torstai 30. joulukuuta 2010

Arkeen paluusta, tai sen vaikeudesta.

Vaikka pidänkin mielellään joulusta kiinni pitkään, pientä arkeen paluuta pitäisi tehdä. Ennen joulukuuta karppasin muutamia viikkoja hyvällä menestyksellä - olo oli virkeä, ei tehnyt herkkuja mieli ja painokin putosi neljä kiloa ilman suurempia tuskia. Siihen hyvään oloon tahdon takaisin... Vaan miten se voikaan olla vaikeaa? Syön vielä tuon suklaapalan... maistan vielä vähän tätä kakkua...ja uusi vuosikin tulee, pitäähän silloin vähän herkutella, kannattaako karpatakaan ennen sitä. Löytyy hirveän pitkä lista hyviä tekosyitä, miksi en ryhdy voimaan hyvin. Miksi ihmeessä? Miksi teen tällaista itselleni, enkö haluakaan voida hyvin? Onko vanha tottumus niin vahva sanoittaja tässä laulussa... Tehoton olo, siispä makeaa peliin. Vanha koira ei taida oppia kovin nopeasti uusille tavoille, pitää olla kai kärsivällinen sen opettamisessa. Hyvä kokemus kyllä vetää puoleensa ja tiedän, että kun saan itsestäni niskaotteen, palaan karppaamiseen takaisin. Niin monta hyvää asiaa puhuu jatkamisen puolesta: energinen olo, vähentynyt unen tarve, painon putoaminen ilman tuskailua, makeanhimon katoaminen ( ja se on ihme, kun on kyseessä tällainen sokerirotta kuin minä), jopa pitkään nilkassa ollut ihottuma alkoi noiden viikkojen aikana kadota - ilman kortisonisalvoja (on tullut takaisin nyt, kun en ole viikkoihin karpannut). Kerrottakoon vielä, että karppaamiseni on kevyttä laatua, en ketokarppaa - se vaatisi jo niin paljon luopumista, etten usko jaksavani sellaista kovin pitkään. En edes halua.
Jonkun pitäisi alkaa myös vähän siivota, joulusiivous kun ei kanna loputtomiin. Jostain syystä tavarat soutavat väärille paikoille, pinot kasvavat, pöytäpinnat täyttyvät, likapyykkivuori pursuilee, kuusi tiputtaa neulasia...Ehkä jo tänään Joku ryhdistäytyy. Hän imuroi jo toissa päivänä, vaan sen teho ei näy enää tänään.
Arki, täältä tullaan...Pikku hiljaa. 


Suosikkijoulukukkani
(erityisesti valkoisena)


keskiviikko 29. joulukuuta 2010

Ei mennyt ihan pipariksi...

Se valmistui sittenkin aatoksi. Piparikaruselli. Itseäni varten kai lähinnä tämän tein, lapset alkavat olla jo niin isoja(ko?), etteivät enää niin isosti innostu tällaisista, vaikka ovatkin jo kyselleet, koska sen saa syödä. Uudenvuoden yönä, olen luvannut, ettei se ihan pääse pölyyntymään ja maut väljähtymään.
Ihan kelvollinen siitä tuli, vaikkei ihan esikuvansa (Floran sivuilla) veroinen. Mutta sanoisin, että elämänmakuisempi ;). Katto jäi kahden palan kokoiseksi, sillä ostotaikina loppui kesken, seuraavana päivänä lähikaupassa piipahtaessani piparitaikinat oli loppu kaupasta ja sitten loppuikin aika ja oli pakko vain kasata karuselli kokoon. Sain kyllä tehtyä kolme kattoelementtiä, mutta pudotin yhden paloista lattialle, se meni kolmeen osaan, pentu sattui paikalle ja sieppasi suuhunsa kärkipalan, joten ei auttanut enää sokeriliimauskaan tuota elementtiä. Mutta hyvin tämä on pärjännyt kahdellakin kattokappaleella. Ja se, mitä ei näissä kuvissa näy, on se, että kaksi karusellin eläintä kulkevat väärään suuntaan. Eipä käynyt mielessä eläimiä tehdessä, että karusellissa eläinten kulkusuunta pitäisi olla sama. Ehkä vielä siitäkin otan kuvan, ihan itselleni muistoksi :).



