita enemmän osoittaakseen, että ovat
muutakin kuin päältä kauniita? Vai onko ulkonäöllä merkitystä
esimerkiksi työelämässä?
 
Luulen, että kauneus työvälineenä on raskas. Jos erehdyt tulemaan muiden näkyville ulkoisesti räjähtäneenä, väsyneenä, saattaa se vaikuttaa suoraan työhösi/työllistymiseesi. Et saa myöskään ikääntyä, tai se ei ainakaan missään nimessä saa näkyä - luonnotonta!
Kaunista ihmistä pidetään varmasti monissa piireissä älyllisesti heikkolahjaisena, ja jos vielä korostetusti hoitaa ulkonäköään, ainakin pinnallisena. Mieheni tytär, kaunis, älykäs ja nuori blondi, valittaa usein, että häntä ei oteta todesta, hänelle sysätään usein se vitsien blondin rooli - toisinaan se voi olla hauskaakin, mutta enimmäkseen raskasta. Omaa osaamistaan ja syvällisyyttään joutuu korostetusti todistamaan. Onko brunetti kauniilla ihmisillä sitten helpompaa - voi olla. 
Jääkö työpaikkahaastattelussa ulkonaisesti kaunis ihminen paremmin työnantajan mieleen, kuin vaatimattomamman näköinen henkilö? Kauneus liitetään mielikuvaan menestyksestä - sortuisiko työnantaja sen vuoksi valitsemaan kauniimman kahdesta, tasaväkisestä hakijasta -ehkä?
 
10. Mitä mieltä olet kauneusleikkauksista? 
Kauneusleikkauksissa ei sinänsä ole mitään pahaa, mutta en jotenkin jaksa ymmärtää sitä, että ihmiset ikuisen nuoruuden metsästyksessä leikkelyttävät itseään vähän väliä ja harhautuvat kauas kauneudesta. Muovinen, ilmeetön hymy ei ole kaunis.
Lääketieteelliset kauneusleikkaukset ovat ehdottomasti hyvä asia, saatan itsekin joutua joskus leikkauttamaan raskaat yläluomet.

11. Oletetaan, että olet hyvä taidemaalari. Eteesi annetaan tyhjä kangas ja kehotetaan maalaamaan todella kaunis taulu. Mitä se taulu esittää? 
Lasta äitinsä rakastavilla käsivarsilla - kaunein aihe ikinä.



Haluan tämän haasteen heittää Helenaiselle, aiheena herkkyys. Tiedän hänen elävän herkkiä hetkiä ja mielelläni kuulisin, mitä hänellä olisi meille siitä kerrottavana.

Tässä kysymyksiä:

1. Mitä herkkyys mielestäsi on?
2. Jos joku kertoo itsestään sanoilla "olen herkkä ihminen", millainen mielikuva sinulla siitä syntyy? Mitkä piirteet tekevät ihmisestä herkän?
3. Voiko fyysinen tila/paikka olla herkkä? Jos voi, miltä sellainen voisi näyttää?
4. Kerro jokin herkkä muisto / hetki - mikä siitä teki herkän?
5. Voiko herkkyys luonteenpiirteenä olla heikkous, voiko siitä olla  haittaa?
6. Mainitse jokin herkkä musiikkikappale.
7. Onko jokin vuodenajoista tai kuukausista herkkä?
8. Mistä ominaisuuksista herkkä valokuva muodostuu?
9. Koetko jonkin värin erityisen herkäksi?
10. Entä jonkin valon?
11. Millainen on sinulle herkkä maisema?

Toivottavasti en kyllästä sinua nyt herkkyydellä, Helenainen. Kiire vastaamisella ei ole enkä ole pahoillani, jos et vaikka tähän vastaamaan herkistyisikään :). Ja jos joku toinen tuntee halua vastata näihin kysymyksiin, en pidä sitä ollenkaan pahana.



Herkkiä ja kauniita kesähetkiä 
kaikille!

lauantai 19. toukokuuta 2012

Kannustusta




Sain tällaisen tunnustuksen Arjen riemuvoitto - blogista. Voi että mieli hypähtää ilosta joka kerran, kun saa tällaista huomiota. Kannustaa jatkamaan! Arjen riemuvoitto on viime aikojen löytöjäni blogimaailmassa, Hande on taitava sanankäyttäjä ja hänen arjen kuvauksensa on niin elävää, että aina jotain tarttuu mukaan, hyviä tunnelmia, ajatuksia...

Tämä tunnustus on tarkoitus jakaa eteenpäin blogeille, joilla on alle 200 lukijaa. Jaankin tämän

 Virtaa sanoista- blogin Carelianalle,
hänen osuvia pohdintojaan ja tarkkaa tarinankerrontaansa on mielenkiintoista lukea.

ja

Karamellikengät - blogin Empulle,
jonka herkulliset postaukset ovat päätyneet kotiini maisteltaviksi hyvällä menestyksellä ja jonka iloista lapsiperhearkea seuraa hyvällä mielellä.



 on se aika, 
kun mieli ilahtuu väreistä 
ja poukkoilee kuin kevätvarsa
 kaiken kauniin edessä...

