maanantai 28. helmikuuta 2011

Oodi kahdelle kädelle

Virallisesti olen oikeakätinen. Viime päivien aikana olen saanut kokea, että ilman vasenta kättä elämä huomattavassa määrin hankaloituu. Keskiviikkona liukastuin töissä ("pannutin", kuten sanoisi poikani osuvasti) äkäisesti - tiedättehän, kun jalat kuin veitsellä leikaten katoavat alta, ennenkuin ehdit edes tajuta liukastuneesi, olet jo maassa. Eräs osanen minusta toimi kuitenkin nopeammin kuin ajatukseni - käteni riensi vaimentamaan rysähdystä. Refleksit ovat kumma juttu, toimivat ilman tietoista käskyä, tässä tapauksessa olisi hitaammat refleksit ehkä mahdollisesti olleet paikallaan. Aluksi ajattelin, ettei onneksi käynyt kuinkaan, nopea vilkaisu ympärille, eihän kukaan nähnyt? Hassua - miksi liukastumista pitäisi hävetä? Hetken kuluttua kuitenkin huomasin, että ranne on saanut siipeensä. Vaikka rannetta ei särkenytkään, liikutettaessa tuntuva kipu kertoi, että käsi ei ole ihan täysin toimintakuntoinen. Sitkeänä pohjalaisakkana jatkoin vain työntekoa vuoroni loppuun. Siitä sain kotona kuulla madonluvut. Ja täysin Aiheesta. Mieheni kommentti "ja sinä kun aina sanot, että miehet eivät mene lääkäriin ja  mitenkäs toimit itse" osui ja upposi.

Niinpä sitten aamulla päädyin ottamaan yhteyttä työterveyshuoltoon. Sieltä neuvottiin hakemaan töistä vakuutustodistus ja sen kanssa saisin mennä ihan mihin tahansa lääkäriin. Ajatella, kahdessakymmenessä minuutissa olin yksityselle lääkäriasemalle päästyäni käynyt lääkärissä, röntgenissä, lääkärin luona uudelleen saamassa diagnoosin. Todella ihailtavan tehoksta toimintaa. Julkisella puolella olisin istunut tuntikausia jonoissa - asia, mikä ei todellakaan ole siellä työtätekevien ihmisten vika. Luulisi, että kalliiksi tulee ihmisten jonoissa istuttaminenkin, sama työmäärä kuitenkin julkisella puolellakin olisi käteni eteen jouduttu tekemään. Henkilöstöresurssit sanelevat työn tahdin. Olen iloinen, että meillä on hienosti toimiva työterveyshuolto!
Diagnoosi oli ranteen venähdys, mitään sen vakavampaa ei onneksi ainakaan toistaiseksi diagnosoitu. Viikko sairaslomaa ja rannetuki, niillä pitäisi normaalin venähdyksen talttua.

Minulle on syntynyt viha-rakkaussuhde tuohon armaaseen rannetukeen. Argh. Niin ihanan levon kuin se ranteelle antaakin, se on auttamatta kömpelö. Kiukuttelin äidilleni viikonloppuna, että sen kanssa ei pysty tekemään mitään, se on tiellä. Äitini rauhallisesti totesi " ei sinun kuulukaan tehdä mitään, olet sairaslomalla" ... Ai niin. Totta. Äidit ovat viisaita. 
Ja enpä kyllä ensimmäisinä päivinä mitään kummoista pystynyt tekemäänkään, en tuen kanssa enkä ilman. Miten nostat lapsen yläsängystä - lapsi oikeaan kainaloon. Miten kuoria appelsiini yhdellä kädellä - ei onnistu. Avata maitopurkki pelkällä oikealla kädellä - hankalaa. Takin pukeminen - au! 
Tämän armaisen rannetuen kanssa saattaa unohtaa liikekivun hetkeksi, nostaa erehdyksessä kevyehkön laatikon hyllyltä alas vasenta kättä käyttäen. Au. Laatikko putoaa maahan. Hetki sitten oli pakko heittää rannetuki pois tätä kirjoittaessani, se kun painelee näppäimiä miten sattuu lupaa kysymättä. Nojaan kättäni läppäriin, kelpaa rannetueksi. 
Tästä oppineena ( siis kai minä tästä jotain opin?) annan vasemmalle kädelleni sen kunnian, mikä sille kuuluu. Yhtään en vähättele sen panosta, se on minulle yhtä tärkeä kuin oikea käteni - oikea ei pysty korvaamaan vasemman työtä. 
Olen molempikätinen!

sunnuntai 20. helmikuuta 2011

Au revoir!