Piparisieppari uuden lelunsa kanssa. Kävi tekemässä myös kolon kinkun kylkeen, mitäs jättävät sen pöydän reunalle..."Ihan vahingossa söin".


maanantai 27. joulukuuta 2010

Joulu!


Ihana Joulu! Joulurauhakin löysi minut lopulta, vaikka aatonaattona työvuoron jälkeen se tuntui vielä kovin tavoittamattomalta ajatukselta. Se tavoitti minut joulukirkossa aattoiltapäivänä, vaikka sinne mennessä mieli menikin harmaaksi, lähes mustaksi, kun näin miten aikuiset kirkkoon kiirehtijät käyttäytyivät yrittäessään saada täpötäyteen tulevasta kirkosta istumapaikkaa itselleen... Siinä ei paljon huomioitu kyynärsauvoilla kulkevaa poikaani. Törkeitä ohituksia ja paikanvientejä, laskin mielessäni lukuja, etten olisi pilannut oman mieleni lisäksi muidenkin mieliä. Vanhuksilta olisin tämän ymmärtänyt, mutten kolmikymmpisiltä, hyvintoimeentulevan näköisiltä pariskunnilta. Lopulta istuimme kuitenkin kirkon käytävällä matalilla lasten penkeillä.
Mieli karkaili kotikeittiöön ja siihen, mitä pitäisi vielä tehdä, kun pääsemme kotiin, että jouluateria voisi alkaa. Minut pysäytti kuitenkin naispapin puhe siitä, miten epätäydellisissä oloissa viettettiin kristikunnan ensimmäinen joulu...Tallissa. Niin arkinen paikka, kuin olla voi eikä taatusti edes kovin puhdas, vauvan nukkumapaikaksikin valikoitui eläinten syöttökaukalo. Ei varmastikaan yhdenkään esikoistaan odottavan äidin unelma siitä, miten ensimmäinen lapsi tulee tähän maailmaan. Edes tuohon aikaan. Siinä hetkessä minun mieleni asettui. Mitä minä tässä hötkyilen, meidän asiat ovat erinomaisesti - vaikka joku pikku yksityiskohta ei olisikaan sekunnilleen valmis, se ei varmasti meidän joulua synkennä
Kaikki menikin hienosti (niinkuin aina) ja äidinkin mieli pääsi mukaan, paras hetki on mielestäni aattoilta, kun lahjojen jaon jälkeen rauha on maassa, kynttilöiden valo siloittaa kaiken kauniiksi ja täydelliseksi, väki tutkii tyytyväisenä saamiaan lahjoja, hyväntahtoinen rupattelu soljuu taustamusiikkina - silloin on joulu ihmisellä!


 

Kaunein kynttilä, minkä koskaan olen nähnyt.


Marimekon skooliin rakensin asetelman neilikoista ja muutamasta meillä kotona kasvavasta vihekasvista.


Joulupöytä odottaa kinkkua ja laatikoita kynttilöiden valossa...


Kinkku on mieheni heiniä alusta loppuun asti ... Tänäkin vuonna se oli erinomaisen mehevää eikä sitä ole enää hirveästi jäljellä, vaikka muhkeat seitsemän kiloa vähän suurelta syömäurakalta ensin tuntuikin.

 

Kinkun ja muun aterian jälkeen lattialla karvalankamatolla  lievässä ähkyssä maatessa kuusi näytti tältä.




