Kevään korvalla selvisi, että Poikani molemmat jalat kaipaavat leikkausta. Toinen leikkaus tehtiin muutamia viikkoja sitten. Poikani ensimmäinen vuosi oli lääkärireissuja täynnä, milloin mistäkin syystä ja on niitä riittänyt sen jälkeenkin.Leikkaussalissa nukahtamisen partaalla oleva lapsi, sitä en ollut vielä kokenut. Lapsensa luovuttaminen toisen käsiin, oman ulottuvaisuuuden ulkopuolelle, tilaan, josta en häntä omin avuin hereille saisi - siinä tunsi itsensä niin totaalisen avuttomaksi. Skarppasin siihen hetkeen asti, kunnes lapsi sanoi... "äiti,mua väsyttää...väsyttää"... ja nukahti. Kykenin vielä sanomaan nukahtavalle lapselleni "kohta nähdään" ja samalla toivoin mielessäni paljon enkeleitä matkaan ja kirurgille taitavia käsiä. Siihen loppui reippaus, äidin hartiat lysähtivät kasaan ja sisältä turskahti jännitys ja huoli kyyneleinä poskille. Nytkin, sitä muistellessa.
Liikuttavaa oli myös seurata lapsen heräämistä, ensimmäistä tajunnan hetkeä, kun hän yrittää nousta ylös, katsoo kohti, kysyy "joko se on ohi", kysyäkseen samaa kohta uudelleen, sillä ei muista sitä juuri kysyneensä.
Käsi hakeutuu käteen ja uni vie voiton vielä hetkeksi.
Liikuttavaa oli myös seurata lapsen heräämistä, ensimmäistä tajunnan hetkeä, kun hän yrittää nousta ylös, katsoo kohti, kysyy "joko se on ohi", kysyäkseen samaa kohta uudelleen, sillä ei muista sitä juuri kysyneensä.
Käsi hakeutuu käteen ja uni vie voiton vielä hetkeksi.
Toinen äidin ulottumattomiin matkan tehnyt oli 14-vuotias Tyttäreni. Hän matkusti Ranskanmaalle kymmeneksi päiväksi opiskelijavaihtoon yhdessä 28 muun oppilaan sekä muutaman opettajan kanssa. He yöpyivät ja viettivät vapaansa ranskaa osaamattomina kukin omassa ranskankielisessä perheessään, englannin kieltä harjoitellen. Päästää lapsensa matkaan, katsella, kun tytär itseensä luottavaisena, hiukan hiljaisena tosin, lähtee matkalaukkuaan vetäen kohti sellaisia asioita, joita ei äiti enää jaakaan lapsensa kanssa reaaliajassa...sillä hetkellä vilahtaa äidin silmissä kuvanauha pienestä nyytistä tähän hetkeen, minun pieni vauvani, tekee mieli huutaa perään: " tule takaisin äidin siipien suojaan, et sinä mitenkään voi olla vielä valmis, maailma on ennalta-arvaamaton...". Lapsen päättäväiset askeleet loittonevat...itse vilkutan rohkaisevasti perään ja huuto takertuu kurkkuun, kuulen itseni sanovan vain " hei,hei, soitathan sitten, kun kone laskeutuu.." ... Ja äitiin sattuu niin. Sillä hetkellä on ihan pakko viimeistään uskoa suojelusenkeleiden olemassaoloon. Täytyyhän niitä olla, katsomassa Pieneni perään.
Toki tähänhän olen pyrkinyt, kasvattamaan itseensäluottavan ja uusia haasteita vastaan rohkeasti kulkevan tyttölapsen. Mutta se hetki, jolloin sitä oikeasti testataan, tulee liian pian, en tiedä, voiko äiti koskaan olla siihen valmis...Epäilen.
Lentokentällä Ranskasta saapuvaa odotellessa, pieni perhonen vatsassa lepatellen, mieleen häivähti ajatus, että sieltä ei saavu enää ihan sama tyttö, kuin kotoa lähti. Näyttääköhän hän jotenkin isommalta, mahtaako äiti olla kutistunut hänen silmissään... Keskiyöllä aulaan saapuu tyttölapsi, ripsivärit poskelle valahtaneina "äiti, mua niin väsyttää, en ole nukkunut kunnolla kahteen vuorokauteen"... ja alkaa pulputtaa kokemuksiaan ulos. Äitiä tarvitaan vielä. Tyttöni on saanut turvallisen kokemuksen pärjäämisestään maailmalla ja äiti harjoitellut luopumista. Silti -napanuoran venyminen tekee kipeää, se asia ei varmasti sukupolvien vaihtuessakaan muutu. Sen kokemuksen sinäkin Tyttöni vuorostasi tulet saamaan sitten joskus.
Olen niin onnellinen siitä, että saan olla äiti.
