perjantai 30. syyskuuta 2011

Kuukausi opiskelijaelämää

Kuukausi on vierähtänyt, työläisestä muovautunut opiskelija. Kuukausi sitten mieli jännityksestä kihisten ajelin kohti Rajamäkeä, mielessä monta suurta kysymysmerkkiä. En enää ihmettele ekaluokkalaisen tunnelmia ennen koulun alkua, parinkymmenen vuoden tauon jälkeen sitä tunsi itsensä melkein ekaluokkalaiseksi. Yllättäviäkin asioita risteili mielessä... saankohan kavereita, sovinkohan joukkoon, mistä löydän luokan... Kerrottakoon, että ensimmäisenä aamuna toteutui pahin skenarioni - myöhästyin koulusta! Olin laskenut ajoajan liian optimaaliseksi enkä ottanut huomioon sitä, että Kehällä tehtävät tietyöt voisivat jotenkin hidastaa matkantekoa...miten typerää. Nolona hipsin takariviin, kun miesopettaja oli jo aloittanut puheenvuoronsa. Taisin jäädä heti mieleen. Senpä jälkeen en ole myöhästynytkään, toistaiseksi ainakaan. Mutta mielestäni ensimmäisenä päivänä myöhästyminen on myöhästymisistä nolointa, olen tehnyt pohjanoteerauksen, luultavasti tulevat myöhästymiset eivät enää tunnukaan miltään.
Eipä silti, ei näitä läsnä/poissaoloja/ myöhästymisiä aikuisopiskelussa niin tarkasti syynätäkään kuin nuorisopuolella. Olette aikuisia - tiedätte, mitä teette. Jos on pois, tietää se omaehtoista opiskelua enemmän. Opiskelutahti on kiivas, 120 ov:ta vuodessa ja kahdeksassa kuukaudessa tietää sitä, että luppoaikaa ei juuri ole. Vauhti, jolla tietoa meihin siirretään, saa toivomaan terveitä päiviä, sitä, ettei tarvitisi olla pois.

Koen olevani vahvasti etuoikeutettu - että minulle on annettu tällainen mahdollisuus! Aikuisopintotuki on mahtava etu, ansiosidonnaisen suuruinen summa. Opiskelu itsessään on ilmaista. Koulukirjoja ei ole pakko hankkia, opetus ei perustu suoraan mihinkään tiettyihin kirjoihin. Kirjalistat meille on toki jaettu, niissä on lueteltu kirjoja, joista saattaisi olla hyötyä. Tähän asti kirjakustannukset ovat maksaneet minulle 10 euroa. Ja aivan huippuetu - ruoka on ilmaista! Meidän ruokaravintolamme tarjoaa kolme eri vaihtoehtoa päivittäin + jälkiruoan ja kahvin. Kaupungin työmuurahaisena minulle käsittämätöntä on myös 50 minuutin ruokatauko ja kaksi 15 minuutin kahvitaukoa päivän mittaan! Lisäksi olemme oikeutettuja koulumatkatukeen. Tästä kaikesta palkaksi saan vielä uuden ammatin -täysin käsittämätöntä. Ainut, josta joudumme maksamaan, ovat näyttötutkinnot. Minullehan suorastaan tuodaan tarjottimella tämä mahdollisuus - ole hyvä ja opiskele!
Toki ahkerasti joutuu tekemään työtä tuon perustutkinnon eteen. Koska opiskeluaika on kutistettu minimiin, tarkoittaa se aktiivista omatoimista opiskelua vapaa-ajalla. Toistaiseksi se ei ole harmittanut yhtään, olen innolla istunut keittiönpöydän ääreen tekemään annettuja opiskelutehtäviä ja vähän ylimääräisiäkin. Opeteltavat kasvilistat meille annetaan pelkkinä listoina...Sambucus racemosa- terttuselja, Viburnum opulus -koiranheisi, Symphoricarpos albus var. laevigatus valkolumimarja ... Niiden avulla ei vielä opi tunnistamaan kasveja toisistaan. Meille järjestetyillä kasvikierroksilla onkin sitten tehty ahkerasti muistiinpanoja noihin listoihin ja itse olen niistä sitten kotona työskennellyt kuvalliset materiaalit, Microsoft Office apunani. Tuntikausiahan siihen on mennyt aikaa, mutta luulen, että siihen panostus kannattaa. Opin parhaiten näkemällä ja tekemällä. Sen lisäksi niistä jää aineistoa jopa kenties työelämääkin varten. Maanantaina on tämän syksyn suurin kasvitentti ( ei toki ainut!), puuvartiset ja perennat, peruslistat. Erikoistumisjaksoilla niitä sitten tulee lisää. Nyt on siis listoilla 144 kasvia, tentiin näistä tulee 30 kasvinäytettä, jotka on sitten tunnistettava suomenkielisine ja tieteellisine nimineen. Ja voi, kun monet lehdet näyttävät samanlaisilta, neulasista puhumattakaan...(nytkin minun pitäisi itseasiassa niitä tankata tämän etäpäivän turvin ja tässä roikun...). Lohdullista on kuitenkin ollut meidän opettajien asenne - näistä ei ole koskaan jäänyt kenenkään valmistuminen kiinni, aina on keksitty keino, jolla toivottominkin tapaus on saatu oppimaan. Eräs opettaja myöskin laski lausahduksellaan rimaa meille, ehkä pingottamaankin taipuvaisille...'ette opiskele näitä elämää, vaan tätä tenttiä varten'. Niin, elämästähän ei sentään ole kyse ja ammattipuutarhureillakin on käsikirjastot käytettävissään, kukaan ei oleta, että puutarhuri osaisi kaikkien kasvien tieteelliset nimet tuosta noin vain ulkoa...