Fotosynteesin voi melkein kuulla.



lauantai 12. toukokuuta 2012

Äitienpäivä


 Clematis ´Pamela Jackman´


Hempeää Äitienpäivää,
kanssakulkijat!



lauantai 5. toukokuuta 2012

Tänään...




haaveilin kesäöistä
tuoksuvasta auringonlaskusta sateen jälkeen
hiekasta varpaiden välissä
tyynestä järvenselästä
usvasta pellon yllä
koiranputkien valtaamasta niitystä
käen kukunnasta
satakielen lemmenlaulusta


Kesä, olen kohta valmis. 


tiistai 1. toukokuuta 2012

Harjoittelen harjoittelemista

Neljä viikkoa harjoittelua takana, seitsemän edessä. Olenko oppinut jotakin. Olen. Ja en. Kuvittelin, että oppia suorastaan virtaisi päähäni. Ei ole virrannut. Hiki sen sijaan on. Lapion isku lapion iskulta, laatikko laatikolta, sahan veto sahan vedolta, haravan veto haravan vedolta, nyppäisy nyppäisyltä, huokaisu huokaisulta oppi siirtyy hitaasti aivojeni kiemuroihin. Joinakin päivinä huomaan, etten tiedä vielä oikeastaan mitään. Että olisi niin paljon tiedettävää! Niiden päivien jälkeen olen voinut kuitenkin tyytyväisenä todeta, että tänään tiedän enemmän kuin eilen. Nimittäin silloin olen joutunut selvittämään asioita, kysymään. Ei ole ketään, joka voisi opin kerralla siirtää päähäni, haalin hataria tiedon hippusia sieltä täältä, kokoan palapeliä pala palalta toivoen, että kuva joku päivä näyttää puutarhurilta. Tietämättömyys on tiedon alku, ei kysyvä tieltä eksy... niillä sanoilla tuuditan itseäni.

Neliviikkoinen on ollut fyysisesti vaativaa, mitä osasin odottaakin. Oudolla tavalla se tuo tyydytystä. Tätä varten on ihmisen kroppa luotu! Liikkumaan, kääntämään maata, nostamaan taakkoja. Samalla koen jotenkin olevani lähempänä esiäitejäni... Heidän leipänsä oli monesti oman kropan varassa. He käänsivät peltoa (ei suinkaan naisille suunnatuilla Fiskarsin kevytlapioilla, vaan kenties kyläsepän takomalla kuokalla. En usko, että tuohon aikaan naisille taottiin omia työkaluja ?), kantoivat talousvedet, lämmittivät ne halkomillaan puilla, kuurasivat lattioita polvillaan. 
Kuvittelin isäni hymyilevän tyytyväisenä pilven reunalla vesakkoa ja nuoria vaahteranhutkaleita sahalla taltuttaessani, nuorena miehenä hän tienasi opiskelurahojaan Lapissa savotoilla. Nyt tytär kulkisi hetken pienesti hänen jalan jäljillään. 
Saa nähdä rakentuuko minuun joskus uudenlainen synapsijärjestelmä, sellainen, että kroppa palaisi halusta, suorastaan huutaisi näihin fyysisiin töihin... olen niin mukavuudenhaluinen ihminen, että luulen sen vievän vuosia, vaikka kropan käyttäminen hyvältä tuntuukin. Ulkotyö sen sijaan on ollut koukuttavaa! On niin ihana, ihana olla ulkona, vaikka sää ei olisikaan siloinen... Sen vuoksi on valmis kestämään pieniä epämukavuuksiakin...hatun alla littanaksi painuvaa tukkaa, turpeen hippusia kasvoilla ( samallahan siinä saa kasvohoidon! ), sadevaatteiden hiostusta. Ja joinakin päivinä - myös aurinkoa :)!
Olen ollut yllättynyt kroppani sitkeydestä tehdä fyysisiä töitä. Kummasti se vaan jaksaa... taitaa olla pohjalaisakan geenejä tässä kropassa! En ole voimasanojen viljelijä, mutta pari kertaa suomalainen "prkl!" on päässyt suusta. Kumma kyllä, ihan kuin toinen vaihde olisi löytynyt silloin jostain. Konkreettisesti ymmärrän, miksi niitä kutsutaan voimasanoiksi!
Eivät kaikki päivät ole suinkaan olleet raatamista, on myös fyysisesti keveämpiä töitä, kasvien nimilaputtamista, köynnösten tukemista, siistimistä, asiakaspalvelua - siinä tosin on omat haasteensa :).

Niinkuin aikaisemmin jo epäilinkin, harjoittelijan asemaan ei parinkymmenen työvuoden jälkeen ole ollut ihan kitkatonta sujahtaa. Se, ettei tiedä, kun on aiemmin ollut se, joka tietää. Välillä tulee takaumia parikymppisestä itsestä, sillä erotuksella, että parikymmentä vuotta on tullut kokemusta lisää - pitäisihän minun tietää! Odotetaankohan minun tietävän ikäni vuoksi enemmän vaikka olenkin tietotasoltani ihan samassa kelkassa parikymppisen opiskelijan kanssa? Harjoittelen henkisesti harjoittelemista. Yritän antaa itselleni luvan olla tietämättä, kysyä tyhmiä, erehtyä, tehdä virheitä. Puutarhurina olen yhä lapsen kengissä. Hataria ensi askelia, välillä nurin kupsahduksia, taas yrittämistä... Ehkä jossain vaiheessa kävelen jo pitemmän matkan - kompastumatta. 


ja tästä kaikesta...nautin!



sunnuntai 15. huhtikuuta 2012

minä x viisi

Ihan hävettää palata tähän asiaan vasta nyt... Sain Hymyilevältä tyttöseltä Talven jälkeen valo - blogista jo aikoja sitten haasteen kirjoittaa viisi asiaa itsestäni - sellaisia, joita en olisi jo kertonut. Viisi asiaa - voisi kuvitella, että nehän rykäisee äkkiä. Vaan eipä näköjään rykäisekään. Miettinyt olen useinkin, mitä kertoisin, vaan tekstiksi asti en ole ajatuksiani saanut... Viisi on tuntunut paljolta, mutta nyt yritän selättää haasteen! 

1. Kotini ei edusta mitään tyylisuuntaa. Se on kerrostuma minun ja nykyisen mieheni historiaa, yhteistäkin historiaa jo kohta viiden vuoden ajalta. Kahden aikuisen kodin summa. Kaikki ei todellakaan natsaa yhteen. Kummasti olemme vaan tottuneet huonekalujen eriparisuuteen. Toisinaan huomaan niiden riitelyn, mutta useinkaan enää en. Pitäisiköhän huolestua? Olenko alkanut pitää tyylin puutetta uutena tyylisuuntana? Alanko kohta tarjota tyyliämme sisustuslehtien sivuille uutena ja innovatiivisena tapana kalustaa koti? Huh. Hyvät henget minua siltä varjelkoon...

