Au revoir!

... ja kiitos käynnistä. Sitä en sitten enää ranskaksi osaakaan sanoa. Olisin mielelläni lukenut ranskaa lukiossa, vaan isohkossa maalaislukiossa se ei ollut mahdollista. Latinistina saatan jonkun sanan sieltä täältä ymmärtää, mutta muuten ranska on korvissani vain kaunista, soljuvaa runoutta.

Meillä oli kymmenen päivän ajan ranskanvaihdokas, tyttäreni oli viime keväänä oppilasvaihdossa Ranskassa ja nyt oli vastavierailun aika ( äidin tuntoja voi lukea viime kevään päivityksestä). Vierailun alla tunteet oli moninaiset.. kaikkeen sitä lähtee, eikö elämä muuten haasteita tarjoa, että ihan vapaaehtoisesti tällaista ylimääräistä. Samalla olin iloinen siitä, että tällainen on mahdollista, mikä ikkuna ja mahdollisuus nuorille ihmisille saada kokeilla siipiään, uskaltaa heittäytyä vieraan kulttuurin ja kielen sekaan.

Etukäteisstressiäni hiukan helpotti päätökseni tarjota hänelle tavallista suomalaista arkea, meidän arkea. Ei yhteisiä valmiita aamiaisia, niinkuin siellä toisessa päässä oli, vaan niinkuin normaalisti - eriaikaisista starteista johtuen jokainen etsii mieleistään syötävää oman aikataulunsa mukaisesti, hän tosin tyttäreni avustuksella. Ei autokyytiä kouluun, vaan bussikyyti. Ei monen tunnin päivällisiä, vaan normaali ruokailu suomalaiseen tapaan. Ihan ilman päänvaivaa ruokapuoli ei sentään hoitunut. Koska halusin antaa mahdollisimman monipuolisen kuvan suomalaisesta ruokakulttuurista, meillä ei syöty eilisen päivän ruokia yhtenäkään päivänä (mistä omat lapseni olivat erityisen iloisia). Meillä tarjottiin joka päivä myös jälkiruokaa, mikä ei kuulu joka päivän rutiineihin. Äiti-ihminen myös leipoi poikkeuksellisen paljon ja erityisesti korvapuustit saivat vieraamme suosion, jopa niin, että englanninkielinen resepti lähti äidilleen tuliaisiksi.

Tästä kultturien kohtaamisesta jäi saldoksi ehdottomasti paljon positiivista. Meillä oli vieraana 14-vuotias poika, joka oli kiinnostunut keskustelemaan elämästä, erilaisuudesta, historasta. Keskustelut poikivat paljon sellaista, joka jää muhimaan pitkäksi aikaa omaankin mieleeni.
Yksi keskustelun aihe oli se, mistä mahtavat johtua erilaiset ruokatapamme - suomalaiset syövät nopeasti, ruokaa on juuri sen verran tai vain hiukan enemmän kuin sillä kerralla kuluu, ranskalaiset saattavat istua pöydässä tuntikausia, ruokaa on paljon ja sitä syödään reilusti. Heille taas iltapala tuntui olevan vieras ajatus. Me kuulema syömme usein ja vähän, he harvemmin ja paljon kerralla. Näitä tapoja peilasimme historiaan ja etsimme sieltä vastauksia ja ainakin kuvittelimme niitä löytävämme. Jäin itsekseni miettimään tapaa, miksi kysymme " montako perunaa syöt?" ja keitämme sitten juuri sen verran perunoita. Taustalla on varmasti se, että vielä jokunen vuosikymmen sitten leivän eteen jouduttiin tekemään rankasti töitä, mitään ei ollut liikaa, mitään ei saanut mennä hukkaan. Mutta miksi edelleen kysymme? Eihän siinä toki mitään pahaa ole, järkevä ruoan mitoittaminen on ekologistakin.Vaan miksi meillä on kiire pois ruokapöydästä, miksi hoputamme jälkeläisiämme " syö nyt reippaasti, niin pääset leikkimään, pois pöydästä..." Enää ei ole sudet kannoilla eikä kylmä uhkaa, työtä ei tehdä hengissä säilymisen uhalla samassa mittakaavassa kuin ennen. Onkohan meille sisäänkasvanut ajatus siitä, että pöydän ääressä istuminen on ajanhaaskausta. Miksi ruokailunkin pitäisi olla tehokas suoritus? Tämän pohtimista jatkan ja toivottavasti sen saldona hiukan löysään arkiruokailupipoani. Juhlissahan ja kyläillessähän osaamme istua pöydässä pidempään, arkisinkin se voisi olla kiireetön keidas päivässä. Edes joskus.