Ihanaa tässä opiskelussa on se, miten teoria ja käytäntö kulkee käsikkäin. Jos lukisin kirjasta, miten lehmus leikataan, kynnys lähteä koskemaan kyseiseen arvopuuhun voisi olla korkea. Nyt kun sen on tehnyt käytännössäkin, siitä on jäänyt muistijälki. Tekemällä oppii, mutta tarvitaan teoriaa, että ymmärtäisi, mitä on tekemässä ja miksi. Leikkaamalla kun ei vaikuteta pelkästään vain ulkonäköön, vaan sillä saadaan kasvin hormonitoiminnassa tapahtumaan toivottuja muutoksia, jotka saavat taas sitten aikaan toivottuja kasvutapahtumia. Olemme tehneet keikkoja ammattipuutarhoille, joissa olemme tehneet mm. juuri noita hoitoleikkauksia ja paakuttaneet taimia. Kova luotto heillä meihin on, kun saamme koskea satoja euroja maksaviin taimiin. Lisäksi olemme käyneet tekemässä yhden istutusalueen Sammattiin - se kertakaikkiaan avasi silmät, tämä on aivan upea ammatti. Kuinka rikkaruohoja umpeen kasvaneesta multa-alueesta tuli siisti, kaunis istutusalue. Olimme kovin ylpeitä itsestämme ja niin olivat opettajammekin. 
ISO kynnys minulle olivat kaikki tekniset laitteet...Mutta niin vain on traktorilla ajeltu ja peruutettu peräkärryn kanssa parkkiruutuun, vaihdettu traktorin kauhaa, otettu multakuormaa kauhalla. Minun oli kovin vaikea nähdä itseni haalariasuisena saviset saappaat jalassa traktorin ohjaimissa ennen opintojen alkua - mutta voi, miten olenkaan nauttinut noista ulkotyöpäivistä! En voi silti sanoa pitäväni noista koneista edelleenkään, varsinkin sarvitraktori eli jyrsin on pelottava rakkine, mutta kynnys on madaltunut. Työasukin on sitä paitsi osoittautunut mitä mukavimmaksi, ei kiristä, ei purista. Naisellisuutta asuuni tuo punaiset Hai-saappaat ;). Näitä ulkotyöpäiviä tulee varmasti ikävä, kun vuoden vaihteessa lähden erikoistumaan kukka- ja puutarhakaupan puolelle, hetkittäin mietin, onko alani sittenkin juuri tuo viherala, jossa työskentely tapahtuu enimmäkseen juuri ulkona... Edes sadepäivät eivät ole haitanneet, vattupuskia leikatessa en edes huomannut sateen ripsivän, vasta jälkeenpäin tajusin asian. Pikkuisen yhdellä keikalla vaan hankaloitti työntekoa, kun lehmuksien latvoja leikatessa kaatosade satoi suoraan silmään, mutta aivan ensiluokkainen, muistiinpainuva ja avartava kokemus se silti oli! Aina ei puutarhurin työolot ole aurinkoisimmat, mutta kun varusteet on oikeanlaiset, ei sadekaan hirveästi haittaa. Ehkä jos viikkokausia joutuisin leikkaamaan lehmuksia kaatosateen säestyksellä, saattaisin ajatella toisin ;).