2. Suunnitelmia meillä on paljonkin siitä, mitä tästä kodista haluaisimme... enemmän kuin on käytössä olevaa valuuttaa. Siksi se joutuu odottamaan. Se saisi nimittäin aikaan lumipalloefektin... kun laitetaan uusi portaikko, pitää laittaa uusi alakerran lattia... jos kerran lattia uusitaan, on seinätkin kunnostettava samalla vaivalla... Siispä tyydymme pieniin muutoksiin, kunnes rahavirrat ovat suosiollisemmat... ( siis milloin? )

3. Luin Kodin Kuvalehden kolumnistin kirjoituksen, jossa hän pohti syitä sille, miksi hän nukkuu kaikkein parhaiten omassa lapsuuden kodissaan. Minä sain ahaa-elämyksen. Olen nimittäin aina ihmetellyt sitä, kuinka minua äidin luona käydessäni aina väsyttää. Olen pistänyt sen ilmastonvaihdoksen tai muun yhtä merkillisen seikan piikkiin... Mutta ehkä se onkin niin, kuin Hannu kolumnisti päätteli, että lapsuuskodin ilmapiirissä on turvallista. Siellä olen taas lapsi, jonka on turvallista nukkua, vanhemmat valvovat, että kaikki on hyvin. Minun ei tarvitse pinnistellä, en ole vastuussa muuta kuin siitä, että tulen tiettyinä aikoina ruokapöytään. Noin niinkuin yksinkertaistettuna. Luulen, että Hannu oli oikeilla jäljillä.

4. Olen ihan täpinöissäni puutarhamyymälässä harjoittelusta... Kaikesta uudesta, fyysisestä työstä ( olen kaatanut yksin jopa pari puuta sahaamalla ja karsinut ne... eivät kyllä olleet kovin paksuja, mutta noin viis metriä pitikä ), ulkonavietetyistä päivistä. En vielä vuosi sitten osannut kuvitella, että saisin kiksejä siitä, että kahdeksan tuntia laitan kroppani koville. En ole koskaan nauttinut hikisestä olosta, enkä kyllä totuuden nimissä nauti siitä vieläkään, mutta kun sen eteen on tehnyt oikeaa työtä - se jopa melkein tuntuu hyvälle! Kovin likaista ja pölyistä puutarhamyymälän kevätkunnostus on, mutta kun varusteet ovat oikeat, ei lika ole ongelma. Kovin naisellinen en kylläkään koe turvakengissäni ja työhousuissani olevani, mutta se haittaa minua yhä vähemmän. Tämä on kaikkea muuta kuin television kukkahattutäti-etsivän työ, josta salaa opiskelukaverien kanssa haaveilemme ;). Kokovartalopeilivilkaisu on erittäin hyödyllistä edes kerran päivässä, ettei karkottaisi asiakkaita tiehensä :).
Vastapainona työn likaisuudelle on kaikki kaunis puutarhamyymälämme alueella... hurmaavat kukat ja taimet, ihanat tuoksut, sitruunapuut kasvihuoneessa, kukkivat kirsikkapuut, peipon riemastunut laulu...

5. Minulla on trukkikortti! ( trukinkuljettaja ei ole silti edelleenkään toiveammattini ;)  )

Ja olen pahoillani, jos tämän kaiken minusta jo tiesitte :).



 Hidden beauty.



Kevätvauhdissa

 


















Kevät harppoo nyt sellaisella vauhdilla, että on vaarassa hukata sen ainutlaatuisia hetkiä, jos huomio hetkeksi herpaantuu. Aamulla huomasin kevätkurjenmiekan nostaneen nuppunsa aurinkoon. Kun puolen tunnin päästä kuljin ohi - se oli jo auennut!
Ihan pakko on vähän väliä kiertää pieni pihamaa ja sen kukkapenkit, todeta lumen taas huvenneen. Siis sen vähän, mitä on enää jäljellä.
Ihmeellinen on auringon kosketus.



sunnuntai 1. huhtikuuta 2012

Huhtikuun yksinkertainen kaava


April -> aperio -> avaaminen -> puiden silmujen puhkeaminen = huhtikuu!



Heleää huhtikuuta!

torstai 22. maaliskuuta 2012

Ymmärrä omenapuuta.

