torstai 22. maaliskuuta 2012

Ymmärrä omenapuuta.

Tänään leikkasimme opiskeluporukalla vanhoja, vanhoja omenapuita erään ison tilan puutarhassa. Olen tällä hetkellä sellaisessa endorfiiniekstaasissa, että on ihan pakko jakaa tämän viikon antia tännekin - että muistaisin. Että muistaisin ymmärtää omenapuuta. Ihan mielettömän upeaa nähdä vanhoja, vaikkakin risuttuneita omenapuita, leikata niistä hellästi kuolleita ja vaurioituneita, hankaavia ja sisäänpäin kasvavia oksia ja melkein kuulla, kun puu huokaisee helpotuksesta..."ahhh... nyt pääsee tuuli ja valo vapaasti hyväilemään oksistoani, kuivattelemaan sen sateen jälkeen". Ihan kuin se seisoisikin ryhdikkäämmin.
Omenapuuta ei kannata leikata kiireessä, se puuha ei ole suorittajia eikä urakoitsijoita varten. Siihen täytyy varata aikaa. Katsele puuta, sen muotoa - keskustele sen kanssa. Mieluummin hartaasti ja harkiten, leikattua oksaa kun ei saa takaisin. Kävele kauemmas katselemaan, palaa takaisin, kierrä puu vielä kerran ympäri ja vasta sitten, hellääkin hellemmin irroita oksa puusta. Tylsillä työkaluilla älä koske puuhun, sillä saa vain ruman haavan, johon tautien on helppo iskeä. Sileä ja mahdollisimman pienialainen haava on paras, se paranee paremmin, ihan niin kuin ihmiselläkin. Puu ei tarvitse välttämättä haavanhoitoaineita, sillä on kyky hoitaa itse haavansa. Pupunsyömiin tai vahingossa ruohonleikkurilla tai sahalla ( puunleikkaaja voi hurmiossa ihan vahingossa aiheuttaa viereiselle oksalle hallaa, nimim. kokemusta on ) nirhattuihin naarmuihin sitä voi halutessa sipaista, uutta kaarnaa kun puu ei pysty kasvattamaan menetetyn tilalle.
Huoh. Tiedän. Helppoa se ei ole. Puut eivät koskaan näytä siltä, miltä ne puutarhakirjojen kuvissa näyttävät. Ne ovat paljon haasteellisempia. Puuta kannattaa silti hoitaa, se palkitsee sinut hyvällä ja terveellä sadolla sekä pitkällä iällä ( ellei jyrsijät päätä toisin). Se innostuu kasvamaan. Ja kyllä - aina niitä vesiversojakin. Mitä enemmän leikkaat, sitä enemmän niitä kasvaa. Vesiversot, siis ne jotka sojottavat suoraan ylöspäin  kuin säikähtäneen kissan niskakarvat, kannattaa nyhtää jo nuorena. Keskikesä on siihen oivallista aikaa, silloin nuoret vesiversot lähteävät ihan sormin nykäisemällä. Haava on pieni ja paranee paremmin, kuin jos antaisit vesiverson kasvaa vankaksi. Tämä on hyvää juhannusajan puuhastelua :). Äläkä suotta säästele vesiversoja, niiden arvo on pieni. Niillä ei ole yhteyttä puun rungon ytimeen, ne ovat puulle liikavarpaan asemassa. Jos vanha puu on vesiversoviidakkoa, niistä kannattaa kuitenkin leikata vain kaksi kolmasosaa, ettei seurauksena olisi entistä tiheämpi vesiversokasvusto.
Kun olet hoitanut puutasi hyvin, saattaa näyttää siltä, että sadosta tulee riemastuttavan runsas. Vaikka se ilahduttaa suuresti mieltä, ei silti kannata jättää raakileharvennusta tekemättä. Kun raakileet ovat noin 3 cm kokoisia, harvenna niin, että yhteen "ryppääseen" jää 1-3 raakiletta. Niin - sitä ei millään malttaisi tehdä, mutta se kannattaa. Liian tiheään kasvavat omenat ovat alttiiimpia taudeille ja omenat jäävät pienemmiksi. Jos puu joutuu kasvattamaan ylisuuren sadon, seuraava talvi saattaa olla sille kohtalokas - jos talvi on kova, se ei ehkä selviä siitä. Sen voimat ovat huvenneet kesän urakkaan eikä se ole ehtinyt kerätä voimia talven varalle. Sekin voi nääntyä liian raskaan työtaakan alle....

Miksi kirjoitin tämän "ei tieteellisen lähestymistavan" postauksen. Silkasta löytämisen ja oivaltamisen ilosta. Talletan tänne muistiin edes muutaman niistä avaimista, jotka ovat avanneet omia silmiäni näkemään omenapuu uudessa valossa. Vastaani tuli googlessa tällainen, tähän tekstiin sopivasti suloisen naiivi riimitelmä... sen hengessä, hoidetaan omenapuita :).


Omena onnen tuo

Oi omenapuu, oi omenapuu
Kun sä et puutarhaani jo tuu
Kastelisin sua vedellä sinisellä
Ja olisin muutenkin hyvin hellä
Sitoisin oksaasi vihreän nauhan pätkän
Ettei kohtaloksesi koituis saapas jätkän
Oi omenapuu, oi omenapuu
Kun sä et puutarhaani jo tuu




sunnuntai 11. maaliskuuta 2012

Sunnuntai.

Kotona on hiljaista. Mies lähti aamukirkkoon, lapset ovat isällään. Kuuntelen kissan kuorsausta ja etäistä kellon raksutusta. Kylpytakki päällä, suihkuun menossa. Mutta en ihan vielä. Haluan viipyillä, tänään on sunnuntai, jolloin ei ole mitään etukäteissuunniteltua ohjelmaa. 
Olen käynyt tänä aamuna lukemassa teidän muiden blogistien sivuja, en ole välttämättä silti kommentoinut. Ahkeria kirjoittajia, kadehdin. 
Oma blogini on ollut hylkiön asemassa, kukaan ei ole käynyt lakaisemassa Eteistä, laittamassa kukkia piirongin päälle, keitellyt kahvia ja toivotellut vieraita tervetulleeksi. Yksinään se on saanut odotella, että joku kopistaisi maton kynnykseltä, pyyhkäisisi pölyt nurkista, tekisi siitä asutun näköisen. Ehkä se odottelee kesää ja kesävieraita, nukkuu vielä talvensekaista unta, vaikka kevät on jo täällä, eteiseen asti kuulee sulavan veden lorinan ja näkee auringon kurkkaavan pilviverhon rakosesta. Sekin kai kurkkii, että joko voi tulla... Tule vain, kyllä täällä ollaan, täällä vietetään hidasta aamua, pitkästä aikaa. Tule, aurinko, viipyilemään nurkkiin ja herätä minut lempeästi. Kutita kissan korvallista ja pane se aivastamaan. En pahastu, vaikka täytät pölyiset hyllynpäälliset valollasi ja piirrät ikkunaan rasvaiset sormen jäljet. Lempeästi hymyillen teet sen kuitenkin, et syyllistäen. Olet toivottu vieras, kevät!