... ja kiitos käynnistä. Sitä en sitten enää ranskaksi osaakaan sanoa. Olisin mielelläni lukenut ranskaa lukiossa, vaan isohkossa maalaislukiossa se ei ollut mahdollista. Latinistina saatan jonkun sanan sieltä täältä ymmärtää, mutta muuten ranska on korvissani vain kaunista, soljuvaa runoutta.
Meillä oli kymmenen päivän ajan ranskanvaihdokas, tyttäreni oli viime keväänä oppilasvaihdossa Ranskassa ja nyt oli vastavierailun aika ( äidin tuntoja voi lukea viime kevään päivityksestä). Vierailun alla tunteet oli moninaiset.. kaikkeen sitä lähtee, eikö elämä muuten haasteita tarjoa, että ihan vapaaehtoisesti tällaista ylimääräistä. Samalla olin iloinen siitä, että tällainen on mahdollista, mikä ikkuna ja mahdollisuus nuorille ihmisille saada kokeilla siipiään, uskaltaa heittäytyä vieraan kulttuurin ja kielen sekaan.
Etukäteisstressiäni hiukan helpotti päätökseni tarjota hänelle tavallista suomalaista arkea, meidän arkea. Ei yhteisiä valmiita aamiaisia, niinkuin siellä toisessa päässä oli, vaan niinkuin normaalisti - eriaikaisista starteista johtuen jokainen etsii mieleistään syötävää oman aikataulunsa mukaisesti, hän tosin tyttäreni avustuksella. Ei autokyytiä kouluun, vaan bussikyyti. Ei monen tunnin päivällisiä, vaan normaali ruokailu suomalaiseen tapaan. Ihan ilman päänvaivaa ruokapuoli ei sentään hoitunut. Koska halusin antaa mahdollisimman monipuolisen kuvan suomalaisesta ruokakulttuurista, meillä ei syöty eilisen päivän ruokia yhtenäkään päivänä (mistä omat lapseni olivat erityisen iloisia). Meillä tarjottiin joka päivä myös jälkiruokaa, mikä ei kuulu joka päivän rutiineihin. Äiti-ihminen myös leipoi poikkeuksellisen paljon ja erityisesti korvapuustit saivat vieraamme suosion, jopa niin, että englanninkielinen resepti lähti äidilleen tuliaisiksi.