Tänään leikkasimme opiskeluporukalla vanhoja, vanhoja omenapuita erään ison tilan puutarhassa. Olen tällä hetkellä sellaisessa endorfiiniekstaasissa, että on ihan pakko jakaa tämän viikon antia tännekin - että muistaisin. Että muistaisin ymmärtää omenapuuta. Ihan mielettömän upeaa nähdä vanhoja, vaikkakin risuttuneita omenapuita, leikata niistä hellästi kuolleita ja vaurioituneita, hankaavia ja sisäänpäin kasvavia oksia ja melkein kuulla, kun puu huokaisee helpotuksesta..."ahhh... nyt pääsee tuuli ja valo vapaasti hyväilemään oksistoani, kuivattelemaan sen sateen jälkeen". Ihan kuin se seisoisikin ryhdikkäämmin.
Omenapuuta ei kannata leikata kiireessä, se puuha ei ole suorittajia eikä urakoitsijoita varten. Siihen täytyy varata aikaa. Katsele puuta, sen muotoa - keskustele sen kanssa. Mieluummin hartaasti ja harkiten, leikattua oksaa kun ei saa takaisin. Kävele kauemmas katselemaan, palaa takaisin, kierrä puu vielä kerran ympäri ja vasta sitten, hellääkin hellemmin irroita oksa puusta. Tylsillä työkaluilla älä koske puuhun, sillä saa vain ruman haavan, johon tautien on helppo iskeä. Sileä ja mahdollisimman pienialainen haava on paras, se paranee paremmin, ihan niin kuin ihmiselläkin. Puu ei tarvitse välttämättä haavanhoitoaineita, sillä on kyky hoitaa itse haavansa. Pupunsyömiin tai vahingossa ruohonleikkurilla tai sahalla ( puunleikkaaja voi hurmiossa ihan vahingossa aiheuttaa viereiselle oksalle hallaa, nimim. kokemusta on ) nirhattuihin naarmuihin sitä voi halutessa sipaista, uutta kaarnaa kun puu ei pysty kasvattamaan menetetyn tilalle.
Huoh. Tiedän. Helppoa se ei ole. Puut eivät koskaan näytä siltä, miltä ne puutarhakirjojen kuvissa näyttävät. Ne ovat paljon haasteellisempia. Puuta kannattaa silti hoitaa, se palkitsee sinut hyvällä ja terveellä sadolla sekä pitkällä iällä ( ellei jyrsijät päätä toisin). Se innostuu kasvamaan. Ja kyllä - aina niitä vesiversojakin. Mitä enemmän leikkaat, sitä enemmän niitä kasvaa. Vesiversot, siis ne jotka sojottavat suoraan ylöspäin  kuin säikähtäneen kissan niskakarvat, kannattaa nyhtää jo nuorena. Keskikesä on siihen oivallista aikaa, silloin nuoret vesiversot lähteävät ihan sormin nykäisemällä. Haava on pieni ja paranee paremmin, kuin jos antaisit vesiverson kasvaa vankaksi. Tämä on hyvää juhannusajan puuhastelua :). Äläkä suotta säästele vesiversoja, niiden arvo on pieni. Niillä ei ole yhteyttä puun rungon ytimeen, ne ovat puulle liikavarpaan asemassa. Jos vanha puu on vesiversoviidakkoa, niistä kannattaa kuitenkin leikata vain kaksi kolmasosaa, ettei seurauksena olisi entistä tiheämpi vesiversokasvusto.
Kun olet hoitanut puutasi hyvin, saattaa näyttää siltä, että sadosta tulee riemastuttavan runsas. Vaikka se ilahduttaa suuresti mieltä, ei silti kannata jättää raakileharvennusta tekemättä. Kun raakileet ovat noin 3 cm kokoisia, harvenna niin, että yhteen "ryppääseen" jää 1-3 raakiletta. Niin - sitä ei millään malttaisi tehdä, mutta se kannattaa. Liian tiheään kasvavat omenat ovat alttiiimpia taudeille ja omenat jäävät pienemmiksi. Jos puu joutuu kasvattamaan ylisuuren sadon, seuraava talvi saattaa olla sille kohtalokas - jos talvi on kova, se ei ehkä selviä siitä. Sen voimat ovat huvenneet kesän urakkaan eikä se ole ehtinyt kerätä voimia talven varalle. Sekin voi nääntyä liian raskaan työtaakan alle....

Miksi kirjoitin tämän "ei tieteellisen lähestymistavan" postauksen. Silkasta löytämisen ja oivaltamisen ilosta. Talletan tänne muistiin edes muutaman niistä avaimista, jotka ovat avanneet omia silmiäni näkemään omenapuu uudessa valossa. Vastaani tuli googlessa tällainen, tähän tekstiin sopivasti suloisen naiivi riimitelmä... sen hengessä, hoidetaan omenapuita :).


Omena onnen tuo

Oi omenapuu, oi omenapuu
Kun sä et puutarhaani jo tuu
Kastelisin sua vedellä sinisellä
Ja olisin muutenkin hyvin hellä
Sitoisin oksaasi vihreän nauhan pätkän
Ettei kohtaloksesi koituis saapas jätkän
Oi omenapuu, oi omenapuu
Kun sä et puutarhaani jo tuu




sunnuntai 11. maaliskuuta 2012

Sunnuntai.

Kotona on hiljaista. Mies lähti aamukirkkoon, lapset ovat isällään. Kuuntelen kissan kuorsausta ja etäistä kellon raksutusta. Kylpytakki päällä, suihkuun menossa. Mutta en ihan vielä. Haluan viipyillä, tänään on sunnuntai, jolloin ei ole mitään etukäteissuunniteltua ohjelmaa. 
Olen käynyt tänä aamuna lukemassa teidän muiden blogistien sivuja, en ole välttämättä silti kommentoinut. Ahkeria kirjoittajia, kadehdin. 
Oma blogini on ollut hylkiön asemassa, kukaan ei ole käynyt lakaisemassa Eteistä, laittamassa kukkia piirongin päälle, keitellyt kahvia ja toivotellut vieraita tervetulleeksi. Yksinään se on saanut odotella, että joku kopistaisi maton kynnykseltä, pyyhkäisisi pölyt nurkista, tekisi siitä asutun näköisen. Ehkä se odottelee kesää ja kesävieraita, nukkuu vielä talvensekaista unta, vaikka kevät on jo täällä, eteiseen asti kuulee sulavan veden lorinan ja näkee auringon kurkkaavan pilviverhon rakosesta. Sekin kai kurkkii, että joko voi tulla... Tule vain, kyllä täällä ollaan, täällä vietetään hidasta aamua, pitkästä aikaa. Tule, aurinko, viipyilemään nurkkiin ja herätä minut lempeästi. Kutita kissan korvallista ja pane se aivastamaan. En pahastu, vaikka täytät pölyiset hyllynpäälliset valollasi ja piirrät ikkunaan rasvaiset sormen jäljet. Lempeästi hymyillen teet sen kuitenkin, et syyllistäen. Olet toivottu vieras, kevät!

sunnuntai 19. helmikuuta 2012

Laskiais-sunnuntain kuulumisia

 Minä olen toipumassa influenssasta, mies aloittelee sitä yli 39 asteen kuumeella. Lapsi-ihanainen suostui tekemään lumityöt.


keskiviikko 8. helmikuuta 2012

Matkalla salaiseen puutarhaan...