Eikä minun jouluni tähän lopu, se jatkuu loppiaiseen ja tämän viikon loma antaa mahdollisuuden levollisen olon jatkumiseen, vielä en kiirehdi alennusmyynteihin, en...


torstai 16. joulukuuta 2010

Luumupuun jouluasu

Uuttera luumupuumme on saanut jouluisemman kantamuksen. Ostin viime talvena silikonisia tähden mallisia muffinsivuokia, koska mielestäni ehdottomasti tarvitsin niitä ! Mieheni vähän hyväntahtoisesti naureskeli, sillä tuotteelle luvattiin jopa 2000 käyttökertaa... Kyllä siinä saisi vaimokulta värkätä niiden eteen ja jäisi perinnöksi vielä tuleville sukupolville. Itsekin vähän epäilin, näinkö jaksan ihan yhden kerran niitä käyttää, mutta kun hinta oli huokea, ajattelin, että mitäpä siitä. Turmiollinen ajatus, sillä periaatteessa olen kertakäyttöisten asioiden hankkimista vastaan. Vaan - nyt olen käyttänyt niitä jo viidesti vuoden aikana. Tällä menolla, jos elän yli yhdeksänkymppiseksi, käytän niitä siis 250 kertaa! 
Kolmesti olen tehnyt niihin jäädykeannokset, kerran taatelimuffinsseja ja nyt...Jäätähtiä ihanaiselle luumupuullemme. Toivottavasti Hän tuntee olonsa nyt koreaksi ja juhlavaksi! Minusta ainakin näyttää, ihan kuin se kantaisi keveät koristeensa voimakkaana ja ylpeänä.
Mihinkähän muuhun noita muotteja voisi käyttää... vinkkejä otetaan vastaan :). Uuden jäätähtisatsin laitan tulemaan ja jos löytäisin vielä vesivärini, laittaisin kenties sinistä sävyä mukaan..

Poikasen leikkaus meni hienosti, taitavissa käsissä kun oli. Sen päivän minäkin olin ihmeen virkeä - liekö äidin vastuu työntänyt väkisin flunssan nurkkaan. Tiedän myös äiti- ja tätikultieni kantaneen meitä sinä päivänä ajatuksin ja rukouksin. Ihana asia omistaa tuollainen "huolirinki". Väkisinkin kävi mielessä, että entä sitten, kun heitä ei enää ole, he eivät ole enää ihan nuoria...Kuka minun puolestani sitten huolehtii( ihan pikkuisen naiviin itsekäs kommentti, mutta on ihana tuntea, että välitetään, nuorempana sitä "huolta" ei ihan niin osannut aina arvostaa). Siltä minusta tiistaina tuntui -  joku muu huolehti puolestani, sillä minulla oli itselläni niin levollinen olo koko päivän, vaikka etukäteen murehdin kovasti. Enkä ilman kyyneleitä lapseni nukahtaessa narkoosiin selvinnyt nytkään.
Mutta sittenkö on minun vuoroni? Olenhan seuraava sukupolvi. Osaanko minä? Huolehdinhan nytkin omasta jälkikasvustani ja paljon muusta, mutta tuntuu, että näillä sukujen matriarkoilla
ja mummeleilla ja vaareilla on aivan erityinen suojelusenkelin asema sukujensa vanhimpina. 
Kiitos teille huolenpidosta ja rakkaudesta!

maanantai 13. joulukuuta 2010

Feeling flu.

Ei siitä minttukaakaosta ollut flunssan ehkäisylääkkeeksi. Se on nyt täällä ja toivottavasti pois kääntymässä. Huomenna tarvittaisiin äitiä kovasti, poikaseni toinen jalka leikataan. Ja äitihän on kunnossa siihen mennessä.
Ehkä tämä lunssa sain yliotteen lauantaina vetoisessa messukeskuksessa, eilen en päässyt sinne ollenkaan tämän flunssan takia, mutta hienosti olivat mieheni ja koira pärjänneet kahdestaankin. Tuloksena kummaltakin päivältä JUN EH2. Eikö näytäkin hienolta nuo lyhenteet ;). Minä juuri opettelen niitä ja hetihän niitä pitää käyttää. Siis suomeksi: Junioriluokka, erittäin hyvä, sijoittuminen toiseksi luokassaan. Luokassa oli tosin vain kolme juniorinarttua. Tärkein anti viikonlopusta oli, että saatiin hienoa kokemusta ja neiti osoittautui paineenkestäväksi, ei ollut pelokas, vaan häntä heilui iloisesti.
Väsynyt oli vauva kummankin päivän jälkeen, vaikkei paikanpäällä montaa tuntia oltukaan. Niin paljon uusia tilanteita, jänniä tuoksuja ja hälyä tunnit olivat sisällään pitäneet, että edes sana "ulos" ei saanut pentua havahtumaan. Normaalisti sen sanan sanominen herättää sen sikeästäkin unesta ja sekunnissa ollaan menossa.
Mukavaa alkuviikkoa kaikille, jouluun on enää vain muutama tontun askellus...