Tästä kultturien kohtaamisesta jäi saldoksi ehdottomasti paljon positiivista. Meillä oli vieraana 14-vuotias poika, joka oli kiinnostunut keskustelemaan elämästä, erilaisuudesta, historasta. Keskustelut poikivat paljon sellaista, joka jää muhimaan pitkäksi aikaa omaankin mieleeni.
Yksi keskustelun aihe oli se, mistä mahtavat johtua erilaiset ruokatapamme - suomalaiset syövät nopeasti, ruokaa on juuri sen verran tai vain hiukan enemmän kuin sillä kerralla kuluu, ranskalaiset saattavat istua pöydässä tuntikausia, ruokaa on paljon ja sitä syödään reilusti. Heille taas iltapala tuntui olevan vieras ajatus. Me kuulema syömme usein ja vähän, he harvemmin ja paljon kerralla. Näitä tapoja peilasimme historiaan ja etsimme sieltä vastauksia ja ainakin kuvittelimme niitä löytävämme. Jäin itsekseni miettimään tapaa, miksi kysymme " montako perunaa syöt?" ja keitämme sitten juuri sen verran perunoita. Taustalla on varmasti se, että vielä jokunen vuosikymmen sitten leivän eteen jouduttiin tekemään rankasti töitä, mitään ei ollut liikaa, mitään ei saanut mennä hukkaan. Mutta miksi edelleen kysymme? Eihän siinä toki mitään pahaa ole, järkevä ruoan mitoittaminen on ekologistakin.Vaan miksi meillä on kiire pois ruokapöydästä, miksi hoputamme jälkeläisiämme " syö nyt reippaasti, niin pääset leikkimään, pois pöydästä..." Enää ei ole sudet kannoilla eikä kylmä uhkaa, työtä ei tehdä hengissä säilymisen uhalla samassa mittakaavassa kuin ennen. Onkohan meille sisäänkasvanut ajatus siitä, että pöydän ääressä istuminen on ajanhaaskausta. Miksi ruokailunkin pitäisi olla tehokas suoritus? Tämän pohtimista jatkan ja toivottavasti sen saldona hiukan löysään arkiruokailupipoani. Juhlissahan ja kyläillessähän osaamme istua pöydässä pidempään, arkisinkin se voisi olla kiireetön keidas päivässä. Edes joskus.
Suomalaisten koulumenestys oli myöskin hämmästelyn aihe, suomalainen koulumaailma kun on kovin vapaan oloista verrattuna ranskalaiseen. Siellä on tiukka kuri, pitkät koulupäivän ja paljon läksyjä, muutama tunti päivässä kuluu läksyjen tekoon. Suomessa kuri tunneilla on löysä, kännykkään saatetaan puhua kesken tunnin, läksyjä tehdään koulussakin, koulusta saatetaan päästä jo kahdelta. Silti suomalaiset koululaiset menestyvät paremmin kansainvälisisten tutkimusten mukaan kuin muut. Olimme samaa mieltä siitä, että jossain puolivälissä maidemme koulunkäyntikulttuuria voisi olla paras tapa oppia ja omaksua uusia asioita, kännykkään puhuminen ei kenenkään mielestä ollut asiallista koulunkäyntiä.
Heille ei jää koulun takia aikaa tavata ystäviään arkisin ja viikonloppuisinkin, mikäli asian oikein ymmärsin, he vierailevat perheinä lasten ystävien luona. Tapa, jota ehkä hiukan jäin kadehtimaan, lasten ystävät tulevat perheitä myöten tutuiksi. Koulun takia hän myös harrastaa vain kerran viikossa, aikaa ei jää muuhun. Viideltä koulusta, läksyt, ruokailu ja perhe, nukkumaan - siinä tavallisen ranskalaisnuoren ilta. Minun korviini kuulosti ihanan perhekeskeiseltä, turvalliselta nuoruudelta. Varmaan kolikolla lienee kääntöpuolensa, se vaan ei auennut näin lyhyen vierailun aikana.
Kovasti puhututti myös se, miten ihmeessä selviämme talvesta, lumesta. Heille kun 5 senttiä lunta on ylitsepääsemätön este päästä töihin, kouluun. Tästä juttelin myös hänen äitinsäkin kanssa s-postitse. Olinkin iloinen voidessani lähettää heille linkin CNN:n tekemästä raportista, miten Helsinki hoitaa hommat - silloin, kun hoitaa. 
Keskusteluissa vilahtivat myös sikainfluenssa ja rokotteet. Ranskassa ei ollut asian tiimoilta samanlaista "rokotukseen pakottamista" kuin täällä, hänen luokaltaan vain neljä oli ottanut rokotteen. 
Olin iloinen saadessani kertoa heille myös, että kyllä, meidän kesämme aikana ehtii kypsyä hedelmäsatoa, hedelmäpuut eivät ole vain koristeena, kuten he ensin varovasti ehdottivat. Ja paljon muuta mielenkiintoista ajatuksenvaihtoa rikastutti tätä vierailua.