Vuoden vaihteessa jäivät perusopinnot taakse ja alussa on kukka- ja puutarhakaupan erikoistumisopinnot. Tähän astisista opinnoista minun täytyy antaa itselleni iso kukkakimppu ja kiitos, ne ovat sujuneet jopa odotuksiani paremmin. Luulen, että se on motivaation ansiota, joka nousee siitä, että koen olevani juuri oikeassa paikassa. Aiheet vievät mennessään, opetus on tasokasta, mielessä herää kiehtovia kysymyksiä. Hassua on ollut huomata, että oma huomio kiinnittyy arjessakin aina sellaisiin asioihin, mitä käsittelemme opinnoissa. Kun käsittelimme kukkakauppojen esillepanoa, siisteyttä, palvelua, niin eikös vaan huomio kukkakaupasssa kiinnittynyt juuri näihin asioihin. Sitä, mitä kesäkukkia voi yhdistellä kesäkukkaistutuksissa ruukkuihin ja laatikoihin opiskellessa huomasin, että silmät etsiytyivät televisio-ohjelmia katsellessa kukkaistutuksiin... ahaa, Emmerdalen pubin ikkunalaudoilla olevissa laatikoissa on yhdistelty tuon värisiä pelargonioita, lobelioita...ja mikäs onkaan tuo lilakukkainen siellä joukossa...Ettei vain olisi Trachelium caeruleum - sininuppi! Aiemmin en kyllä ole niihin huomiota kiinnittänyt. 
Syksyllä tutkimme lehtimuotoja, lehden reunoja ja lehtien tapaa kiinnittyä kasvin varteen - niinpä koiraa ulkoiluttaessa katse pyyhki ojanpenkkoja ja pientareita, aiemmin tasaiselta vihreältä massalta näyttänyt kasvusto alkoi terävöityä ja paljastaa tarkkoja yksityiskohtia. Samoin kävi puiden kanssa, peruspuut olin tuntenut toki, koivut, vaahterat, männyt, kuuset...mutta siinä se puulajisto sitten mielestäni olikin. Puuvartisten tentin lähestyessä oli hyvä, etten bussimatkalla hypännyt innosta pinkeenä seisomaan ja huutanut... "katsokaa, tuolla on ihan selvästi serbiankuusi... ja tuolla okakuusi!". Lapsethan tekevät niin, ehkä tämä on sitä samaa intoa. Kun on jatkuvasti löytöretkellä... Aivot jäsentävät maailmaa ja tietoa uudelleen vapaa-ajallakin, havaitsevat tunnistavansa jotain, jota ei aiemmin tunnistanut - kyllä silloin tekee keski-ikäisenkin mieli kiljaista :).
Pääsiäisviikolla lähdemme kentälle harjoittelemaan tähän asti opittuja taitoja ja oppimaan uutta yhdetoista viikon ajaksi. Olen onnellinen, että sain mieleiseni harjoittelupaikan - pääsen alan eräänlaisten "gurujen" oppiin :). Koska haluan säilyttää täällä blogissa tietyn anonymiteetin, en paljasta paikkaa täällä. Olen varma, että kyseinen paikka tulee olemaan mitä parhain paikka opintojen syventämiselle ja uusien tietojen omaksumiselle. Monenlaisia tunteita liikkuu mielessä, palavasta innosta epävarmuuteen. Innoissani olen siitä, että opitut asiat saavat käytännössä vahvistusta ja tulen saamaan ohjaajiltani tietoutta, jota kirjoista voi olla vaikea löytää. Vaan osaanko toimia työpaikalla opiskelijanroolissa, niin pitkään kun olen ollut työelämässä jo siinä vaiheessa, että olen voinut sanoa olevani konkari. Nyt olenkin se, joka ei tiedä, tekee asioita tietämättömyyksissään väärällä tavalla, oppii kantapäänkin kautta. Selviänkö mokista, annanko itselleni anteeksi ja unohdan -toivunko? Toisaalta on helpotus olla roolissa, jossa ei tarvitse olla asiantuntija. Minulla vaan on taipumus odottaa itseltäni liikoja, pitäisi osata enemmän kuin osaa. Vaan uimaan ei voi oppia, jos vain katselee vettä rannalta. Veteen se on mentävä ja räpiköitävä aikansa...Muutaman kerran varmaan pää painuu pinnan alle, mutta yleensä niin käy, että jos vaan kovasti yrittää, oppii uimaan. Toiset välttävästi, toisista tulee mestareita. Pinnalla oppii lähes jokainen pysymään. Siinä olkoon tavoitteeni tällä hetkellä. "Uimatekniikka" hioutunee sitten vuosien myötä. Valmiiksi ei tule koskaan.
Rakastan talvea ja huurteisia päiviä, mutta valon lisääntyessä ei voi mitään sille, että ajatus karkailee jo kevääseen. Entistä suuremmalla innolla odotan pienen puutarhani heräilyä, haaveilen siitä, mitä teen ensi kesänä sen kanssa yhdessä...Mahtaakohan kevään harjoittelupäivien joukossa olla montakaan päivää, etten kantaisi jotakin kotiin, maltanko pitää hankinnat kohtuudessa, pieneen puutarhaani kun ei mahdu ihan kaikkea. Vai mahtuisko sittenkin, jos vaikka olemattoman nurmialueen laittaisikin kukkapenkiksi... voisiko tilaa pystysuuntaan käyttää hyväksi...Hmm...hmm.


maanantai 30. tammikuuta 2012

Mukana vuodesta 1998

Mukanani on lompakossa kulkenut pieni lappunen vuodesta 1998. Vähän jo kärsinyt ulkoasultaan, mutta aina se muuttaa uuteen kukkaroon asumaan. Olen saanut sen ihanalta ystävältäni, jolla on ollut taito laittaa osuvia viestejä juuri oikeaan aikaan. Tähän muumitarinaan palaan aina silloin tällöin ja aina se aukeaa uudella tavalla. 
Muumiviisautta.