Ja meidän rakas luokka! Ihana sekoitus eritaustaisia, eri-ikäisiä naisia ja miehiä. Nuorin 19-v ja vanhin reilusti päälle viidenkymmenen. Ihan tulee nyt jo ikävä, kun luokka menee erikoistumisalojen mukaan puoliksi vuoden vaihteessa. Vahvasti alasta kiinnostunutta väkeä, joka paneutuu opiskeluun, mutta antaa myös huumorinkukkien kukkia... Ihan käsittämätöntä käkätystä toisinaan! Niin virkistävää ja antoisaa. Eilen kerroin tyttärelleni meidän tunneista ja siellä opiskelun ohella tapahtuvista asioista, ihmettelin ääneen, miten meidän opettajat välillä jaksaa meitä, meidän kysymyksiä ja mielleyhtymiä, ja esim. meidän eilistä "Strömsö yrttiviljelyohjelmaa - på svenska naturligtvis", joka syntyi yrttiviljelytunnilla tuosta noin vain ' och så har vi persilj här o vi sätter lite mylla i burken och det är så jättekiva och spännande att se hur dom växer' - tyyliin...Tyttäreni, yhdeksäsluokkalainen, totesi "äiti, kuulostaa aivan meidän luokalta...ja te ootte aikuisia!" ja nauroi hersyvästi päälle. Niin, pitäisikö osata käyttäytyä jo aikuismaisemmin, ehkä. Toisaalta, porukkamme ensimmäinen tentti meni parhaiten, mitä koskaan on laitoksen historiassa mennyt... Ehkä tietynlainen luova hulluus ja oppiminen kulkevat käsikädessä, ainakin tässä ryhmässä. Onneksi myös opettajissamme löytyy huumorintajua. Opettajamme ovat todella ammattiaitoista, pitkälle opiskelleita, alallaan arvostettuja ammattilaisia, joiden opetettavana on hienoa olla.
Ehkä jo arvaatkin lopputuleman - opiskelu on ihanaa! Työstressiä katkaisevin vaikutus on ollut ehkä sillä, että monenkymmenen vuoden antamisen jälkeen saakin olla se vastaanottava osapuoli... Minun ei tarvitse juuri nyt tietää kaikkea, suunnitella toimintaa, vetää tilanteita, olla vastuussa muuta kuin itselleni. Tervetullut tilanne. Ja kasvit - niitä katselee ihan eri silmin... ne ovat mielettömän hienoja mekanismeja -  niillä on hormonitoimintaa, puolustusmekanismeja ja ne jopa hengittävät! Olemme toisinaan pohtineetkin, voiko puutarhuri enää ollakaan kasvissyöjä, voiko kaataa sata vuotta kasvanutta puuvanhusta, kun tietää, mitä vaiheita se on käynyt elämänsä aikana läpi ja elää edelleen... ei ainakaan ilman hiljaista hetkeä.

On tehty tutkimus, jossa puutarhurit todettiin onnellisimmaksi ammattiryhmäksi. Tällä hetkellä minun on helppo uskoa siihen, vihreä on ihmiselle hyväksi!

torstai 8. syyskuuta 2011

Ilon ja surun päiviä.