Kymmenen päivää kului lopulta todella nopeasti, nuorilla suomalaisilla ja ranskalaisilla oli paljon yhteistä iltaohjelmaa, joten emme välttämättä joka päivä kovin pitkiä aikoja edes tavanneet. Hänen lähtönsä jälkeinen päivä oli haikeasti virittynyt, olimmehan "adoptoineet" nuoren reiluksi viikoksi, huolehtineet hänen hyvinvoinnistaan, tutustelleet. Ajatus, ettemme ehkä enää tapaa, oli haikea. Poikani, joka oli aluksi sitä mieltä, että muuttaa vierailun ajaksi muualle eikä hän todellakaan puhu mitään tälle vieraalle, olikin lähdön jälkeen sitä mieltä, että harmi, kun vieras ei voinutkaan viipyä kauempaa - vastahan aloimme tutustua. Miten mahtavatkaan selvitä erosta ne, joilla on vaihdokas jopa vuoden? 
Kaipaamaan jäin myös yllättävän siistiä kotiamme, lämmintä, ajatuksella laitettua ruokaa... Miksi normaalisti kotini ei pysy yhtä siistinä eikä ruoka ole yhtä monipuolista. En voi oikein hyväksyä nyt tämän jälkeen itseltäni syytä  "en ehdi", sillä mielestäni en näiden kymmenen päivän aikana rehkinyt siisteyden eteen ylenmäärin enkä kokenut, että siivoaminen olisi vienyt aikaani liiaksi. En myöskään seisonut keittiössä tuntikaupalla hauduttelemassa keitoksia, monipuolista ruokaa saa lopulta tehtyä pienelläkin vaivalla. Ehkä se, että siivosin enimmät etukäteen, helpotti yleissisteyden ylläpitoa. Netin ja television ääressä tuli myös istuttua vähemmän, samoin kodin ulkopuolinen toiminta jäi vähäisemmäksi. Ihanat, kotikeskeiset viikot. Tunnustaa silti täytyy, että pientä helpotustakin tunsi, pitempään jatkuessaan kodin pitäminen vierasvaraisena olisi saattanut normaali tohinan keskellä väsyttää enemmän. Tämä oli juuri sopivan mittainen vierailu. Nyt voi hetkeksi uinahtaa taas talviunille.
Paljon jäi antamatta ja jakamatta, monta ajattelemaani ruokaa valmistamatta, vaan silti yllättävänkin paljon ehdittiin ja monta asiaa keskusteltiin - ihan perusenglannilla. Mielenkiintoinen matka meille kaikille, suosittelen lämpimästi!




Talvea he tulivat kokemaan, sitä he myös saivat!
Onneksi, toisinkin olisi voinut olla.


Tunnustus!


Sain yllätyksekseni tunnustuksen Blogista, jonka olemassaolosta en vielä tänä aamuna tiennyt mitään! Voi miten iloiseksi tulin! Se, että blogissani on uusia lukijoita, on aina sykähdyttävä asia ja jos joku vielä on viihtynyt blogini parissa niin, että haluaa antaa tunnustuksen, sydän hyppelee ilosta volttia!
Tunnustuksen saaneena vastailenkin muutamiin kysymyksiin, niinkuin tapana on...

Milloin aloitit blogisi?
Blogin kirjoittamisen aloitin viime keväänä, muutaman kuukauden harkinnan jälkeen parin ihanan ihmisen, blogistin, innostamana.

Mistä kirjoitat blogissasi ja mitä kaikkea se käsittelee?
Blogissani haluan kertoa aivan tavallisesta elämästä, päässä pyörivistä ajatuksista, tunnelmista.

Mikä seikka tekee blogistasi erityisen verrattuna muihin?
Luulen, että olen yksi monista. En halua tavoitella mitään erityistä, vaan pitää tämän matalanprofiilin blogina :). Matalanprofiilin, sekä itselleni, että muille.

Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen?
Viime keväänä oli elämässäni  rankka jakso ja halusin kokeilla jotain uutta, jotain, joka ei vaatisi suuria ponnisteluja. Olin jo jonkin aikaa miettinyt blogin perustamista, vaikken ollut juurikaan vieraillut muiden blogeissa. En koskaan ole osannut pitää perinteistä päiväkirjaa, vaikka olisin halunnut ja mietin, olisiko tämä se juttu. Halusin jotenkin dokumentoida elämää kuvin ja sanoin, ottamatta siitä sen enempää stressiä ja suorituspaineita. Tähän asti olen siinä onnistunut. Toisinaan kirjoittelen enemmän, joskus voi mennä pitkiä aikojakin, etten kirjoita mitään. Hassua on, että monesti kirjoitan tänne tunnelmia ajatuksissani, vaikken konkreettisesti saa tänne riviäkään aikaiseksi. Ehkä se on tapa selkiyttää asioita itselleni.

Mitä haluaisit muuttaa blogissasi?
En vielä oikein ole löytänyt oman näköistäni templatea, joten olen tyytynyt tällaiseen yksinkertaiseen asuun, joskus olen jotain kokeillut ja sitten palannut kuitenkin simppeliin linjaan. Jatkan etsintöjä aina silloin tällöin. Ehkä joskus löydän Sen Oikean :).


Luen niin monia ihania blogeja, että on vaikea antaa tunnustuksia eteenpäin. Varsinkin, kun niitä saa antaa vain viisi. Teitä on niin monta hyvää blogistia, annan ruusut jokaiselle ja seuraaville tämän tunnustuksen
Kauniille tavallesi kertoa perheestäsi ja elämästäsi, rehellisyyttä unohtamatta.