- Mahtaa olla ihanaa pitää kylmästä vedestä.
- Se on parasta mitä tiedän, Hemuli sanoi säteillen. Se ajaa tiehensä kaikki tarpeettomat ajatukset ja mielikuvat. Usko minua, mikään ei ole niin vaarallista kuin sisässä istuminen.
- Niinkö? sanoi Muumipeikko.
- Niin. Silloin saa helposti kaikenlaisia aatteita.





lauantai 28. tammikuuta 2012

Idolien aika

Tyttöni on siinä iässä. Iässä, jossa ihastutaan etäisiin ja saavuttamattomiin. Idoleihin. Jotenkin herkkää ja koskettavaa aikaa, suloista seurattavaa. Taannoin hän sai lentokentältä puhelinsoiton toiselta näistä idoleistaan. Ystävänsä oli mennyt kentälle kytikselle, oli saanut tietoonsa, että pojat ovat kuvauskeikalla Suomessa. Odottaminen palkittiin, pojat karkasivat turvamiehiltään pienen faniryhmän luo ja ystävä sai toisen näistä soittamaan tytölleni...Portaat kolisten hän tuli alas huoneestaan, hehkui intoa..."äitiiii... mä en usko tätä, mä puhuin J:n kanssa puhelimessa...en mä paljon ymmärtänyt, mitä se sanoi, mutta...". Niin söpöä, kaikessa viattomuudessaan.
Tämä viikonloppu on yksi hänen unelmiensa täyttymys -pitkään suunniteltu ja hartaasti odotettu. Hän pääsee "poikien" kolmelle keikalle. Yksi täällä Suomessa, kaksi Virossa. Tämä on ylipäänsä ensimmäinen kerta, kun hän pääsee minkään bändin keikalle. Viroon lähtee pari vanhempaa mukaan, Helsingin keikalle menevät porukalla, yhden tytön aikuinen isosisko mukanaan. Ja minä-äiti haen tytön tietenkin konsertin jälkeen turvallisesti kotiin. Tytöt lähtivät jo aamulla kentälle irlantilaisia fanityttöjä vastaan ja kuinka ollakaan, törmäsivät siellä myös näihin idolipoikiin, heidän lentonsa tuli kentälle samoihin aikoihin. Sain viestin tytöltä "Matkalla Helsinkiin. Jedit tuli ja meni ja sain kuvat niitten kaa ja nimmarin J:lta. Tää on hullua ja outoa! "... Minutkin huolitaan mukaan tähän tytön ensimmäiseen tämänlaatuiseen elämykseen... Olen otettu...
Siellä he nyt ovat odottaneet puolipäivästä lähtien, jonottavat pakkasessa saadakseen hyvät paikat...mukaan pakkasi evästä, termariin teetä, lämpimiä vaatteita. Pikkuiseni kasvaa isoksi.

sunnuntai 22. tammikuuta 2012

Presidentiaadi

Aika presidentistä presidenttiin. Sellaisen matkan tein tänään ajatuksissani. Totesin äänestämään lähtiessämme miehelleni, että viime presidentinvaalien aikaan emme vielä olleet toisiamme tavanneet. Miten paljon on elämässä tapahtunut Tarja Halosen toisella presidenttikaudella. Mitä meille kuuluu kuuden vuoden päästä, kun vaalit pidetään seuraavan kerran... silloin saavat molemmat lapsenikin jo äänestää, itse olen päässyt juuri viidenkympin ikäpyykin toiselle puolelle, mieheni jo pari vuotta aikaisemmin... tällaisia ajatuksia mietimme äänestämään kävellessämme. Rajapyykkejä nämäkin.


 Yhtä ei kauheasti kiinnosta maalliset asiat eikä presidenttipelit... se vain nauttii talvesta!


Middag!

Esittelen teille uuden ihastuksen kohteeni - Middagin. Se on pääkaupunkiseudulla ( pientä lisämaksua vastaan lähetyksen voi saada myös kehyskuntiin) toimiva ruokapalvelu, joka toinen viikko on mahdollisuus netin kautta tilata ruokalista neljälle joko kolmeksi tai viideksi päiväksi. He toimittavat tarvittavat ruoka-aineet resepteineen ovelle alkuviikosta, riippuen siitä, onko valinnut kolmen vai viiden päivän ruokakassin. Parasta tässä ruokatoimittajassa on se, että suurin osa tuotteista on luomua ja/tai lähellä tuotettua ruokaa. Viime viikolla saadussa kassissa ei-luomua oli vain haukimuffinsseihin käytettävä hauki,( sanotaanko kalasta koskaan, että se olisi luomua, vaikka se olisi luonnonvesistä kotoisin? ), Middagin keittiössa valmistettu rakuunamajoneesi ja alumiiniset muffinsifoliovuoat. Reseptit eivät ole monimutkaisia, keskimäärin niiden laittoon menee puolisen tuntia, joskus jopa vähemmänkin. Minua piristää se, että ruoat ovat taatusti erilaisia, kuin ne, mitä meillä normaali arkena tarjotaan - maa-artisokkakeittoa mustatorvisienillä, haukimuffinseja rakuunakastikkeella... kuulostaa vaikealta ja hidastekoiselta, mutta eivät sitä ole. Teinitkin ovat mukisematta syöneet kaikkea - tätä toista tilaamaani viikkoa jopa jo odottivat. Ja niin odotin minäkin.
On aivan IHANAA, että viikon ruokalistan on suunnitellut ja koonnut joku muu kuin minä. Tuotteet ovat olleet aivan ensiluokkaisia laadultaan, niistä tekee ruokaa iloisin mielin ja hyvällä omallatunnolla! Ilahtunut olen ollut siitä, että kotimaisia juureksia on ollut tarjolla - nuo kotimaassa kasvihuoneissa kasvatetut tomaatit ja muut kun eivät ole mitenkään ekologinen vaihtoehto ( ehkä kerron jossain vaiheessa jutun mun "ekologisesta heräämisestäni" :)  ), lentotomaateistakin jää pienempi hillijalanjälki. Juurekset ovat turhan halveksittuja - ihanaa, että niiden profiilia nostetaan.
Hinta saattaa jonkun mielestä olla korkea - 99 euroa viiden päivän ruoat, tutustumisviikko oli 90 €. Minä maksan sen mielelläni. Näin juuri tutkimuksen, jossa oli tutkittu, montako tuntia keskimäärin perheellä menee viikosta ruokaostosten suunnitteluun ja kaupassa käyntiin. Keskimäärin reilu viisi tuntia. Ihan ilman kaupassa käyntiä nytkään ei selviä, normi aamupala-,välipala- ja iltapala ostokset on hoidettava. Vaikka ruokalistalla on aina joku kasvislisäke, salaattiaineita ei ole ollut usein, eli jos haluaa salaattia joka ruoalla, niin sellaiset pitää itse hankkia. Koska kyseessä on meillä arki-iltaruoka, en välttämättä kaipaa salaattilisäkettä noiden muiden kasvisten lisäksi.
Säästynyt aika, uusien ruokien kokeilumahdollisuus, luomun, lähiruoan ja kotimaisen yritteliäisyyden tukeminen sekä se, että näillä viikoilla ei tule turvauduttua arkiväsyneenä valmisruokiin - se on tässä parasta! Aion jatkaa palvelun käyttämistä, tavoitteena on, että edes kerran kuukaudessa saan tällaisen "helpon" viikon itselleni. Suosittelen!