Väsy...

lauantai 11. joulukuuta 2010

Välähdyksiä viikolta 49!



Vielä hiukan sini-valkoisia tunnelmia viikon alusta... Pöydän peitteeksi keksin valkoisen, loimusamettisen ison kankaanpalan. Halpa ja erittäin helppo pöytäliina - ei tarvitse saumoja ommella. Sitäpaitsi voisin sanoa, että se on melkoisen kaunis katsella loimuavan pintansa vuoksi. Ainut huono puoli on, että se on aika luistava, vaan hyvinpä tuo on monta päivää tuossa pöydällä jo pysynyt :).
Syötäväksi väki sai uunissa haudutettuja peruna- ja bataattilohkoja, porsaan sisäfilettä ja höyrytettyä parsakaalia. Jälkiruokana nautimme karpalojäädykettä itse keitetyn kinuskikastikkeen kera. Kaikki muu oli erinomaista, paitsi liha ehti olla uunissa ja kinuski kattilassa liian pitkään - missä lie kokin ajatukset viivähdelleet :). Silti - ruoka näytti jälleen tekevän kauppansa. Itse ihastuin erityisesti noihin bataattilohkoihin, jotka perunoiden jatkeeksi uuniin lykkäsin. Kerrassaan onnistunut kokeilu!


 Pitkin viikkoa olemme saaneet jälleen ihanaa valkoista. Voi että minä nautin - tilanne kun voisi olla se, että maa olisi musta ja taivalta lotisisi vettä! Se ei vaan kuulu tähän vuodenaikaan, ainakaan minun mielestäni, joka olen lapsuuteni viettänyt pikkuisen pohjoisempana.
Mieheni ehti tiistai-iltana kameran kanssa liikkeelle, juuri sinä päivänä, kun Suomi muuttui Talven Ihmemaaksi. Ja onneksi, sillä seuraavana päivänä tuuli tarttui puiden latvoihin ja nappasi mukaansa osan lumesta.


Hän sai paljon upeita kuvia, mutta nämä "valaistuneet puut" halusin tännekin esille. Itse tykkään varsinkin tuosta ylemmästä kuvasta. Puulla on selvästi latvatähti! Puun varjo on myös kaunis.

Meidän arkinen bussipysäkkikin näyttää salaperäiseltä. Jos tuosta nousisi bussiin, mihinkähän mahtaisi päätyä...


Loppupuoli viikosta meni meidän väellä sairastellen, pientä flunssaa yhdellä jos toisella. Minua ei se vielä kaatanut petiin, vaikka niskaan hengittelikin koko ajan - ihmeen sitkeä olen tänä talvena ollut vastustamaan pöpöjä! Ja vastustus jatkuu... Poikani toinen jalka leikataan ensi viikolla ja pitää äidin ja pojan olla kunnossa.
 

