Oodi kahdelle kädelle

Virallisesti olen oikeakätinen. Viime päivien aikana olen saanut kokea, että ilman vasenta kättä elämä huomattavassa määrin hankaloituu. Keskiviikkona liukastuin töissä ("pannutin", kuten sanoisi poikani osuvasti) äkäisesti - tiedättehän, kun jalat kuin veitsellä leikaten katoavat alta, ennenkuin ehdit edes tajuta liukastuneesi, olet jo maassa. Eräs osanen minusta toimi kuitenkin nopeammin kuin ajatukseni - käteni riensi vaimentamaan rysähdystä. Refleksit ovat kumma juttu, toimivat ilman tietoista käskyä, tässä tapauksessa olisi hitaammat refleksit ehkä mahdollisesti olleet paikallaan. Aluksi ajattelin, ettei onneksi käynyt kuinkaan, nopea vilkaisu ympärille, eihän kukaan nähnyt? Hassua - miksi liukastumista pitäisi hävetä? Hetken kuluttua kuitenkin huomasin, että ranne on saanut siipeensä. Vaikka rannetta ei särkenytkään, liikutettaessa tuntuva kipu kertoi, että käsi ei ole ihan täysin toimintakuntoinen. Sitkeänä pohjalaisakkana jatkoin vain työntekoa vuoroni loppuun. Siitä sain kotona kuulla madonluvut. Ja täysin Aiheesta. Mieheni kommentti "ja sinä kun aina sanot, että miehet eivät mene lääkäriin ja  mitenkäs toimit itse" osui ja upposi.

Niinpä sitten aamulla päädyin ottamaan yhteyttä työterveyshuoltoon. Sieltä neuvottiin hakemaan töistä vakuutustodistus ja sen kanssa saisin mennä ihan mihin tahansa lääkäriin. Ajatella, kahdessakymmenessä minuutissa olin yksityselle lääkäriasemalle päästyäni käynyt lääkärissä, röntgenissä, lääkärin luona uudelleen saamassa diagnoosin. Todella ihailtavan tehoksta toimintaa. Julkisella puolella olisin istunut tuntikausia jonoissa - asia, mikä ei todellakaan ole siellä työtätekevien ihmisten vika. Luulisi, että kalliiksi tulee ihmisten jonoissa istuttaminenkin, sama työmäärä kuitenkin julkisella puolellakin olisi käteni eteen jouduttu tekemään. Henkilöstöresurssit sanelevat työn tahdin. Olen iloinen, että meillä on hienosti toimiva työterveyshuolto!

Diagnoosi oli ranteen venähdys, mitään sen vakavampaa ei onneksi ainakaan toistaiseksi diagnosoitu. Viikko sairaslomaa ja rannetuki, niillä pitäisi normaalin venähdyksen talttua.

Minulle on syntynyt viha-rakkaussuhde tuohon armaaseen rannetukeen. Argh. Niin ihanan levon kuin se ranteelle antaakin, se on auttamatta kömpelö. Kiukuttelin äidilleni viikonloppuna, että sen kanssa ei pysty tekemään mitään, se on tiellä. Äitini rauhallisesti totesi " ei sinun kuulukaan tehdä mitään, olet sairaslomalla" ... Ai niin. Totta. Äidit ovat viisaita. 

Ja enpä kyllä ensimmäisinä päivinä mitään kummoista pystynyt tekemäänkään, en tuen kanssa enkä ilman. Miten nostat lapsen yläsängystä - lapsi oikeaan kainaloon. Miten kuoria appelsiini yhdellä kädellä - ei onnistu. Avata maitopurkki pelkällä oikealla kädellä - hankalaa. Takin pukeminen - au! 

Tämän armaisen rannetuen kanssa saattaa unohtaa liikekivun hetkeksi, nostaa erehdyksessä kevyehkön laatikon hyllyltä alas vasenta kättä käyttäen. Au. Laatikko putoaa maahan. Hetki sitten oli pakko heittää rannetuki pois tätä kirjoittaessani, se kun painelee näppäimiä miten sattuu lupaa kysymättä. Nojaan kättäni läppäriin, kelpaa rannetueksi. 

Tästä oppineena ( siis kai minä tästä jotain opin?) annan vasemmalle kädelleni sen kunnian, mikä sille kuuluu. Yhtään en vähättele sen panosta, se on minulle yhtä tärkeä kuin oikea käteni - oikea ei pysty korvaamaan vasemman työtä. 
Olen molempikätinen!