Suomalaisten koulumenestys oli myöskin hämmästelyn aihe, suomalainen koulumaailma kun on kovin vapaan oloista verrattuna ranskalaiseen. Siellä on tiukka kuri, pitkät koulupäivän ja paljon läksyjä, muutama tunti päivässä kuluu läksyjen tekoon. Suomessa kuri tunneilla on löysä, kännykkään saatetaan puhua kesken tunnin, läksyjä tehdään koulussakin, koulusta saatetaan päästä jo kahdelta. Silti suomalaiset koululaiset menestyvät paremmin kansainvälisisten tutkimusten mukaan kuin muut. Olimme samaa mieltä siitä, että jossain puolivälissä maidemme koulunkäyntikulttuuria voisi olla paras tapa oppia ja omaksua uusia asioita, kännykkään puhuminen ei kenenkään mielestä ollut asiallista koulunkäyntiä.
Heille ei jää koulun takia aikaa tavata ystäviään arkisin ja viikonloppuisinkin, mikäli asian oikein ymmärsin, he vierailevat perheinä lasten ystävien luona. Tapa, jota ehkä hiukan jäin kadehtimaan, lasten ystävät tulevat perheitä myöten tutuiksi. Koulun takia hän myös harrastaa vain kerran viikossa, aikaa ei jää muuhun. Viideltä koulusta, läksyt, ruokailu ja perhe, nukkumaan - siinä tavallisen ranskalaisnuoren ilta. Minun korviini kuulosti ihanan perhekeskeiseltä, turvalliselta nuoruudelta. Varmaan kolikolla lienee kääntöpuolensa, se vaan ei auennut näin lyhyen vierailun aikana.
Kovasti puhututti myös se, miten ihmeessä selviämme talvesta, lumesta. Heille kun 5 senttiä lunta on ylitsepääsemätön este päästä töihin, kouluun. Tästä juttelin myös hänen äitinsäkin kanssa s-postitse. Olinkin iloinen voidessani lähettää heille linkin CNN:n tekemästä raportista, miten Helsinki hoitaa hommat - silloin, kun hoitaa. 
Keskusteluissa vilahtivat myös sikainfluenssa ja rokotteet. Ranskassa ei ollut asian tiimoilta samanlaista "rokotukseen pakottamista" kuin täällä, hänen luokaltaan vain neljä oli ottanut rokotteen. 
Olin iloinen saadessani kertoa heille myös, että kyllä, meidän kesämme aikana ehtii kypsyä hedelmäsatoa, hedelmäpuut eivät ole vain koristeena, kuten he ensin varovasti ehdottivat. Ja paljon muuta mielenkiintoista ajatuksenvaihtoa rikastutti tätä vierailua.

Kymmenen päivää kului lopulta todella nopeasti, nuorilla suomalaisilla ja ranskalaisilla oli paljon yhteistä iltaohjelmaa, joten emme välttämättä joka päivä kovin pitkiä aikoja edes tavanneet. Hänen lähtönsä jälkeinen päivä oli haikeasti virittynyt, olimmehan "adoptoineet" nuoren reiluksi viikoksi, huolehtineet hänen hyvinvoinnistaan, tutustelleet. Ajatus, ettemme ehkä enää tapaa, oli haikea. Poikani, joka oli aluksi sitä mieltä, että muuttaa vierailun ajaksi muualle eikä hän todellakaan puhu mitään tälle vieraalle, olikin lähdön jälkeen sitä mieltä, että harmi, kun vieras ei voinutkaan viipyä kauempaa - vastahan aloimme tutustua. Miten mahtavatkaan selvitä erosta ne, joilla on vaihdokas jopa vuoden? 
Kaipaamaan jäin myös yllättävän siistiä kotiamme, lämmintä, ajatuksella laitettua ruokaa... Miksi normaalisti kotini ei pysy yhtä siistinä eikä ruoka ole yhtä monipuolista. En voi oikein hyväksyä nyt tämän jälkeen itseltäni syytä  "en ehdi", sillä mielestäni en näiden kymmenen päivän aikana rehkinyt siisteyden eteen ylenmäärin enkä kokenut, että siivoaminen olisi vienyt aikaani liiaksi. En myöskään seisonut keittiössä tuntikaupalla hauduttelemassa keitoksia, monipuolista ruokaa saa lopulta tehtyä pienelläkin vaivalla. Ehkä se, että siivosin enimmät etukäteen, helpotti yleissisteyden ylläpitoa. Netin ja television ääressä tuli myös istuttua vähemmän, samoin kodin ulkopuolinen toiminta jäi vähäisemmäksi. Ihanat, kotikeskeiset viikot. Tunnustaa silti täytyy, että pientä helpotustakin tunsi, pitempään jatkuessaan kodin pitäminen vierasvaraisena olisi saattanut normaali tohinan keskellä väsyttää enemmän. Tämä oli juuri sopivan mittainen vierailu. Nyt voi hetkeksi uinahtaa taas talviunille.

Paljon jäi antamatta ja jakamatta, monta ajattelemaani ruokaa valmistamatta, vaan silti yllättävänkin paljon ehdittiin ja monta asiaa keskusteltiin - ihan perusenglannilla. Mielenkiintoinen matka meille kaikille, suosittelen lämpimästi!

Talvea he tulivat kokemaan, sitä he myös saivat!

Onneksi, toisinkin olisi voinut olla.