Kuviesi ääreen pysähdyn aina. Onnistut vangitsemaan hetken kauneuden.

Sinun kirjoituksesi ovat muutamia kertoja saaneet minun ajatusmaailmani liikkeelle tavalla, joka on rikastuttanut elämääni.

Ihanalle blogillesi, joka täynnä mukavia juttuja arjesta ja juhlasta.

Uudelle blogillesi ja elämällesi, rehelliselle tavallesi kertoa elämäsi kipeistäkin asioista.




sunnuntai 6. helmikuuta 2011

Prinsessaleikkien kaipuusta.

Tuolla Uuden kuun aikaan blogissa oli kirjoitus, joka on useana päivänä kuljeskellut mielessä eri tilanteissa pitkin viikkoa. Samalla se sanoitti sopivasti sitä, mitä minunkin ajatusmaailma on hakenut viime kuukausina. Ehkä niistäkin kypsyy ajan myötä ihan oma postauksensa, mutta sen verran kerron jo nyt, mitä tapahtui muutamalle naisihmiselle reilu kolme viikkoa sitten :).

Meitä istui tammikuisena perjantai-iltana joukko nelikymppisiä naisia juhlimassa sisareni pääsyä nelikymppisten naisten joukkoon. Nautimme aivan valtavan ihanista tarjoiluista, toistemme seurasta ja valmistauduimme lähtemään Dingon keikalle, asia, jota kukaan meistä ei ollut tehnyt koskaan aikaisemmin, vaikka Dingo-aikaan nuoruuttamme elettiinkin. Minulla sellainen ei käynyt koskaan edes mielessä, aloin lukiolaisena olla jo vähän "ohi" pahimmasta Dingo-iästä, eikä se Dingo-hysteria minua silloin kauheasti puhutellut muutenkaan. Vaan nyt oli mitä loistavin ja hauskin syy lähteä, sillä sisko-kulta täytti 40-v juuri sinä päivänä , kun Dingo keikkaili täällä Vantaalla. Sisareni kaiveli sifonkihuivejaan esille, hänen suloiset tyttärensä toivat meille kruunujaan ja taikasauvojaan kokeiltavaksi...sitten PIM! Jotain tapahtui. Meidät tempaisi jokin ihmeellinen vaaleanpunainen ajatuksenhattara mukaansa. Aloimme miettiä, miksei aikuisen naisenkin elämässä voisi olla prinsessaleikkien hohtoa. Meistä ei kukaan ole varsinaisesti mitenkään prinsessainen luonnostaan, enemmänkin klassisen tyylin edustajia kaikki. Nyt pitäisi viimeistään tehdä asialle jotain! Siinä hetkessä syntyi ajatus "prinsessojen pyrähdyksestä". Se toteutettaisiin alkukesästä, päivä alkaisi pitkällä, monen tunnin kävelylenkillä keskuspuistossa asiaankuuluvasti kruunut päässä ja eväät mukana, lenkin jälkeen uimaan, saunomaan ja laittautumaan jonnekin ja sitten syömään ja iltaa istumaan johonkin ihanaan paikkaan. Tämä prinsessataika ei rauennut puolen yön aikaan, vaan kalentereita selattiin kuumeisina pari seuraavaa päivää ja s-postia lenteli puoleen ja toiseen. Lopulta saimme tällä ydinjoukolla sovittua päivänkin. Toivottavasti saamme innostettua mukaamme myös muita piiloprinsessoita. Vakaasti aiomme tehdä tästä tradition, toivottavasti taika kestää ajan rattaan raksutuksen.
Jokaisessa naisessa taitaa uinua se pieni Ruusunen, joka vain odottaa, että hänet suudellaan hereille...


Arvaattekin varmaan, että olimme ainoat tuolla Dingon keikalla, joilla oli sifonkihuivit mukana, vaan ei se meitä haitannut... se oli meidän nostalgiailtamme, johon kovin musta-harmaa- painotteiseen pukeutumisemme toi sifonkihuivi ihanan prinsessankeveän lisän. Täytyy kyllä sanoa, että herra Neumann teki vaikutuksen vaatimattomuudellaan ja herkällä, jopa ujolla esiintymisellään. Enpä enää isosti ihmettele, että hän sai teinitytöt aikoinaan hurmoksiin.