Voi, osasitpa kuvata tunteesi ja nuo tilanteet niin elävästi, että kyllä täälläkin kyyneleitä tirauttelin! Olet edellä näissä tuntemuksissa, mutta tiedänpähän, mitä tuleman pitää.
VastaaPoistaOn se kyllä suurin onni, että lapsia on suotu.
Viimeinen lause oli kruunu tekstillesi.
VastaaPoista:) ... Kiitos kauniista kommenteista.
VastaaPoistaKuinka kaunista, kyyneliä täälläkin tipahteli.
VastaaPoista...äitiys tarjoaa monenlaisia liikutuksen ja kyyneleen hetkiä -ilonkyyneleidenkin. Joskus nauretaan niin, että ei tuolilla pysy :)).
VastaaPoistaIhanan liikuttava kirjoitus! Tuon lapsen nukuttamisen seuraamisen jälkeisen tunteen voin jakaa sun kans, isompi M on nukutettu kahteen kertaan ja ensimmäisellä kerralla se tuntui kauhean musertavalta. Toisella kerralla tiesin jo, mitä odottaa, joten selvisin paremmin.
VastaaPoistaMukavaa juhannusta teidän perheelle!
T:lle laitettiin 10 kk vanhana putket korviin, jolloin hänet nukutettiin, mutten päässyt mukaan silloin, en nukutukseen enkä heräämishetkeen. Hänelle siis toinen kerta, mutta minulle ensimmäinen... Ja kyllä, vaikka on isokin lapsi kyseessä, niin kyllä se hetkeksi rusensi äidin rusinaksi... Mutta ihana asia, että sain olla nyt mukana, kyynelistä huolimatta. Lapselle parasta, että näkee tutut kasvot viimeisenä ja sitten ensimmäisenä nukutuksen jälkeen - upeaa, että sen merkitystä kunnioitetaan nykyään niin, että vanhemmat saavat olla mukana.
VastaaPoistaOli hienoa lukea tätä tekstiäsi, juuri tänään, kun olen ollut hieman huolissani omasta seikkailijastani... Hän on toki jo aikuisen kirjoissa ollut pitkään, mutta silti tutkin aikatauluja ja odotan tekstareita... Kiina on niin suuri ja sinne junalla matkaaminen kesti tovin... Eikä ole ensimmäinen seikkailunsa...
VastaaPoistaMutta, se että lapsiin luotetaan ja annetaan kokeilla niitä omia voimia, se juuri kasvattaa sekä juuret että siivet vahvoiksi!
(Satuin tänne Leonidan blogista...)
Osaatpa kirjoittaa kauniisti. Niin kauniisti, että vähän piti tirauttaa.. Ja huomasitkin varmaan, niitä suojelusenkeleitä on! ♥
VastaaPoistaHymytyttö, kyllä... suojelusenkeleiden läsnäolosta olen varma :).
VastaaPoistaMags... Kiina on niin kaukana, ymmärrän hyvin, miltä äidistä mahtaa tuntuu, kun oma lapsi siellä seikkailee. Mietin, että melkein ymmärrän omaa äitiäni myös, joka, edelleenkin, on huolissaan, kun lähdemme kotoa vähänkin kauemmas... Ne äidit - ei siitä taida päästä silloinkaan kun lapset ovat jo ihan isoja :). Matkalaiset itse eivät ole juurikaan huolissaan, miksikäs olisivat, kun koko ajan tietävät, missä ovat :). Äidit ei tiedä, siitä kai se huoli johtuu. Kiva, kun eksyit Leonidan blogista tänne :), tervetuloa uudelleenkin.
Itse tulin vastavierailulle, ja ahmin tarinoitasi. Minua ei ole vielä siunattu äitiyden onnella, vielä, mutta toivottavasti se päivä on suunniteltuna minunkin kohdalle. Itse olen ollut se tytär, joka on reissannut, kokeillut siipiään ja auringon polttamista huolimatta ne ovatkin kantaneet. Ja kyllä, äiti on ollut sen ensimmäinen ihminen jolle olen laittanut viestin maailman laidalta "Kaikki hyvin, hyvin oon pärjännyt, Rakkauvella mä!" :)
VastaaPoistaSe on tärkeää ja ihanaa ja palkitsevaa kun siivet kantaa, mutta juuret on elämässä vielä tärkeämmät ja rakkaammat.
Kiitos, Haltiakummi ihanista sanoistasi :) - kannustavista sellaisista. Niin se vaan on, että äitiyteen kuuluu myös irtipäästäminen, vaikkakin vaikeaa se on.
VastaaPoistaJa kyllä se äitiys vielä sinunkin kohdallesi tulee,juuri oikealla hetkellä, luulen :). Omalla kohdallani se vei tuskastuttavankin pitkään, mutta se päivä tuli kuin tulikin. Monen itkun ja pettymyksen jälkeen :).