Loppuviikosta valmistauduimme tämän viikonlopun koitokseen - meidän Haun ensiesiintyminen messukeskuksessa koiranäyttelyissä. Emme me miksikään näyttelykenttien aktiivikävijöiksi aio (ehkä, kai), mutta muutamia näyttelyitä pitää käydä ja niistä saada hyviä "arvosanoja", että Hausta tulisi jalostuskelpoinen ( Yäk, miten kalsealta kuulostava sana ).
Näiden shapejen turkki on pitkäkarvaisuudestaan huolimatta pääosin helppo, paitsi... alle vuosikkaana. Eli siis juuri nyt. Turkki huopuu ja takkuuntuu aivan käsittämättömän helposti ja takkuja saa olla jatkuvasti selvittämässä. Niinpä loppuviikko selviteltiin, selviteltiin ja selviteltiin, todetaksemme seuraavana päivänä, että siinä ne ovat TAAS. 
Mutta en rotua en vaihtais. Olin aina ajatellut, etten voisi hankkia IKINÄ enkä KOSKAAN koiraa, jonka silmiä ei näy. Niinpä. Älä koskaan sano ei koskaan. Tämä rotu vain tassutteli meidän sydämiin ja valloitti ne huikean ihastuttavalla luonteellaan. Tämä koira näennäisestä silmättömyydestään huolimatta on ilmeikkäistä ilmeikkäin! Ei tunteiden ilmaisuun silmiä tarvita, vaikka koiran silmät mielestäni kauniit ovatkin.
Hau jaksaa myös hullaantua lumesta - joka kerta. Kuonolla on ihan pakko aurata lunta ja sitten seuraa hyppy ja pomppu ja hauks, lunta on haukataan suun täydeltä. Ja sitä seuraa hyppy ja pomppu. Lumen tulon jälkeen tavallinen askellus on lähes kadonnut. Sitä iloa seuratessa tekee itsekin mieli pompahdella puolelta toiselle, mutta maltan sentään mieleni, minähän olen Aikuinen... Alkavat pian naapurit ja kylänmiehet katsella oudosti. Mutta kun metsään päästään, pompahdan kyllä - ihan vaan vähäsen...pomps.



Eka näyttelypäivä on ohi ja neiti käyttäytyi hienosti, kunhan oli saanut alkuhämmennyksen purettua liehakoimalla parin muun ihan uuden koirakaverin kanssa. Hau oli kehässä iloinen ja reipas, sai hienot arvostelut ja arvosanan eh ( erittäin hyvä). Ja se on erittäin hyvä tulos! Olemme ylpeitä!

Tuo aamuinen jännitysnäytelmä vei flunssaisesta minusta kyllä mehut melko lailla. Vähän jaksoin sentään pölynimuria ja luutua liikutella. Mutta nyt voinkin hyvällä omallatunnolla toteuttaa seuraavaa lausetta, jonka ihan kohta paljastan. Minulla on tapana silloin tällöin napata summanmutikassa jääkaappisanoja 5-6 kappaletta silmät kiinni ja sitten nopin ne kourastani yhtä summittaisessa järjestyksessä. Tänään siis sain tällaisen lauseen:
Näin mieti vähän, valitse makea väsy.

Ja mitäpä tässä enempää miettimään, valitsen makean laiskuuden ja vietän loppuillan sohvalla, kohta on ruoka valmis ja saatanpa vaikka keittää itselleni minttukaakaon - jospa sillä flunssa lähtisi...

maanantai 6. joulukuuta 2010

sunnuntai 5. joulukuuta 2010

Pimeän aikaan


Katuvalo valaisee pihakoivua ...



... ja sisällä kynttilät kahvipöydän ääressä istujia.




lauantai 4. joulukuuta 2010

Ottaa pannuun.

Nyt ottaa pannuun... kirjoitin pitkään ja hartaasti postausta, sain sen viilattua valmiiksi ja puf... tein Jotain ja teksti oli tiessään. En painanut deleteä, vaan jotain muuta älykästä, niin älykästä, etten edes itse pääse omille jäljilleni. Sen jälkeen tein vielä Jotain, ennenkuin tajusin, että ennen sitä Jotainta olisi kannattanut löytää nuo nuolet tuolta vasemmasta yläkulmasta. Ens kerralla löydän. Sen pituinen Se.