perjantai 13. tammikuuta 2012

Heikkona...



... kukkiin!

Tässä sinulle kimppu,
hyvää viikonloppua, ystäväni!


maanantai 9. tammikuuta 2012

Mitä opin tänään?


"Jos sinun pitää syödä norsu, 
syö se pala kerrallaan"


Näillä sanoilla evästi meidän opettaja tänään meitä tämän vuoden opetussuunnitelman nähtyämme. Aion muistaa tämän muulloinkin, siksi se pääsi tännekin.

perjantai 6. tammikuuta 2012

Mä oon siis tosi DITHÖÖMIND (determined)!

...sanokaa tämä ääneen, älkää unohtako hesalaista ässää tuossa "siis" sanassa. Tällä tavalla tuumasi eilen Helsingin keskustassa nuori, alta kakskymppinen neitonen toiselle takanani liikennevaloissa. Tämä täti-ihminen hieman hihitteli huppunsa sisällä tuolle nuoren mahtipontiselle, kansainvälisyyttä tavoittelevalle lausahdukselle. Katsoin sanakirjasta, mitä kaikkea sana pitää sisällään, minulle se kertoi päättäväisyydestä. Lujaluontoinen, tarmokas, hellittämätön, luja, epäröimätön... siis tosi päättäväinen! Sellainen minunkin pitäisi olla ja olen etsiskellyt sitä itsestäni tällä viikolla, viime viikon kun annoin mennä vaan, päättömästi. Ystävääni lainaten, söin varastoon, join kahvia pannukaupalla varastoon, istuin ( jos sitä asentoa voi istumiseksi sanoa) sohvalla varastoon, tuumailin varastoon. Hetkittäin olen tällä viikolla onnistunut olemaan päättäväinen...kunnes piparitalon nurkka lipaston päällä, jämäsuklaa teinin huoneessa, herkkujuustopaketti jääkaapissa ( jopa piparitaikina pakastimessa) tulee vastaan - silloin käteni, minulta kysymättä, hamuaa herkkuja ja pistää niitä suuhuni. Tajuan tapahtuneen, kun olen täydessä vaudissa (eli siis vahinko on jo tapahtunut), annan mennä ja siirrän päättäväisyyden herkutteluputken katkaisemisesta huomiseen.

Päättäväinen olen onnistunut olemaan ihan pikkuisen kuitenkin. Olen alkanut siirtää lomaminää arkeen laittamalla herätyskellon soimaan aamulla, tänään jo kahdeksalta, unirytmi vaihtuu pikkuhiljaa arkiseen. Se on ollut varsin kummallinen loman aikana. Vaikka olen mennyt nukkumaan ihan kohtuu ajoissakin toisinaan, herään aamuyöllä pariksi tunniksi valvomaan ja sitten nukun aamulla senkin edestä. Mutta nyt toivottavasti tulee muutos, kun heräänkin aikaisin.
Kasvibiologian portfolion viimeistelyn otin työn alle toissa päivänä, tänään pitäisi jatkaa. Kampaajalla kävin kohentamassa hiuskuontaloa, enkä malttanut enää olla kurkistamatta ohikulkiessani alennusmyyntejä, -70% alkaa olla jo houkutteleva ale, eihän silloin voi enää kulkea liikkeiden ohi? Kaupunkiin lähtiessä jouduin toteamaan tämän totaalisen lomailun saldon... sohvakuosivaatteisiin tottuneen jalat ja vyötärö alkoivat kiljua apua, kun tajusivat, että olin tunkemassa niitä farkkuihin... "me ei mahduta näihin...et voi olla tosissas...täällä tukehtuu..!!!." Onni on, että arki alkaa, farkut ovat hyvä mittari sille, milloin on syytä ottaa niskalenkki kaikenlaisesta herkuttelusta. Arki tarjoaa hyvän selkärangan niskalenkille. Mitenkäs tämä jutustelu taas eksyi herkutteluun... nyt en voi edes sanoa, että "siitä puhe, mistä puute..."

Pisteitä annan itselleni siitä, että olen tämän loman aikana käynyt kuitenkin kävelylenkeillä joitakin kertoja, pari kertaa jopa pitkällä sellaisella. Miinusta siitä, etten ole ollut niin päättäväinen, että olisin myös vesisateella saanut itseni lenkille. Vettähän on satanut aika paljon...

Päättäväisyyttä kohti, satoi tai paistoi! 

sunnuntai 1. tammikuuta 2012

Hyvää huomenta, Uusi Vuosi!

... sillä nythän on sinun aamusi vielä, vaikka ajallisesti onkin vuoden ensimmäisen päivän ilta. Toivotan sinut lämpimästi tervetulleeksi, mutta sallithan, että hiukan muistelen mennyttä vuotta. Älä pahastu, sillä ilman sitä ei sinuakaan olisi. Lupaan, että muistelen sinua sitten vuoden päästä ihan samalla tavalla... mietin yhteisiä ilon aiheita, hupsuja hetkiä, vaiheita, ylä- ja alamäkiä, maisemia ja mietteitä.