Anteeksi, hyvä blogiväki, etten ole viime viikkoina ollut aktiivinen, en täällä enkä teidän blogeissanne. Asioita tapahtuu joskus niin suurella volyymillä, ettei niitä kykene selvästi jäsentämään, saati tuottamaan järjellistä tekstiä. Tapahtuneet asiat tuntuvat isolta möykyltä, josta ei löydy sitä langan päätä, josta sitä alkaisi purkaa. Kaikki näistä asioista ansaitsisivat oman otsikkonsa, aion silti yrittää saada ne kaikki mahtumaan tähän yhteen. Ne ovat kovin eri sävyisiä tunnelmiltaan, mutta sitähän elämä on, siihen mahtuu kaikki tunneskaalat, ehkä ne mahtuvat siis tähän yhteen kirjoitukseenkin. Aion ainakin yrittää.
Tyttäreni rippijuhlat olivat kauniit, tunnelmaltaan suloiset. Juhlajärjestelyt onnistuivat erinomaisesti, monellakin tapaa. Kovasti jännitin etukäteen sitä, että ensimmäisen kerran minun ja mieheni yhdessäoloaikana myös lasteni isä ja hänen sukunsa ( ihania kummeja lukuunottamatta, heidän kanssaan olemme juhlineet monet juhlat) olivat paikalla täällä meillä, pelkäsin, että tämä seikka toisi ylimääräistä jännitettä juhlaa varjostamaan. Halusin kuitenkin, että me kaikki voisimme yhdessä juhlistaa meille kaikille rakasta nuorta naista, siksi olin valmis ottamaan riskin. Onneksi otin, pääosassa oli todellakin ihana Puolukkaiseni, ei se, mitä vuosia sitten on ihmisten välillä tapahtunut. Ehkä tapahtumista on riittävän pitkä aika, kenenkään mieli ei ole enää akuutisti kipeä, asioihin on etäisyyttä. Tapasin lasteni isän uuden naisystävänkin ja täytyy sanoa, että pidin hänestä kovasti. Hän oli oikein lämpimän oloinen, fiksu ihminen. Ja oma tyttäreni - sen suloisempaa juhlan kohdetta ei olisi voinut sinä päivänä olla! Ihan kuin konfirmaatio olisi herkistänyt kaikki muutkin nuoret, he olivat niin puhtoisia, kauniita kävellessään alboissaan kirkon käytävää. Rippikesä ja konfirmaatio osuvat ehkä juuri oikeaan aikaan nuoren kehityksessä - 15-vuotias, ei enää lapsi, ei vielä aikuinen. Ehkä he tarvitsevat oman yhteisöllisen hetkensä, tiiviin ajanjakson, jolloin he voivat pohtia elämää yhdessä eri kanteilta. Luulen, että siitä riittää evästä pitkäksi aikaa...
Ainoa asia, joka himmensi rippijuhlapäivää, oli tieto, jonka saimme kesken juhan - sillä hetkellä, kun näiden valkoisiin pukuihin pukeutuneiden nuorten ristikulkue lähti kirkon ovelta kohti alttaria, lähti 96-vuotias isoäitini tästä maailmasta. Hyvän, pitkän elämän eläneenä. Olisiko mummo voinut kauniimman lähtöhetken saada, lapsenlapsenlapsi kantaa ristiä konfirmaatiokulkueen kärjessä...haluan ajatella, ettei olisi voinut. Minulle tällä asialla on suuri, symbolinen merkitys, hänet saateltiin matkaan...
Äitini sai asiasta soiton, kun olimme viettämässä juhlaa jo täällä kotona. Hän supatti sen korvaani, päätimme yhdessä, että otamme asian puheeksi vasta juhlan jälkeen - asian julkituominen kesken juhlan ei olisi tuonut mummoa enää takaisin, emme myöskään halunneet tästä ilon juhlasta surun juhlaa, sen aika olisi myöhemmin. Tarvitsin kuitenkin pienen kävelylenkin talon ympäri kootakseni itseni ja voidakseni jatkaa suloisissa juhlatunnelmissa.
En tiedä, aavistiko jokin minussa tämän tulevan. Ihmettelin tyttäreni juhlia valmistellessa, miksi päässäni soi jatkuvasti Arttu Wiskarin "Tuntematon potilas", valmistelinhan iloista juhlaa iloisella mielellä. Öisin, kun heräsin, se soi päässäni, päivisin se säesti leipomisia ja siivousta. Soitin sen Youtuben avulla äidillenikin, hän kun ei ollut koskaan kuullut sitä. Mummon kuolemaa edeltävänä yönä hereillä ollessani kirjoitin mielessäni blogikirjoitusta kaikista isovanhemmistani. Aino-mummosta olisin kirjoittanut ainoana elossa olevana isovanhempanani. En ehtinyt.
Mummo oli jo joitakin viikkoja maannut vuoteessa, monta kymmentä vuotta vaivannut diabetes oli alkanut saada mummosta yliotteen. En silti osannut varautua siihen, että lähtö tulisi näin pian, vaikka arvelimmekin, ettei hän enää parane entiselleen.
Rakas mummo, olisinpa saanut halata sinua vielä kerran. Vaikket ehkä olisikaan minua tunnistanut, muistisi ei aina enää toiminut välttämättä tässä hetkessä, vaikka se hetkittäin olikin kuin partaveitsi. Olisin halunnut kuulla sinun sanovan vielä kerran "...juu..." ja naurahtavan, tavalla, jonka vain sinä osasit. Olit minun viimeinen lenkkini isovanhempiini...sinua on ikävä...

Olin ajatellut tähän kirjoittaa vielä opiskeluista, jotka alkoivat heti tätä voimakkaiden tunteiden päivää seuraavana päivänä. En nyt taida pystyäkään siihen. Mutta vielä minä kirjoitan, niin paljon se on parin viikon aikana ajatus- ja kokemusmaailmaa myllännyt - ja tulee mylläämään. Mutta siitä joskus toisen kerran.