Vuoteen 2011 mahtui monenlaista, iloa ja surua, suuria muutoksia, mutta myös vakautta. Juhlimme siskoni nelikymppisiä tammikuussa ja äitini 70-vuotis juhlia maaliskuussa, niitä peräti kahden päivän verran. Ihania ja iloisia juhlia ne olivatkin, haluaisin niin julkaista kuvia noista juhlista, mutta olen blogini alkuaikoina päättänyt, että tunnistettavia kuvia en rakkaistani tänne laittaisi...yritän pitää siitä kiinni, vaikka houkutus olisikin suuri esitellä heitä kaikille, ylpeänä, kuinkas muuten...nämä ovat rakkaitani! Juhlimme myös ihanaisen Puolukkaiseni rippijuhlia elokuun lopussa. Samana päivänä saimme kuulla suloisen isoäitini poismenosta, jäähyväisiä hänelle jätimme syyskuussa, kauneimmassa mahdollisessa syyssäässä. Kaipaus kulkee mukana ja samalla kiitollisuus siitä, että hän sai elää pitkän ja terveen elämän.

Matkustella saimme myös, Maltaa reissasimme ristiin rastiin viikon ajan lokakuun puolivälissä. Saimme viettää lomamme oikein leppeässä säässä, päivän ja yön lämpötila ei juuri eronnut toisistaan, ihana suomalaisen kesän lämpötila! Se matka kyllä ansaitsisi ihan oman postauksensa, mutta taitaa jäädä haaveeksi...

Suuri muutos oli elämääni tulossa, siitä minulla ei ollut aavistustakaan vielä vuosi sitten. Mutta niinkuin usein elämässä, huomaat yhtäkkiä olevasi muutosrytinässä... yksi asia johtaa toiseen ja tämä kolmanteen. Toki sitä olin hautonut jo pitkään jossain alitajunnassa ja välillä tietoisestikin. Se, että se oli niin kirkkaana edessäni yhtäkkiä - se oli Yllätys. Sen jälkeen en enää yhtään miettinyt, päätin, että tuota ovea kolkutan ja jos se avautuu, astun siitä sisälle. Onneksi oli muutamia kuukausia aikaa sopeuttaa itseni ajatukseen opiskelijastatuksesta ja puutarhuriudesta- en halunnut hätiköidä. Nyt mietin, että mitenkäs minä en sitä heti keksinyt... minulla ei ollut käynyt mielessäkään puutarhurin ammatti, vaikka siinä yhdistyvät monet minulle läheiset asiat. Eräänä päivänä hautomistyö vaan oli kristallisoitunut ja Puutarhuri putkahti sisältäni. En ole tätä valintaa katunut, vaikka pieniä Pumpuloitani välillä ikävä onkin... aivan uusi, upea maailma on eteeni avautunut. Ehkei aivan uusi sentään, sillä onhan puutarha ja luonto kiehtonut minua ennenkin, mutta sen monipuolisuus ja luonnon ihmeellisyys on saanut uuden ulottuvuuden ja se pistää välillä haukkomaan henkeä. Ihania uusia ystävyyksiä ja ihmisiä on tämä muutos myös tuonut elämääni, kiitos heistä!

Yllätyksen tuo mennyt vuosi tarjosi vielä viime metreillä, joulu aaton aattona hammaspesulla pojan kanssa huomasin, että minun ja hänen silmät eivät ole enää samalla tasolla... hän katseli minua korkeammalta. Peili todisti saman asian, hän oli mennyt puolella sentillä ohi - ja voi miten nuori mies kasvoi silmissä pari senttiä lisää henkisesti, sitä hän oli odottanut. Pari viikkoa aikaisemmin hän oli ollut vielä sentin lyhyempi. Olen nyt siis pikkuäiti. Toki osasin uumoilla, että tämä talvi sen toisi tullessaan, välimatka meidän päälakien välillä alkoi lyhetä silmissä. Joskus hämmennyn, että kuka tuo pitkä nuori mies on meidän keittiössä... tai niinkuin eräänä iltana sohvalla kirjaa lukiessa ajattelin, että kenen vieraan teinipojan tumma ääni kuuluu poikani huoneesta... onko hänellä vieras? Sitten tajusin, että se onkin oma poikani, joka puhuu puhelimessa. Tämä muutos hänen äänessään oli tapahtunut yhdessä yössä -muutos pikkupojan äänestä teinipojan ääneksi. Siinä piti äidin jälleen järjestellä sisäisiä palikoitaan uuteen järjestykseen. Huomaan tekeväni samalla kiusallisella tavalla, kuin aikuiset minun teiniaikanani tekivät. Juuri niinkuin ajattelin, etten koskaan tekisi omilleni... "Katsokaa, Poika on kasvanut minusta ohi" sanon ylpeänä vieraille... Ja poika katsoo minua,"voi äiti, älä viitti, vähänkö oot nolo..." Silti, jokin pojan huulilla häivähtävässä hymyssä kertoo tyytyväisyydestä. Poikani, minä vaan olen sinusta niin ylpeä, pakahtumiseen asti. Vaikka kasvusi tekeekin kipeää minussa, silti.

Niin, Vuosi 2012, tässä sinulle vähän pohjustusta siitä, missä mennään... toivon, että meistä tulee hyviä ystäviä ja voin muistella meitä hyvillä mielin vuoden päästä. Lupaan pitää sinusta hyvää huolta, toivottavasti nautit matkasta - minä ainakin yritän parhaani!



Uuden vuoden vietimme kahdestaan mieheni kanssa, 
juustojen ja punaviinin kera.



Uteliasta ja Rohkeaa 
Uutta Vuotta 2012
teille kaikille,

joiden vierailuista blogini saa nauttia!